Millainen äiti "suojelee" lastaan avulta

Eli kun lapsella ei tutkitusti ole ongelmia, niin se saa katkeran ja lapsettoman ap:n raivon valtaan. Suku on pahin voin kertoa..

Sä et ap kuuluu millään tavalla lähipiiriin ja voit ihan itse miettiä syitä, miksi. Kaikille sivullisille se on jo selvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Minä en ole koskaan puhunut pahaa hoitajista, vaan olen kehunut heitä. Ja lapsi siis pystyy puhumaan päiväkodissa toisen ryhmän hoitajille ja vaikkapa minulle, kun tulen lasta hakemaan, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsen omien sanojen mukaan hoitajat huutavat hänelle ja käskevät olemaan hiljaa. Tämä on mielestäni vain hyvä esimerkki siitä, että ammattilaiset voisivat joskus myös itse katsoa peiliin.

Siis mitä helvettiä? Tuo nimenomaan ON selektiivistä mutismia: pystyy puhumaan toisille suht normaalistikin, mutta ei kaikille.

Päiväkoti ei ole pakollinen ja suosittelen hoitamaan kotona, jos on mahdollista. Neuvola on samalla tavalla käytettävissä, sekä tarkastukset tehdään vuosittain. Apua ja tukea löytyy myös todella paljon Internetistä ja plussaa on, jos sukulaisissa on alan asiantuntijoita. Ei muuta kun pyöräyttelemään lisää lapsia, niin saadaan Suomen väkiluku taas nousuun!

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli/on tuollainen. Hän tykkää elää mielummin pumpulissa. Maailmassa jossa kaikki on hyvin. Hän haluaa olla äiti jonka lapset voivat hyvin ja sitä hän halusi olla niin kovasti ettei suostunut näkemään ongelmia joiden keskellä elettiin. Esim. Minua kiusattiin koulussa ja se söi motivaatiota käydä koulussa. Minulla on myös adhd ja kipuoireyhtymä joka toi nekin hankaluuksia etenkin kun niiden olemassa oloa ei haluttu nähdä kenenkään toimesta.

Äiti kyllä auttoi kipujen kanssa, mutta lääkäriin ei menty, eikä siis vaadittu että kipujen syy selvitettäisiin. Oppimisvaikeuksiin opettaja ehdotti mukautettua, eikä sekään käynyt sillä äitini lapset eivät ole "tyhmiä".

Olen äitini kanssa samaa mieltä siitä ettemme ole "tyhmiä" , mutta jotain apua olisi täytynyt hakea tai edes ottaa vastaan, koska eihän ongelmat kieltämällä auttanut yhtään.

Minulla oli myös pienestä asti uniongelmia, mutta ei niitäkään hoidettu. Äiti kyllä teki noin muuten parhaansa että saisin nukuttua esim. Sain tulla viereen jos vaikka pelotti nukkua omassa sängyssä.

Olen antanut äidilleni anteeksi tuon liiallisen suorittamisen ja ongelmien lakaisun maton alle. Hän piti kaikesta huolimatta meistä hyvää huolta vaikka ollaankin moniongelmaisia mielenterveyspotilaita äidin väistelyn vuoksi. Pahemminkin voisi olla, jos äiti olisi enemmänkin meitä laiminlyönyt.

Se oli sitä kultaista 80-lukua vaiko vielä vanhempaa..

Vierailija kirjoitti:

Kerrotteko vielä, miksi alapeukutatte?

Ei peukutuksia tarvitse perustella!!!

Nykyään ei tarvitse olla kun paperihaava, jossa laastari, niin jo on ltoilla nekku kiinni siinä paketissa! 😂 Ei sillä, hyvähän se vaan on. Tuosta ei vaan pidä ottaa itseensä tai käydä ap:n tavoin kuvittelemaan ja suurentelemaan asioita. Seuraavan lapsen hoitaisin kuitenkin pitkään kotona, koska se on kivaa 😊 Karhuemo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos perheessä on päihdeongelmia ja mielenterveysongelmia perhe mieluiten eristäytyy omiin oloihinsa "suojelemaan" tosiaan kaikelta pahalta (=avulta).

Eli kylässä ei käy edes lapsen kavereita.

