Lue keskustelun säännöt.
Elämäni suurin virhe: Lapset
24.07.2006 |
Minulla on 3 koiraa ja 5 kissaa sekä 2 lasta. Kaikki ihmiset aina kysyvät, että kadunko, että olen hankkinut eläimiä. EN IKINÄ, eläimet ovat se voimavara jonka avulla jaksan lapsiani. Kukaan ei ole ikinä kysynyt, kadunko sitä, että hankin lapsia, sitä kadun, kadun sitä enemmän kuin mitään muuta.
Lasten vuoksi olen joutunut luopumaan omasta elämästäni. Ei, en kaipaa baareihin enkä mitään sellaista, mutta kaipaan sitä, kun sain lomallani nukkua niin pitkään kuin halusin, valvoa niin pitkään kuin halusin. Kaipaan sitä, että sain mennä elokuviin, kun siltä tuntui, miettimättä mihin lapset viedään hoitoon. Kaipaan sitä, kun sain syödä aamupalan rauhassa ja lukea lehden, ilman, että joku koko ajan kitisee vieressä. Kaipaan sitä, kun sain käydä kaupassa rauhassa, niin, ettei kesken tarvinnut lähteä viemään lasta vessaan tai huutavaa kakaraa autoon. Tahdon, että kotini pysyisi siistinä edes puolipäivää siivoamisen jälkeen, mutta se on mahdotonta kun lapset levittävät romunsa pitkin taloa. Sukulaiset kuskaavat kakaroille koko ajan uusia leluja kun niitä on jo ennestään enemmän kuin tarpeeksi.
Tahdon lähteä lenkille koirieni kanssa kun siltä tuntuu, mennä metsään kävelylle, se ei lasten kanssa onnistu. Lomallani tahdon tehdä muutakin kuin kiertää puuhamaat ja kuunnella illalla väsyneiden lasten tappelua.
Raskaan työpäivän jälkeen en jaksa kuunnella sitä tappelua, mitä sisarukset pitävät keskenään.
En jaksa öisin herätä siivoamaan kun lapset kusevat sänkyihinsä ja päivisin ihan kiusallaan lattialle vaikka osaavat varsin hyvin käydä potalla. En jaksa koko ajan katsoa rikkoutuneita tavaroita, joita lapset rikkovat kuitenkin.
Iltaisin tahdon keskittyä tv-sarjaan ilman jatkuvaa lasten huoneessa ravaamista. Tahdon aamuisin lähteä töihin, ilman, että tarvii viedä mukuloita hoitoon ja pahimpina aamuina lapset vielä tappelevat kaikessa vastaan.
Minulle on onneksi siunaantunut suht helppoja lapsia, vaikka toki tekevät kaikkea tuota edellä mainittua. Miten jaksaisin sellaisia lapsia, joita tuntuu paljon olevan? päiväkodissakin jaksetaan ihmetellä kuinka kilttejä ja rauhallisia meidän lapsemme ovat.
Ikinä en ole lapseeni fyysisesti kiinni käynyt, enkä käy. Miksen minä voinut olla lapseton? Miksi minulle siunaantui niin helposti lapsia? Mieheni halusi lapsia ja itselläni oli täysin järjenvastainen vauvakuume.. biologiaa. Ja miksi toinen lapsi? Ensimmäinen oli helppo vauva, mutta jos toisen odotusaikana kun esikoinen kasvoi ja läheni puoltatoistavuotta, rupesin todella katumaan, että hankin toisen.
Lapsillani on kaikki hyvin, ruokaa, puhtaita vaatteita, rakkautta.. sillä jotenkin minä vain rakastan noita, ja pelkään, että heidät menetän tai että heille sattuu jotain pahaa. Helpompaa olisi, jos en olisi ikinä heitä saanutkaan.
Mutta silti, mikään ihana, mitä he tekevät ei kompensoi sitä ärsyttävyyttä mikä niistä tulee... Minun elämäni olisi mielekkäämpää jos minulla ei olisi lapsia.
Kommentit (171)
jos et kerran itse tahdo. Ei muuta kun au-pair kotia hoitamaan ja sinä metsään lenkille. Mitä mieltä miehesi on näistä ajatuksista? Kaduttaako häntä lasten hankkiminen? Mitä jos menisit töihin niin saisit sitä omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sterilisaation olen tehnyt, enkä koskaan enää yhtään lasta tähän maailmaan tee.
