Parisuhdeasiaa. Kumpi meistä on väärässä, kumman pitää muuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen kummemmin itse asiaan liittymättä, parisuhteessa ei mietitä kuka on väärässä ja kenen täytyy muuttua, vaan parisuhdetta parannetaan yhdessä ja kumpikin tekee oman osansa siitä. Jos jompikumpi ei voi sitoutua parisuhteen kehittämiseen, ei hän ole myöskään sitoutunut parisuhteeseen.

Toiveissa on, ettei kukaan olisi sitoutunut suhteeseen, jossa käyttäydytään noin törkeästi kuin aloittajan mies käyttäytyy. Tässä ketjussakin annetaan lähinnä vinkkejä, miten sietää elämää raivohullun kanssa. Ei hyvä.

Kuka tahansa voi stressaantuneena muuttua "raivohulluksi", myös sinä. Ap voi varmasti tehdä jotain että miehellä olisi vähemmän stressiä. Mies taas voisi esim. Vaihtaa työpaikkaa. Mies joutuu todennäköisesti tekemään isomman muutoksen, koska hänen työnsä/perfektionisminsa/kykynsä tunnistaa omia voimavaroja ja jaksamisen rajoja on syynä huonoon käytökseen. Pointti oli että kumpikin tekee jotakin, mies muuttaa elämäänsä ja ap tukee.

Huonoja kausia tulee pitkissä suhteissa kenelle vaan. Väkivaltaa ei tietenkään hyväksytä, mutta siitä ei ollut tässä kyse.

Tuollainen käyttäyminen ei ole normaalia, se ei voi tapahtua kenelle tahansa, se ei esiinny kaikissa suhteissa, eikä sitä ole mikään pakko sietää.

Miehesi tekee klassisen virheen: kuvittelee, että kotona ja parisuhteessa on "lupa" olla vittumainen, koska silloin saa ns olla oma itsensä jos siihen on omasta mielestä syytä (kuten työstressi). 

Newsflash: sitä omaa puolisoa ja kotia tulee kunnioittaa. Vaimoa/aviomiestä tulee jaksaa kohdella kauniisti vaikka kuinka vituttaisi. Puhumattakaan lapsista. 

Kaikki muu on sovittavissa jos asioista vaan keskustellaan nätisti eikä rähistä tuolla tavalla. Tuo on henkistä väkivaltaa. Tunnistan sen, koska itse katselin tuollaista menoa 21 vuotta. Luojan kiitos tajusin erota (pitkäkestoinen pariterapiakaan ei auttanut).

Vierailija kirjoitti:

Miehesi tekee klassisen virheen: kuvittelee, että kotona ja parisuhteessa on "lupa" olla vittumainen, koska silloin saa ns olla oma itsensä jos siihen on omasta mielestä syytä (kuten työstressi). 

Newsflash: sitä omaa puolisoa ja kotia tulee kunnioittaa. Vaimoa/aviomiestä tulee jaksaa kohdella kauniisti vaikka kuinka vituttaisi. Puhumattakaan lapsista.

Juuri näin. Hälyttävän moni nainen tässä ketjussa on sitä mieltä, että tällainen käyttäytyminen on hyväksyttyvää ja normaali osa suhteita. Ei ihme, että lähisuhdeväkivalta ja lasten pahoinvointi ovat niin yleisiä maassamme.

"Ja toisaalta koska meillä on kaksi pientä lasta, niin en voi itse viettää yksin jossain ulkona kaikkia iltoja, sillä miehen hermot ei kestä hoitaa lasten iltapalaa ja nukkumaan menoa, jos hänellä on töissä kiirettä."

Minusta tämä on kaikkein huolestuttavin kohta viestissäsi. Mies ei siis kykene hoitamaan isän velvollisuuksiaan, jos hänellä on töissä kiireitä? Monilla aloilla on aina töissä kiire! Ei tämä voi olla mikään syy olla kykenemättä vanhemmuuteen.

Mitä tapahtuu, jos sinä ja lapset olette yhtä aikaa kipeitä?

Eli ongelma on miehen stressi ja siitä aiheutuva ärtyneisyys.

1. Mies pohtii keinoja, joilla hän voisi lieventää stressiä. (Auttaisiko lenkkeily, yhteinen keskustelu, uusi harrastus, kavereiden näkeminen tai heille soittaminen, terapia, jokin stressiä lievittävä lääke, keskustelu pomon kanssa työtaakan keventämisestä, loma, kotimaan matka, pizza ja hyvä leffa)

2. Miehen kannattaa listata tekemättömät työt ja tehdä ne järjestyksessä pois. Kun työt on kirjattu paperille, ei niitä tarvitse muistella kotona.

3. Miestä harmittaa kodin siivottomuus. (Voisitteko pitää yhteisen siivouspäivän tai hankkia siivoojan. Jakakaa kotityöt tasan, kun kerran olette molemmat työelämässä, sammuttakaa valot niin pölyt ja paska eivät näy, kynttilät luovat romanttisen tunnelman (lapsiperheessä voi käyttää myös sähkökynttilöitä). Meillä lapset keksivät siivousleikin, jossa he kuljettivat korilla lelunsa omaan huoneeseensa turvaan. Myös sitä kannattaa käyttää)

3. Jos mies on pahalla päällä ja stressaantunut, voisit vaikka hieroa hänen niskaansa tai antaa pää- tai jalkahierontaa. Yrittäkää unohtaa stressiä aiheuttavat asiat. Keskittykää kivoihin asioihin. Järjestäkää perheen kesken juhlat vaikka tiistain kunniaksi.