Mistä tiedät noin tarkkaan muiden ihmisten asioita? Ja mitä ne sinulle kuuluvat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Minä en ole koskaan puhunut pahaa hoitajista, vaan olen kehunut heitä. Ja lapsi siis pystyy puhumaan päiväkodissa toisen ryhmän hoitajille ja vaikkapa minulle, kun tulen lasta hakemaan, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsen omien sanojen mukaan hoitajat huutavat hänelle ja käskevät olemaan hiljaa. Tämä on mielestäni vain hyvä esimerkki siitä, että ammattilaiset voisivat joskus myös itse katsoa peiliin.

Oikeasti hankala uskoa, että hoitajat huutaisivat lapsille aina tai edes päivittäin, jos nämä puhuvat jotain, mutta kuitenkin ehdottaisivat kuvakortteja kommunikaatioon, jota eivät tuon huutamis-tarina perusteella halua lasten kanssa ollenkaan käydä.

Todennäköisesti totuus on jossain tuossa välissä, mutta olet ottanut lapsen sanat liian kirjaimellisesti. Ei 2-vuotias osaa välttämättä puhua "totta" siinä merkityksessä, kuin me aikuiset sen ymmärrämme. Onhan näitä pieniä, jotka vaikka tarhassa sanovat, että "äiti potkaisi minua eilen ", vaikka olisi otse asiassa itse potkaissut äitiä. Tai vastaa ei, kun kysytään, nukuttaako, vaikka oikeasti nukuttaisi jne.

Voi hyvin olla, että lapsesi ei pidä ryhmänsä hoitajista jostain syystä: ryhmä on liian täynnä, liian hektinen tai joku hoitaja on kerran tai pari korottanut lapsellesi ääntä (ehkä jopa turhaan), ja lapsesi on tästä säikähtänyt stressaavassa ympäristössä niin, että ei enää suostu puhumaan. Eli joku epämiellyttävä kokemus voi olla tässä taustalla, mutta ei niin kuin lapsesi kuvailee, että hoitajat olisivat jotenki häntä vastaan. Se ei vaan tunnu hirveän loogiselta, että jostain syystä inhoaisivat yhtä tiettyä lasta. Nuo kuvakortit olisivat nyt keino rohkaista lastasi kommunikoimaan hoitajien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Meillä lapsi oli juuri sellainen että ei puhunut päiväkodissa 2kk kun aloitti uudessa ryhmässä, ei saanut oyydettyä ruokaa lisää tms tai kertoa että on vessahätä.

Otettiin kuvakortit avuksi ruokatilanteisiin ja vähitellen osoittamalla maitoa/leipää jne rupesi puhumaan, kortteja käytettiin myös muulloin vaikeussa tilanteissa kuten pukiessa.

Meni 3kk lisää ja vähitellen lapsi sopeutui ryhmään ja aikuisiin ja puhuu päiväkodissa , ei melkein välillä jaksa kuunnella muitakaan.

Eli ne kuvakortit toimii, ja auttavat lasta.

Lapsi oli 3v aloittaessaan ryhmässä.

Kotona tai muille ei ollut ongelmaa puhua muille aikuisille.

Eli kyllä siellä päiväkodissa voi olla(ja on) ammattilaisia, ei vain kpäitä.

Minun kuopukseni on hitaasti lämpiävä. Tarkkailija.

Ei hän ole koskaan tarvinnut mitään "terapeuttista otetta" tai kortteja. Ihan vaan se että hänet hyväksytään NORMAALIKSI LAPSEKSI juuri sellaisena kuin hän on on kaikkein paras ja tärkein ja oikein lähestymistapa.

Nykyään vain on jokin ihmeellinen millin marginaali normaalille ja pienikin kupru suuntaan tai toiseen kasvavassa lapsessa aiheuttaa tämän HUOLEN.

Nyt hän on jo lukiossa, pääsi sinne 9,8 keskiarvolla - vaikka eskarissa kokematon opettaja mm piti häntä jälkeenjääneenä. On myös saanut useita hymypatsaita, koska hiljaisesta luonteestaan huolimatta on sosiaalisesti hyvin taitava, luotettava ja rakentava.

