Millainen aikuinen ihminen ei ole koskaan ollut parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujo. Introvertti. Alhainen itsetunto. Niillä mennään yksin hautaan asti. M46.

Sama + ruma (mm. todella huono iho kasvoissa ja vartalossa, pieni lähes olematon leuka, leveä naama), ylipainoinen, ei koulutusta (nyt tosin töissä)...

Olen kyllä kerran seurustellut, 26 vuotta sitten (ei asuttu yhdessä) ja lapsikin siitä suhteesta, mutta tämän jälkeen ei mitään, nada, noup, nej. Seksiä harrastanut jtn. 15 vuotta sitten yhden kerran, kännissä ja miehen puolelta läpällä. Olisin ikionnellinen jos parisuhteen saisin, mutta ei tule tapahtumaan ja juu, olen ns. markkina-arvoani testannut deittisovelluksissa ja ihan huviksenne voitte arvata miten kävi? Kyllä tämä sieluun sattuu, että ei kukaan halua omakseen, mutta toisaalta kun peiliin katsoo, niin täytyy hyväksyä elämän realiteetit ja jatkaa matkaa yksin, niin sinne uurnaan asti.

Tsemppiä kaikille ketjuun vastanneille. N46

Tähän voin vastata rehellisesti mutta ikävä kyllä ehkä hiukan kipeästi.

Jos et ole kovin kaunis etkä luonteeltakaan viehättävä, niin siitä hetkestä lähtien kun täytit kolmekymmentä, olet ollut lapsesi takia useimmille miehille ilmaa. Kun tällä kertaa kirjoitan tosissani enkä yhtään vitsillä kuten yleensä tänne palstalle, niin tulee vähän surullinen olo tämän sanomisesta. Se on kuitenkin tosiasia. Naisen, joka on ruma ja epäsuosittu, kannattaa valita tarkoin kenen kanssa tekee lapsen, koska nainen joka on yh ja noilla spekseillä, on todellakin ulkona useimpien miesten haarukasta. 

Naiset eivät sitä ymmärrä, että oli mies sitten vela tai muuten vain lapseton, niin se naisen lapsi ei todellakaan ole mikään plussa naisessa. Jopa miehet jotka ovat itse isiä, karttavat ainakin osa yh-äitejä. Ei tietty kaikki. Sanoisin, että sinun paras mahdollisuutesi löytää mies, on etsiä mies jolla on jo valmiiksi lapsia, ja joka ei todellakaan ole mikään komea menestyjä. Jos tämä ei kelpaa, niin tuskin tulet miestä enää löytämään.

On valitettavaa, etteivät naiset ymmärrä lapsen merkitystä miesten näkökulmasta. Miehen näkökulmasta lapsi on ultimaattinen rakkaudenosoitus naiselta, riippumatta siitä haluaako mies itse lapsia. Nainen, joka on tehnyt lapsen toisen miehen kanssa, on antanut ultimaattisen rakkaudenosoituksen sille miehelle, ja riippuen vähän kontekstista eli mm. naisen iästä ja halusta tehdä lapsia lisää, voi olla ettei nainen tule antamaan ikinä vastaavaa rakkautta kellekään toiselle miehelle. Monien miesten mielestä, mm. minun itseni, on helpompi olla ikinä alkamatta mihinkään yh:n kanssa, kuin hyväksyä se, etten ikinä tule merkitsemään naiselle sitä, mitä naisen lapsi sekä lapsen isä ovat merkanneet naiselle.

Tästä syystä pidän myös niitä naisia, jotka tekevät spermapankkispermalla yksin lapsen, täysin idiootteina. Eivätkö he tosiaan ymmärrä tuhoavansa lopullisesti mahdollisuutensa saada mies, joka haluaa juuri hänet? Eivät miehet näe sitä päällepäin, että lapsi on itsellisesti tehty.

Niin sekava kirjoitus etten ymmärtänyt tästä yhtään mitään. 

