Millainen äiti "suojelee" lastaan avulta

Kylläpä oksensit kummallisen vuodatulsen.

Hämmentävin asia, jonka olen opettajana oppinut, on se, että on jopa sellaisia äitejä, jotka eivät halua lapsen lähtevän kouluun. He viettävät mieluummin aikaa lapsen kanssa kahdestaan kotona. Näitä on tullut vastaan muutama. Lopputuloksena on ollut pahimmillaan luokalle jääminen. Sitä ennen on toki tehty lasut yms. mutta ei niistä kamalasti apua ole.

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävin asia, jonka olen opettajana oppinut, on se, että on jopa sellaisia äitejä, jotka eivät halua lapsen lähtevän kouluun. He viettävät mieluummin aikaa lapsen kanssa kahdestaan kotona. Näitä on tullut vastaan muutama. Lopputuloksena on ollut pahimmillaan luokalle jääminen. Sitä ennen on toki tehty lasut yms. mutta ei niistä kamalasti apua ole.

Juuri tällaista tarkoitin. Äidin omat halut menevät sen edelle mikä on lapselle hyväksi. Siitä huolimatta olen kuullut tällaisen äidin sanovan, että hän puolustaa lastaan viimeiseen hengenvetoon.

Puolustaa miltä? Avulta ja hyvinvoinnilta?

Ap

Niin, vaikea sanoa. Eräällä kaverillani on tällainen äiti, joka edelleen oikein ylpeilee sillä, miten hän aikoinaan kielsi ehdottomasti tyttäreltään kaiken mahdollisen avun, ja vaati että tyttären pitää pysyä tavallisella koululuokalla, ilman mitään apua tai edes tukiopetusta. Tytär on nykyään jo yli 30-vuotias, ja maksaa edelleen siitä, että ei ole saanut lapsena ja nuorena tarvitsemaansa tukea. Äitinsä vaan on ylpeä peräänantamattomuudestaan. Tuo äiti on muutenkin aika hankala tyyppi, kertoo mm. että joutui muuttamaan pois yhdeltä paikkakunnalta, kun viranomaiset vainosivat häntä (todellisuudessa takana oli väärinkäytöksiä ja petoksia). Olen tullut siihen tulokseen, että tuo äiti oikeasti uskoo olevansa oikeassa, ja kaikki muut väärässä, ei ole kovin välkky tapaus.

Toinen tapaus taas on naimisissa erään tutun kanssa, kyseessä siis nyt jo aikuinen. Vanhemmat ovat näitä hopeavesihörhöjä, ja muutenkin hieman erikoisia persoonia. Jaideologisella taustalla kielsivät (ja kieltävät kai vieläkin), että lapsellaan olisi mitään ongelmaa, ja sen myötä myös kieltäsivät kaiken avun. Jotain autismipiirrettä tai vastaavaa arvelisin hänellä olevan, diagnoosia ei tosiaan ole, koska homeopatia ja hopeavesi on ratkaisu kaikkeen. Eihän tuo oikein itsekseen pärjää, ei esim. pysty pitämään työpaikkaa tai huolehtimaan laskuista ja kotitöistä. Ensin elättivät vanhemmat, nykyään vaimo. Kai tässäkin tapauksessa vanhemmat kokevat toimineensa oikein.

Olen työni kautta tiennyt, että näitä erikoisia vanhempia on.

Kun yksityiselämässä tuli vastaan perhe samalla ajattelumallilla, niin asia jäi vaivaamaan.

Edellä mainittu lapsen ongelmien kieltäminen kuulostaa tutulta.

Ap

Tempperamentikas ja räväkkä leijona-äiti.

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

Kerrotteko vielä, miksi alapeukutatte?

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

Nyt kuulostaa siltä että olet aloituksen vanhempi. Siis ei ne mitään erityisapua siellä saa tosiaan antaa ilman sinun suostumustasi, ja ilmeisesti ovat tuoneet esille diagnoosin miksi lapsi ei käyttäydy päiväkodissa normaalisti sekä ehdottaneet mitä haluaisivay kokeilla tilanteen helpottamiseksi, ja sinäkin leimaat tädit mänteiksi?

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Taustalla voi olla esimerkiksi oma trauma, joka blokkaa rationaalisen ajattelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

Nyt kuulostaa siltä että olet aloituksen vanhempi. Siis ei ne mitään erityisapua siellä saa tosiaan antaa ilman sinun suostumustasi, ja ilmeisesti ovat tuoneet esille diagnoosin miksi lapsi ei käyttäydy päiväkodissa normaalisti sekä ehdottaneet mitä haluaisivay kokeilla tilanteen helpottamiseksi, ja sinäkin leimaat tädit mänteiksi?