Tämä viesti kuvaa hyvin tätä avun torjuvaa asennetta. Ei niiden korttien tarkoitus ole herran jestas osoittaa lasta kyvyttömäksi tai epänormaaliksi vaan auttaa häntä kommunikoimaan hoitajien kanssa! Hoitajat uskovat kyllä, että lapsi puhuu kotona, mutta jotenkin siellä päiväkodissakin pitäisi saada selvyys esim siihen, onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, onko vessahätä jne. Me kortithan nimenomaan ovat lapsen hyväksymistä sellsisenaan: se on ihan ok, jos ei halua tai uskalla puhua, silloin voi kertoa asian tai tarpeen korttia näyttämällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Meillä lapsi oli juuri sellainen että ei puhunut päiväkodissa 2kk kun aloitti uudessa ryhmässä, ei saanut oyydettyä ruokaa lisää tms tai kertoa että on vessahätä.

Otettiin kuvakortit avuksi ruokatilanteisiin ja vähitellen osoittamalla maitoa/leipää jne rupesi puhumaan, kortteja käytettiin myös muulloin vaikeussa tilanteissa kuten pukiessa.

Meni 3kk lisää ja vähitellen lapsi sopeutui ryhmään ja aikuisiin ja puhuu päiväkodissa , ei melkein välillä jaksa kuunnella muitakaan.

Eli ne kuvakortit toimii, ja auttavat lasta.

Lapsi oli 3v aloittaessaan ryhmässä.

Kotona tai muille ei ollut ongelmaa puhua muille aikuisille.

Eli kyllä siellä päiväkodissa voi olla(ja on) ammattilaisia, ei vain kpäitä.

Minun kuopukseni on hitaasti lämpiävä. Tarkkailija.

Ei hän ole koskaan tarvinnut mitään "terapeuttista otetta" tai kortteja. Ihan vaan se että hänet hyväksytään NORMAALIKSI LAPSEKSI juuri sellaisena kuin hän on on kaikkein paras ja tärkein ja oikein lähestymistapa.

Nykyään vain on jokin ihmeellinen millin marginaali normaalille ja pienikin kupru suuntaan tai toiseen kasvavassa lapsessa aiheuttaa tämän HUOLEN.

Nyt hän on jo lukiossa, pääsi sinne 9,8 keskiarvolla - vaikka eskarissa kokematon opettaja mm piti häntä jälkeenjääneenä. On myös saanut useita hymypatsaita, koska hiljaisesta luonteestaan huolimatta on sosiaalisesti hyvin taitava, luotettava ja rakentava.

Tämä viesti kuvaa hyvin tätä avun torjuvaa asennetta. Ei niiden korttien tarkoitus ole herran jestas osoittaa lasta kyvyttömäksi tai epänormaaliksi vaan auttaa häntä kommunikoimaan hoitajien kanssa! Hoitajat uskovat kyllä, että lapsi puhuu kotona, mutta jotenkin siellä päiväkodissakin pitäisi saada selvyys esim siihen, onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, onko vessahätä jne. Me kortithan nimenomaan ovat lapsen hyväksymistä sellsisenaan: se on ihan ok, jos ei halua tai uskalla puhua, silloin voi kertoa asian tai tarpeen korttia näyttämällä.

Ylläoleva viesti osoittaa a) kummallisen tarpeen hakea lapsista vikoja b) kortit turhiksi.

Vastaus on narsistinen äiti. Mun äiti ei halunnut että minä olisin mennyt aikoinaan oppikouluun vaan jäänyt kotiin auttamaan häntä. Mulle olis kuulemma riittänyt 4 luokkaa kansakoulua. Onneksi olen vahva tyttö ja onneksi isäni ja opettajani tukivat minua niin että pääsin oppikouluun. Veli sai tietenkin kouluttautua niin pitkälle kuin halusi. Ja nyt puhutaan 60-luvusta ja asuimme kaupungissa ja äitini oli KOTIROUVA. Eli kotirouvaa olisi pitänyt jäädä auttamaan , juu kiitos ei. Muutin kotoa pois heti kun tulin täysi-ikäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Meillä lapsi oli juuri sellainen että ei puhunut päiväkodissa 2kk kun aloitti uudessa ryhmässä, ei saanut oyydettyä ruokaa lisää tms tai kertoa että on vessahätä.

Otettiin kuvakortit avuksi ruokatilanteisiin ja vähitellen osoittamalla maitoa/leipää jne rupesi puhumaan, kortteja käytettiin myös muulloin vaikeussa tilanteissa kuten pukiessa.