Olen katunut lapsien tekemistä nyt ex-miehen kanssa. Syy on se, että hän ei sietänyt lapsiperheen arkea, vaikka lapsia halusi alkaa tehdä. Kaikki työ ja vastuu jäivät minulle, mies vain huusi lapsille ja minulle... jaksoin aikani, kunnes uuvuin ja sairastuin masennukseen.
Masentuneena en jaksanut lähteä huutavan miehen luota lapsien kanssa. Niinpä lapset elivät joitakin vuosia huutavan isän ja totaalisen uuvahtaneen ja masentuneen äidin kanssa. Alkoivat oireilla, uhma ja huomionkipeys yli kaiken. Mitä enemmän kiukuttelivat, sitä enemmän isä heille huusi (samoin minulle) ja sitä enemmän minä väsyin...
Lopulta ponnistin ulos masennuksesta lääkkeiden ja terapian avulla ja kun pääsin tolpilleni, muutin pois ja vaadin avioeroa. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, lapset ovat kärsineet, perhe hajonnut ja mies katkera kaikesta.
Lapset kuitenkin ovat nyt isällään osan ajasta (ja isä yrittää suhtautua heihin paremmin, ehkä vähän onnistunutkin) ja minä saan vapaa-aikaa ensimmäistä kertaa vuosiin.
Kyllä kadun lasten tekemistä. Olisi pitänyt jotenkin aistia etukäteen miehen suhtautuminen (vaan mistäpä sitä nuori ihminen osaa toisen pään sisälle mennä) ja jättää lapset tekemättä tai etsiä mies, joka olisi nauttinut lapsistaan.
Vuosien masennuksen jälkeen en itsekään osaa oikein nauttia lasteni seurasta. Oireilevat vaikeat lapset vievät vasta toipuneen voimia, katumus menneestä ahdistaa ja erokin surettaa. Kissoistani saan kuitenkin voimia (enkä kadu kissojen ottamista)...
Minulla oli aivan erilainen kuva perheellisestä elämästä enne raskautta, minulla oli MIELETÖN vauvakuume ja koko ajan ajattelin lapsen tuovan elämään jonkinlaisen valaistuksen.
Odotin innolla sitä lopullista hekumaa jonka saisin kun näkisin lapsoseni ensimmäistä kertaa. Mutta.
Sitä ei koskaan tullutkaan, en ollut " tiennyt" , ettei mikään muutu, vaan arkiasiat pysyvät ennallaan, lapsi on väin lisänä, lapsi jota tietenkin rakastan, mutta ei se tehnytkään maailmaa täydelliseksi :)!
Minusta tuntuu että itselläni on välillä jokin " lukko" , joka estää minua tuntemasta kaikkia niitä ihanuuden tunteita joita lapsi antaa.
Tietenkin minä rakastan lastani, en häntä koskaan pois antaisi, en edes hoitoon! :) Leikin hänen kanssaan ja pidän siitä, mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi.
Usein olen sydän vereslihalla kaivannut menneitä aikoja, nähnyt unia ja herännyt ahdistukseen miettinyt miten voisin rakentaa aikakoneen...
Mutta tosia asia on, että vaikka saisin nyt painaa nappia joka tekisi minut lapsettomaksi tuskin sitä painaisin, sillä tunnen, että minä " paranen" tästä ja tämä liittyy vain omaan kypsymättömyyteeni sekä monien menneiden tapahtumien summaan, en osaa vielä käsitellä tunteitani ja usein tunnen itseni vain kiukuttelevaksi kakaraksi.
Onneksi lapsellani on aivan mahtava isä joka sitten " minunkin puolestani" nauttii lapsestamme (kyllä minäkin nautin, mutta en aina, enkä " tarpeeksi" ).
JA en minä jatkuvasti tunne ahdistusta tästä tilanteesta vaan nekin ovat nykyään jo harvemmin tulevia satunnaisia " kohtauksia" .
Luulen että suurimmalla osalla on jonkinlaisia omia kriisejä, joista voi yli päästä, eikä se vaikuta äitiyteen, vaan ne ovat lähinnä vain omia ajatuksia ja oloja.