Toki parisuhteessa "pitää" kestää sitä että toinen voi olla välillä stressaantunut ja kiukutellakin. Mutta jos se on jatkuvaa niin sitten stressiä pitäisi hoitaa ja löytää keinoja sen purkamiseen tavalla, joka ei hankaloita parisuhdetta/perhettä. Näitä keinoja miehesi pitäisi löytää ihan omaksi parhaakseenkin, ei ole tervettä olla usein/pitkään stressaantunut. 

Klassinen "walkaway wife" -syndrooma tiedossa: https://www.latimes.com/archives/la-xpm-2001-oct-08-cl-54637-story.html

Aloittaja tulee kärvistelemään vielä useita vuosia tässä parisuhteessa, yrittäen kaikkea, jatkuvasti omaa hyvinvoointiaan uhraten, kunnes lopulta luovuttaa ja lähtee. Mies on ällistynyt eikä ymmärrä ollenkaan, miten nyt tuli ero aivan puun takaa.

Aloittaja ei valitettavasti osoita mitään merkkejä siitä, että hän kykenisi lähtemään suhteesta ennen tätä. Pienet lapset kuvioissa takaavat, että hän tulee aina odottamaan vielä "pari vuotta", kunnes nuorempi aloittaa eskarin, menee ekalle, vaihtaa koulua, pääsee yläasteella hyvään vauhtiin...

Tässä tapauksessa syy on miehen.

Mikään ei ole oikeutetty syy kiukutella omalle puolisolleen, se on henkistä väkivaltaa. Puolison kuuluu olla tuki ja turva, ei sylkyämpäri, johon puretaan oma paha olo.

Mies tarvitsee jotain terapiaa, ei tuollainen käytös ole normaalia tai sopivaa. Lapsetkin saavat traumoja tuollaisessa kodissa.

Ei tuollainen elämä ole elämisen arvoista, joko mies muuttuu tai eroatte.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut aloitusta, mutta mies on aina väärässä.

😂

Minulle sanottiin pariterapiassa että pitäisi olla otettu, koska minulle vaimo uskaltaa näyttää tunteensa eikä teeskentele. Että siltä pohjalta.

Sun mies on varmaan mun mies :D Se aina kääntää stressinaiheet minuun. Oikeesti sen töissä on raskasta, mutta sitten se nillittää ihan mistä vaan asiasta mulle. Perussettiä..

Meillä tilanne hoidetaan huumorilla. Mä en loukkaannu, enkä oikein osaa ottaa tosissaankaan niitä purkauksia. Saatan nauraa ja halata ja sanoa, ettei mua nyt kyllä kiinnosta pätkääkään joku tiskaus/siivous/muu asia, josta hän valittaa. Usein kehotan syömään jotain, tai kysyn haluaako että laitan kahvia tulemaan.

Mä hyvin harvoin lähden edes keskustelemaan siitä "riidanaiheesta" jonka hän noissa tilanteissa keksii. Halausta se yleensä vaan tarttee.

Minulla oli vähän vastaavaa. Mies stressaantui ja purki ärtymyksensä minuun aina ties minkä typerän keksityn syyn nojalla (esim ruoka 5min myöhässä ja itkupotkuraivari alkaa siitä useammaksi tunniksi, tai että en osannut lukea hänen ajatuksiaan että työssä oli rankkaa enkä heti hymyillyt kun nähtiin toisemme). Olen käynyt oman terapiani, ja oppinut siinä tunnistamaan mitkä on minun vastuualuetta ja omat rajani. Lisäksi käymme nyt pariterapiassa (hitonmoisen suostuttelun takana, vuosi ainakin) ja asiat on menossa parempaan suuntaan! Tilanne helpottuu hieman siitä kun mies vaihtoi työpaikkaa. Mutta iso muutos on tullut myös meidän yhteisistä keskusteluista, ja minun asenteen muutoksesta. Sanoin, että en suostu puhumaan hänen kanssaan jos raivoaa kuin pikkulapsi. Aluksi mies saattoi tulla änkyröimään, ja toistin rauhallisesti että puhutaan kun olet rauhoittunut. Joskus poistuin paikalta. Ikinä ei tarvinnut lähteä toista huonetta pidemmälle, mutta sekin mahdollisuus olisi että lähtisi vaikka lenkille. Tämä auttoi että mies sai omaa aikaa rauhoittua, ja sitten tuli puhumaan. Saattoi viedä tunnin tai pari, mutta silloin kun on ärtynyt ei hänelle saa mitään järkevää viestiä perille.

Toinen oli sitten keskustelut ja silloin kun tilanne ei ole päällä, mieluiten rauhallisena päivänä. Puhu tunnepuheella, sinusta tuntuu pahalta kun koet että mies syyttää sinua, ja sinulle tilanne näyttäytyy että mies purkaa pahan olonsa sinuun. Ja asioita mitä täällä on sanottu, että saa olla oma itsensä, mutta toista pitää kunnioittaa! Pariterapia auttaa myös tässä, että on tila ja aika keskustella hankalista asioista ja molemmat tulevat kuulluksi.

Ajattele asiaa myös lasten kannalta, millaisen mallin he saavat? Tuo kuvio on hyvä selvittää. Olen itse lapsena joutunut seuraamaan kun isä terrorisoi perhettä samalla tyylillä mutta aggressiivisemmin, ja se tosiaankin vaikuttaa lapsiin!

Jos olisin miehesi, niin yrittäisin saada työstressin karistetuksi harteiltani ennen töistä kotiutumista käymällä joko yksin tai kaverin kanssa baarissa, lenkillä tai salilla.