Meni 3kk lisää ja vähitellen lapsi sopeutui ryhmään ja aikuisiin ja puhuu päiväkodissa , ei melkein välillä jaksa kuunnella muitakaan.

Eli ne kuvakortit toimii, ja auttavat lasta.

Lapsi oli 3v aloittaessaan ryhmässä.

Kotona tai muille ei ollut ongelmaa puhua muille aikuisille.

Eli kyllä siellä päiväkodissa voi olla(ja on) ammattilaisia, ei vain kpäitä.

Minun kuopukseni on hitaasti lämpiävä. Tarkkailija.

Ei hän ole koskaan tarvinnut mitään "terapeuttista otetta" tai kortteja. Ihan vaan se että hänet hyväksytään NORMAALIKSI LAPSEKSI juuri sellaisena kuin hän on on kaikkein paras ja tärkein ja oikein lähestymistapa.

Nykyään vain on jokin ihmeellinen millin marginaali normaalille ja pienikin kupru suuntaan tai toiseen kasvavassa lapsessa aiheuttaa tämän HUOLEN.

Nyt hän on jo lukiossa, pääsi sinne 9,8 keskiarvolla - vaikka eskarissa kokematon opettaja mm piti häntä jälkeenjääneenä. On myös saanut useita hymypatsaita, koska hiljaisesta luonteestaan huolimatta on sosiaalisesti hyvin taitava, luotettava ja rakentava.

Tämä viesti kuvaa hyvin tätä avun torjuvaa asennetta. Ei niiden korttien tarkoitus ole herran jestas osoittaa lasta kyvyttömäksi tai epänormaaliksi vaan auttaa häntä kommunikoimaan hoitajien kanssa! Hoitajat uskovat kyllä, että lapsi puhuu kotona, mutta jotenkin siellä päiväkodissakin pitäisi saada selvyys esim siihen, onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, onko vessahätä jne. Me kortithan nimenomaan ovat lapsen hyväksymistä sellsisenaan: se on ihan ok, jos ei halua tai uskalla puhua, silloin voi kertoa asian tai tarpeen korttia näyttämällä.

Ylläoleva viesti osoittaa a) kummallisen tarpeen hakea lapsista vikoja b) kortit turhiksi.

Niin että ihan ok, että lapsi jää vaikka nälkäiseksi, jos ei ole mitään keinoa pyytää lisää ruokaa?

Kannattaa tutustua päiväkotien henkilöstömitoitukseen. Ei siellä ole jokaista lasta kohti yhtä hoitajaa huolehtimaan koko työaikaansa vain sen yhden lapsen tarpeistaan. Jos ei ole keinoa kommunikoida, jotkut puhumattoman lapsen tarpeet jäävät sitten kaikista yrityksistä huolimatta täyttämättä, koska sen hoitajan pitää auttaa myös muita lapsia, jotka tulevat apua pyytämään.

Sellainen äiti joka ei halua lastensuojelua perheeseensä. Hämeen sanomissa hyvä juttu taas lasun toimista.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus on narsistinen äiti. Mun äiti ei halunnut että minä olisin mennyt aikoinaan oppikouluun vaan jäänyt kotiin auttamaan häntä. Mulle olis kuulemma riittänyt 4 luokkaa kansakoulua. Onneksi olen vahva tyttö ja onneksi isäni ja opettajani tukivat minua niin että pääsin oppikouluun. Veli sai tietenkin kouluttautua niin pitkälle kuin halusi. Ja nyt puhutaan 60-luvusta ja asuimme kaupungissa ja äitini oli KOTIROUVA. Eli kotirouvaa olisi pitänyt jäädä auttamaan , juu kiitos ei. Muutin kotoa pois heti kun tulin täysi-ikäiseksi.

Miten kommenttisi liittyy aloitukseen tai otsikkoon?

Vierailija kirjoitti:

Sellainen äiti joka ei halua lastensuojelua perheeseensä. Hämeen sanomissa hyvä juttu taas lasun toimista.

Niin että äiti ei vie lasta terapiaan, koska ei halua lastensuojelua perheeseensä? Mutta äitiä ei ilmeisesti sureta yhtään se, että hän pilaa lapsensa tulevaisuuden, kun lapsi ei saa tarvitsemaansa apua.

Kyllä näitä ”leijonaemoja” on nähty. Lastensuojelun asiakaskuntaa usein.