Mutta uskon myös, että joku voi oikeasti katua lapsien tekoa. Mutta silti rakastaa.
Rakastan lapsiani minäkin, mutta toisinaan he muistuttavat enemmän vainoojia kuin empatialla varustettuja ihmisiä jotka tajuaisi hellittää kun äiti itkee väsymystään räkäposkella keittiön nurkassa ja korkaa pilleripurkkia, että saisi sieltä voimaa vielä kestää huutoa, tappelua, rikkomista jne... Lapset ei välitä. Kun ne huomaa laumassa jonkun heikomman, vaikka sitten oman äitinsä niin ne hyökkäävät päälle kahta pahemmin, kunnes enää äiti ei välitä. Tuupertuu nurkkaansa lääkkeissä ja lapset jatkaa riehumistaan pitkälle yöhön.
voi niitä aikoja...
ja kuten olen jo kirjoittanut, en tahdo lapsiani menettää ja pelkään heidän puolestaan, mutta jos palaisin aikaan ennen lapsiani, en enää heitä hankkisi, mutta nyt kun ne ovat jo olemassa en heitä pois antaisi. Miksi se on niin kamalan vaikeaa ymmärtää?
Mieheni on sanonut, että hän ei todellakaan kadu lapsiamme, hän on heistä onnellinen ja vaikka myöntääkin, että ne ovat välillä äärettömän rasittavia hän on silti onnellinen, että meillä ne on.
Ja mikä tämän aloituksen tarkoitus oli? En mä tiedä, tahdoin purkaa sitä pahaa oloa, mikä on sisälläni, etten purkaisi sitä lapsiini. Voi olla, että vielä tulee päivä, jolloin olen oikeasti iloinen lapsistani, koko ajan. Vielä se ei ole. Katsotaan koska helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vialla, jos eläimet on rakkaampia kuin omat lapset.
Mitäköhän ap on kuvitellut ennen lasten saamista, että millaista se on?
Pelkkää työtähän se on ja täydellistä omistautumista lapsille ja heidän tarpeilleen. Niin se vaan on, vaikkei yhtään huvittaisi.
Jos lapset ovat rakastettuja ja toivottuja , saa heiltä kyllä paljon takaisinkin.
Kerron vähän omasta puolestani.
Käyn töissä ja työmatkani on pitkä. Vien nuorimmaisemme hoitoon aamulla ja olen töissä puol ysi. Pitkä päivä töissä ja sitten kaupan kautta hakemaan lasta hoidosta. Kun saavun kotiin, niin ukko makaa sohvalla tuijottamassa telkkaria. Töissä käy miehenikin. Hän ei vaan voi mennä hakemaan lastamme kun autossa on akku sökö eikä viitsi vaihtaa sitä. Välillä itku tulee tämän arjen kanssa. Ukko makaa sohvalla illasta toiseen. Kaikki kokkiohjelmat ja antiikkiohjelmat katsotaan vaikka aiheet eivät edes kiinnosta.
Minä tiskaan ja siivoan. Teen lapsille ruokaa (toinen lapsi on 11 v) ja lenkkeilen koirien kanssa. Kun ukko makaa sohvalla, niin lapset ovat tietysti minulta vaatimassa milloin ruokaa milloin leikkiseuraa. Tulen töistä vasta kello 18 ja se ilta on niin lyhyt.
Se aika jolloin lähden koirien kanssa lenkille, on minun aikaani. Mieli lepää ja pystyn nauttimaan vaan ulkoilemisesta ilman joidenkin palvelimista. Teen pitkiä kävelylenkkejä ja vittuttaa suorastaan mennä kotiin.
Rakastan lapsiani, mutta akku alkaa olemaan aika tyhjä. Huomaan että tiuskin lapsilleni ja ukkoni kanssa pidämme mykkäkoulua.