Ihmeellistä, että koko päiväkotiryhmä on täynnä mutisteja, koska kun vein lapsen päiväkotiin, kukaan lapsista ei koskaan puhunut mitään. Eikö silloin työntekijä kaipaa jotain työnohjausta siihen, miten lasten kanssa ollaan. Vika ei silloin todellakaan ole lapsissa vaan aikuisissa.

Niin mikä ongelma sillä lapsella on, kerrotko? Ensinnäkään tuosta avusta kun ei nykypäivänä oikein voi kieltäytyä. Millä tavalla ei salli kavereita, siis mitä v##tua sä sössötät?

Ei voi arvostella jos ei tiedä perheen tilannetta, vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, ei kaikki opettajat tai terveydenhoitajat ole yhtä päteviä työssään, jolloin välttämättä arvio tuen tarpeesta ei ole aiheellinen...

Aika erikoista on. Meillä on perheessä eskari-ikäinen, ja olemme juuri sopineet varhaiskasvatuksen kanssa, että lapsellemme haetaan paikkaa erityisluokalle. Aikoinaan oli vähän hankalaa hyväksyä, että lapsemme tarvitsee erityistä tukea, mutta suoraan sanottuna se vaihe ei kyllä kestänyt kauaa. Pitää ajatella sitä lapsen etua. Lapset ovat meillä vain lainassa, ja valmistamme heitä aikuisten maailmaan. Lapset eivät ole vanhempiensa jatke, vaan omia itsejään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

Nyt kuulostaa siltä että olet aloituksen vanhempi. Siis ei ne mitään erityisapua siellä saa tosiaan antaa ilman sinun suostumustasi, ja ilmeisesti ovat tuoneet esille diagnoosin miksi lapsi ei käyttäydy päiväkodissa normaalisti sekä ehdottaneet mitä haluaisivay kokeilla tilanteen helpottamiseksi, ja sinäkin leimaat tädit mänteiksi?

Ihmeellistä, että koko päiväkotiryhmä on täynnä mutisteja, koska kun vein lapsen päiväkotiin, kukaan lapsista ei koskaan puhunut mitään. Eikö silloin työntekijä kaipaa jotain työnohjausta siihen, miten lasten kanssa ollaan. Vika ei silloin todellakaan ole lapsissa vaan aikuisissa.[/quote

Kukaan lapsista ei koskaan puhunut mitään? Aika vaikeaa uskoa. Noh, ilmeisesti he kuitenkin vastaavat kysyttäessä toisin kuin sinun lapsesi.

Kuule ei niillä ammattilaisilla ole aikaa tai kiinnostusta keksiä jotain ongelmia lapsille! Helpommalla pääsee, kun ei puutu eikä huomaa. Ei tarvitse sinunkaan kanssasi tapella.

Et tunnu tietävän lapsista tai varhaiskasvatuksesta hevonpaskaakaan, sillä siellä kyllä tutkitaan ja tarkkaillaan ja ohjataan erityisopetukseen, jos tarve vaatii ja jos ei suostu, lasu.

Miten ap tietää noin tarkkaan jonkun perheen asioista? Ja oletko varma, että todella tiedät edes?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen suhtauduin ammattilaisiin luottaen, mutta nyt kun itselläni on lapsia, on krittinen suhtautuminen alkanut nousta. Oma lapseni puhui esim. 2-vuotiaana sujuvasti pitkiä lauseita, mutta päiväkodissa hän ei suostunut puhumaan hoitajille mitään. Kertoi kotona, että hoitajat huutavat hänelle. Kun vein lapsen kolmen muun 4-vuotiaan kanssa leikkimään. Kukaan lapsista ei puhunut toisilleen mitään. Eikö ole outoa, ettei neljä nelivuotiasta puhu toisilleen mitään, vaikka he näkivät toisiaan päivittäin ja olivat kavereita? Hoitajien mukaan vika oli lapsessani, vaikka hän muualla puhui sujuvasti. Selektiivinen mutismi oli diagnoosi ja lapsi tarvitsi kuulemma tähän puhumattomuuteensa erityistä tukea. Kuvakortteja ehdottivat siis lapselle, joka osaa puhua pitkiä lauseita. Minusta ne hoitajat olivat niin typeriä, että teki mieli itsenikin olla puhumatta. Eli lapseni joka puhuu kaupan kassalle, mummolle ja vaarille, naapureille, tuntemattomille vastaantulijoille pitkiä lauseita oli hoitajien mielestä mutisti ja tarvitsi apua. Ei käynyt mielessä, että ehkä he itse olivat täysiä kuspäitä, eikä lapsi puhu heille siksi. Tietyille eri hoitoryhmien tädeille lapsi puhui, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsi kertoi myös, että hän oli nähnyt pahaa unta päiväkodissa, koska oli kuullut päiväunien aikana hoitajien haukkuvan äitiä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun puolustin lastani. Eli en luota ammattilaisiin sinisilmäisesti.