Sori tulin väärään ketjuun siis tää "narsistinen äiti".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Meillä lapsi oli juuri sellainen että ei puhunut päiväkodissa 2kk kun aloitti uudessa ryhmässä, ei saanut oyydettyä ruokaa lisää tms tai kertoa että on vessahätä.

Otettiin kuvakortit avuksi ruokatilanteisiin ja vähitellen osoittamalla maitoa/leipää jne rupesi puhumaan, kortteja käytettiin myös muulloin vaikeussa tilanteissa kuten pukiessa.

Meni 3kk lisää ja vähitellen lapsi sopeutui ryhmään ja aikuisiin ja puhuu päiväkodissa , ei melkein välillä jaksa kuunnella muitakaan.

Eli ne kuvakortit toimii, ja auttavat lasta.

Lapsi oli 3v aloittaessaan ryhmässä.

Kotona tai muille ei ollut ongelmaa puhua muille aikuisille.

Eli kyllä siellä päiväkodissa voi olla(ja on) ammattilaisia, ei vain kpäitä.

Minun kuopukseni on hitaasti lämpiävä. Tarkkailija.

Ei hän ole koskaan tarvinnut mitään "terapeuttista otetta" tai kortteja. Ihan vaan se että hänet hyväksytään NORMAALIKSI LAPSEKSI juuri sellaisena kuin hän on on kaikkein paras ja tärkein ja oikein lähestymistapa.

Nykyään vain on jokin ihmeellinen millin marginaali normaalille ja pienikin kupru suuntaan tai toiseen kasvavassa lapsessa aiheuttaa tämän HUOLEN.

Nyt hän on jo lukiossa, pääsi sinne 9,8 keskiarvolla - vaikka eskarissa kokematon opettaja mm piti häntä jälkeenjääneenä. On myös saanut useita hymypatsaita, koska hiljaisesta luonteestaan huolimatta on sosiaalisesti hyvin taitava, luotettava ja rakentava.

Tämä viesti kuvaa hyvin tätä avun torjuvaa asennetta. Ei niiden korttien tarkoitus ole herran jestas osoittaa lasta kyvyttömäksi tai epänormaaliksi vaan auttaa häntä kommunikoimaan hoitajien kanssa! Hoitajat uskovat kyllä, että lapsi puhuu kotona, mutta jotenkin siellä päiväkodissakin pitäisi saada selvyys esim siihen, onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, onko vessahätä jne. Me kortithan nimenomaan ovat lapsen hyväksymistä sellsisenaan: se on ihan ok, jos ei halua tai uskalla puhua, silloin voi kertoa asian tai tarpeen korttia näyttämällä.

Ylläoleva viesti osoittaa a) kummallisen tarpeen hakea lapsista vikoja b) kortit turhiksi.

Niin että ihan ok, että lapsi jää vaikka nälkäiseksi, jos ei ole mitään keinoa pyytää lisää ruokaa?

Kannattaa tutustua päiväkotien henkilöstömitoitukseen. Ei siellä ole jokaista lasta kohti yhtä hoitajaa huolehtimaan koko työaikaansa vain sen yhden lapsen tarpeistaan. Jos ei ole keinoa kommunikoida, jotkut puhumattoman lapsen tarpeet jäävät sitten kaikista yrityksistä huolimatta täyttämättä, koska sen hoitajan pitää auttaa myös muita lapsia, jotka tulevat apua pyytämään.

Missä jää nälkäiseksi? Lapsethan ottaa itse ruokansa. Ja kyllä se lapsi osaa tyhjän lautasensa kanssa mennä sen ruokavadin eteen ja ojentaa sen lautasen.

Siihen ei tarvitse tätin mutu-tiaknoosia eikä korttiterapointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen äiti joka ei halua lastensuojelua perheeseensä. Hämeen sanomissa hyvä juttu taas lasun toimista.

Niin että äiti ei vie lasta terapiaan, koska ei halua lastensuojelua perheeseensä? Mutta äitiä ei ilmeisesti sureta yhtään se, että hän pilaa lapsensa tulevaisuuden, kun lapsi ei saa tarvitsemaansa apua.

Jos se perhe saa lastensuojelun perheeseensä, sen avunsaannin puutteen lisäksi syntyy mittavat traumat kaikille. Sekö on sinusta parempi?