Mies ei kerro omia menojaan minulle enkä minä taas hänelle, elämme melkein omia elämiämme, lapset pitävät meidät ainoastaan yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kertoisit tuosta lapsille. sekä minun äitini että mummoni ovat koko lapsuuteni toitottaneet, kuinka kamalaa lasten kanssa on (ja me olimme siskoni kanssa kilttejä lapsia!). synnyttäminen on kamalaa ja lasten hoitaminen kamalaa ja rasittavaa ja täynnä jatkuvaa huolta.
erittäin ikävää, että koet noin (jos olet tosissasi...) ja todella ikävää, että olet lapsia saanut. sinulle olisi varmasti olltu helpompaa ilman heitä. minä en vaihtaisi ikinä elämääni lasten kanssa pois siitä hyvästä, että saisin nukkua aamulla pitkään ja pitää kodin siistimpänä.
Kyllä jokaisella on varmasti ko. ajatuksia toisinaan. Etenkin jos ei ole vähään aikaan saanut viettää rauhallista päivää, hyvin nukuttua yötä tai hetkeä keskittyen hyvällä omalla tunnolla vaikkapa johonkin omaan harrastukssen. Kyllä minusta voi myös sanoa että on " asennevamma" jos ajattelee jatkuvasti niinkuin ap: Kun ottaa vähän toisen asenteen niin kaikki tuntuu mukavammalta. Toki on myös ihmisiä joiden ei ihan oikeasti pitäisi tehdä lapsia, ihmisiä joille se ei sovi.
Meillä menee muuten oikein mukavasti; harrastamme, leikimme, itkemme, nauramme ja ELÄMME lastemme kanssa YHDESSÄ. Meidänkin perheeseemme kuuluu 3,5 ja 2 -vuotiaat lapset, isä ja äiti. Ja tiedän että elän elämäni parasta aikaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kolme lasta, ja usein tulee sellainen olo että kohta pakkaan laukut ja häivyn. Olen saanut lapseni hyvin nuorena, ja en ole ehkä päässyt viettämään yhtä huoletonta elämää kuin muut ikäiseni. Rakastan toki lapsiani, mutta joskus tuntuu että kunpa voisi vaan häipyä... Välillä ahdistaa vastuu, se on pelottavaa. Ainainen huoli ja murhe noista lapsista, sitä ei tajunnutkaan miten heistä on huolissaan! Ei siinä ole mitään pahaa, jos myöntää että se perheenäidin osa ei ole pelkkää onnea. Helppoa se ei ole varmasti kenelläkään, oli sitten yksi tai yksitoista lasta. Lasten saaminen on kuitenkin todella suuri muutos elämässä, se mullistaa kaiken!
Lääkkeeksi määrään sinulle uuden harrastuksen, jossa käyt vain itseksesi. Huolehdi myös, että käyt ystäviesi kanssa tarpeeksi usein viettämässä vapaa-aikaa, vaikkapa syömässä ulkona, tanssimassa, leffassa jne.
Ja muista, ei kaiken tarvitse olla aina niin tiptop ja samoin kuin muilla! Minä en käy missään puuhamaissa, koska sellaiset reissut vaan ahdistavat minua. Jätän sen mieheni huoleksi, hän jaksaa touhuta enemmän tuollaisia..
Miksi olette sitten tehnyt vielä useamman lapsen? Ei ihme jos huostaanotot ja lasten pahoinpitelyt lisääntyvät jatkuvasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ristiäisiä ja koko suku ihan sekaisin tuosta pienestä ihmeestä,elämä on tänään näin ja huomenna noin...
Jos ei sinua haittaa vaikkei heitä olisikaan. Sijaisperhe olisi heille mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Pelkkä rakkaus kun ei riitä. Ja näkisit lapsiasi toisinaan, vaikkakin aika harvoin, ja sehän olisi sinulle ihanteellinen ratkaisu. Mieti sitä vaihtoehtoa, se olisi lapsille parempi kuin asua äidin kanssa, joka hyljeksii lapsiaan ja paapoo jotain eläimiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei mitään vahinkoja, yhdessä niitä toivoimme.
Mitäkö odotin lapsiperheen arjelta? Ajattelin, että kun lapsi syntyy, en saa enää ikinä nukkua, en saa käydä missään, oma elämä loppuu, elän lapselle. Ajattelin kaiken mahdollisimman negatiiviseksi, sillä silloin ei putoa niin korkealta ja kun vauva syntyi, kaikki oli helpompaa kuin kuvitelmissani.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet on kaikki paljon kauheampaa, helpottaa kun lapsi kasvaa? Voi kun lapset olisivat pieniä vauvoja, silloin oli helppoa!