On ihan tyypillistä, että selektiivinen mutisti puhuu kotona mutta ei vaikkapa koulussa. Toki tarha tai koulu on haastavampi paikka kuin koti. Se ei tarkoita, että henkilökunnassa sinänsä olisi jotain kamalaa vikaa.

Sinuna varoisin alkamasta kritisoida hoitajia ja opettajia lapsen kuullen. Valitettavasti on sellainen ilmiö, että vanhempi antaa kotona lapselle huomiota ja hyvää palautetta, kun tämä keksii lisää haukuttavaa opettajista.

Hoitajat ja opettajat eivät halua mitään pahaa teille. Kuvakortit voisivat auttaa lasta tarhapäivän aikana kommunikoinnissa, jos hän ei siellä pysty puhumaan. Varmasti hoitajat mieluummin soisivat, ettei kortteja tarvittaisi, koska helpompaa se niin on heillekin.

Vanhemmille voi olla hyvin vaikeaa hyväksyä, että lapsella on ongelmia kodin ulkopuolella. Näin voi kuitenkin olla.

Minä en ole koskaan puhunut pahaa hoitajista, vaan olen kehunut heitä. Ja lapsi siis pystyy puhumaan päiväkodissa toisen ryhmän hoitajille ja vaikkapa minulle, kun tulen lasta hakemaan, mutta ei oman ryhmänsä hoitajille. Lapsen omien sanojen mukaan hoitajat huutavat hänelle ja käskevät olemaan hiljaa. Tämä on mielestäni vain hyvä esimerkki siitä, että ammattilaiset voisivat joskus myös itse katsoa peiliin.

Tulee vähän oma äitini mieleen. Hän on sanonut, että on aina minun puolellani ja tukena yms, mutta tämä ei pidä siinä mielessä paikkaansa, koska tiedän hänen kantansa esim mielenterveysongelmiin ja muuhun "heikkouteen" eli jos tarvisinkin apua niiden osalta niin äidilleni olisi vaan häpeäksi jos paljastuisi minun kuuluvan tuohon joukkoon. Hän on tavallaan jättänyt jo hyvin nuorena minut selviämään itse kiusaamisesta ja ahdistuksesta ja nyt sitten pitää itseään sellaisena joka mukamas on aina minun puolellani. En silti halua arvostella ja ikävä kirjoittaa näin, mutta totuus on tämä. Isälläni vähän sama linja. He ajattelevat tavallaan niin, että jos olen tehnyt niin kuin he tahtovat tai ollut muuten se hyvä ja menestynyt niin kaikki on hyvin, mutta jos näin ei ole ja olenkin heikko niin en sitten ansaitse apua.

Jotenkin vähän pelottavakin ajatus, että heillä niin erilainen kuva itsestään ja heidän apunsa on mieluummin sitä, että arvostellaan toista ja vaaditaan kestämään kaiken ja pärjäämään niin kuin he. Ovat siis oikeasti sitä mieltä, että ovat suuri tuki minulle, vaikka itse mietin päivittäin ettei heille voi puhua kunnolla mistään ja eivät tunne minua. Olen tosin vielä aika nuori, mutta ongelmia on ollut ja tulee heidän kanssaan olemaan. Ei ole mukavaa jos pitää esittää erilaista ja ei voi olla oma itsensä edes niiden lähimpien ihmisten seurassa. Asiat, kun voisivat olla paljon helpompiakin varsinkin nykyisin, kun avoimesti puhutaan asioista ja ongelmistaan voi kertoa ( esim julkkikset). Tosin meillä ne ovat vieläkin tabu ja vaikea asia. Uskon näidenkin asioiden liittyvän aloitukseen eli ehkä vanhempi ei vaan pysty myöntämään lapsessa olevan jotain "heikkouksia" tai muuten omaa negatiivisen ajattelun. Ehkä ajattelee, ettei meidän perheessä voi olla ongelmia.