En missään vaiheessa ole myöskään kirjoittanut, että rakastan eläimiäni enemmän kuin lapsiani. Olen vain kirjoittanut, että eläimet ovat voimavarani jaksaa lapsia. Jos joutuisin valitsemaan valitsisin tietysti lapset. Silloin elämästäni vaan katoaisi yksi henkireikä joka auttaa jaksamaan.
Kiitos teille jotka ymmärsitte :)
ap joka menee herättämään lapsiaan päiväunilta jotta voi aloittaa taas passaamisen, ruoan laittamisen, siivoamisen jne. ja minä olen kesälomalla.. anteeksi, millä???
-jos kuivaksi opettaminen on ylivoimaisen vaikeaa vielä lapsillesi,miksi et käytä vaippoja heillä ja anna sen olla (vielä ainakin 6-12kk),säästäisit kaikkien teidän hermoja?
-millainen kuri teillä on? tiedän,että kahden vikkelän kanssa on välillä hurjaa menoa,trust me,minulla on 3kpl,mutta kuri ja " seinään teipatut" ranagaistus-säännöt peliin jo pienillä,tiukkaa&toimivaa!!
-käytä ihmeessä valmisruokia,hanki siivooja (jos on varaa) ja oma _erillinen_ harrastus,siis onhan tuo lenkkeily koiran kanssakin hyvä,mut minä meinaan esim piirustus/maalaus/kirjotuskurssia,käsityökerhoa,mitä vaan mikä Todella on sun juttu. Sanot miehelle,et MENEN ja piste.
Vastaanpa omalta osaltani.
Kun ensimmäinen vauva oli 1,5 -vuotias, oli kaikki vielä hyvin. Vauva oli ihana taapero, vasta kävelemään oppinut, parisuhde vielä kunnossa. Toinen raskaus siis alkoi.
Toisen lapsen synnyttyä ensimmäinen pääsi ensimmäistä kertaa uhmaikään. Elämä alkoi tuntua raskaammalta vasta nyt, kun esikoinen uhmassa, vauva kainalossa ja mies alkoi valittaa huomion kipeyttään...
Siinäpä sitten olet kahden lapsen kanssa.
Vierailija:
Miksi olette sitten tehnyt vielä useamman lapsen? Ei ihme jos huostaanotot ja lasten pahoinpitelyt lisääntyvät jatkuvasti!
Vierailija:
Miksi olette sitten tehnyt vielä useamman lapsen? Ei ihme jos huostaanotot ja lasten pahoinpitelyt lisääntyvät jatkuvasti!
heille muutenkaan mitään pahaa. Miksi kaikki tuntuvat sivuuttavan sen, että todella rakastan lapsiani? kait sekin on pelkkää biologiaa, tai onkin, mutta niin se on.
En ole missään vaiheessa sanonut, etten ikinä nauti lasteni seurasta, nautin kyllä, mutta en tarpeeksi usein.
Heti käsketään hakeutua hoitoon? Pitäisikö minun vain kehua kuinka ihanaa elämä on ja kuinka ihanaa se on, kun ei ole enää mitään omaa vaan jatkuvaa passaamista? Kuinka ihanaa on siivota toisten jälkiä? Kuinka ihanaa on tapella aamuisin yksinkertaisimmista asioista?
Elämä ei ole helppoa eikä sen pidäkään olla, mutta minä en ole tyytyväinen tilanteeseeni. Ehkä tämä helpottaa, ehkä ei.
En minä joka kerta katsoessani lapsiani ajattele " kumpa totakaan ei olisi olemassa" päinvastoin ajattelen kuinka suloisia ne ovat, ihastelen heidän tekemiään piirrustuksia ihan täydestä sydämestäni, vaikkei niitä kovin hienoiksi kyllä voi sanoakaan.. :) Tunnen ylpeyttä kun he siivoavat oman huoneensa omalla tavallaan.
Mutta silti tuo ei poista sitä vapaudenkaipuuta ja sitä, että ennen sai elää itselleen. Itsekyyttä, kyllä. Mutta minkä minä sille voin? Minä todella kaipaan elämääni ennen lapsiani ja se tosiasia tuskin tulee ikinä muuttumaan.
ap