Minä. Suurin syy on vain se ettei mua kiinnosta etsiä/tutustua miehiin. Olen mennyt sillä oletuksella että törmään jos törmään sopivaan mieheen ja jos en niin olen yksin. Tietenkin tiedän että sitä ei noin vain törmätä siihen "mr. Oikeaan" ellei tutustu ihmisiin ja siksi olen aika varma että sinkkuna pysytäänkin. Koska ei vain kiinnosta tutustua kehenkään ellen ole jo kiinnostunut. Työpaikoilla ja kouluissa on tietty ollut ihastuksia mutta ei nekään ole mihinkään johtaneet. Olen nauttinut vain flirttailusta ja pienestä sutinasta.

Vierailija kirjoitti:

INFJ nainen, jolla on autistisia piirteitä. Jos olen ollut ihastunut johonkin mieheen, kaksi vaihtoehtoa: joko varattu tai ei tykkänyt minusta.

Tasan samat setit. Vielä kun olen supersurkea kiinnostumaan kenestäkään (olen ihastunut tasan kahdesti elämässäni) ja seksuaalisuuskin herää vasta ihastuksen myötä (eli muulloin ei paneta lainkaan), niin ei ole tullut sellaista suhteeseen ajavaa voimaakaan mistään. Kun ei siis vaan kiinnosta, ennen kuin sitten sen tietyn ihmisen kautta kiinnostaa.

Onneksi viihdyn yksin. Olisin sitä paitsi kumppanina raskas riippakivi näiden as- ja add-piirteitteni kanssa, joten parempi näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

INFJ nainen, jolla on autistisia piirteitä. Jos olen ollut ihastunut johonkin mieheen, kaksi vaihtoehtoa: joko varattu tai ei tykkänyt minusta.

Tasan samat setit. Vielä kun olen supersurkea kiinnostumaan kenestäkään (olen ihastunut tasan kahdesti elämässäni) ja seksuaalisuuskin herää vasta ihastuksen myötä (eli muulloin ei paneta lainkaan), niin ei ole tullut sellaista suhteeseen ajavaa voimaakaan mistään. Kun ei siis vaan kiinnosta, ennen kuin sitten sen tietyn ihmisen kautta kiinnostaa.

Onneksi viihdyn yksin. Olisin sitä paitsi kumppanina raskas riippakivi näiden as- ja add-piirteitteni kanssa, joten parempi näin.

Miten olet näyttänyt ihastuksesi silloin harvoin kun olet ihastunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

INFJ nainen, jolla on autistisia piirteitä. Jos olen ollut ihastunut johonkin mieheen, kaksi vaihtoehtoa: joko varattu tai ei tykkänyt minusta.

Tasan samat setit. Vielä kun olen supersurkea kiinnostumaan kenestäkään (olen ihastunut tasan kahdesti elämässäni) ja seksuaalisuuskin herää vasta ihastuksen myötä (eli muulloin ei paneta lainkaan), niin ei ole tullut sellaista suhteeseen ajavaa voimaakaan mistään. Kun ei siis vaan kiinnosta, ennen kuin sitten sen tietyn ihmisen kautta kiinnostaa.

Onneksi viihdyn yksin. Olisin sitä paitsi kumppanina raskas riippakivi näiden as- ja add-piirteitteni kanssa, joten parempi näin.

Miten olet näyttänyt ihastuksesi silloin harvoin kun olet ihastunut?

Kertomalla suoraan. En osaa mitään sosiaalisia pelejä tai vihjailuita, ollenkaan.

Ekalle tunnustin kasvotusten ja tokalle viestillä. Ekan kanssa meillä olikin tapailua jonkin aikaa (minun aloitteistani), kunnes hän katosi yhteydestä. Tokan kanssa käytiin ulkona kerran (minun aloitteestani) ja sitten hän jo katosi. Ja näiden miesten välillä on siis tosiaan kymmenen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujo. Introvertti. Alhainen itsetunto. Niillä mennään yksin hautaan asti. M46.

Sama + ruma (mm. todella huono iho kasvoissa ja vartalossa, pieni lähes olematon leuka, leveä naama), ylipainoinen, ei koulutusta (nyt tosin töissä)...

Olen kyllä kerran seurustellut, 26 vuotta sitten (ei asuttu yhdessä) ja lapsikin siitä suhteesta, mutta tämän jälkeen ei mitään, nada, noup, nej. Seksiä harrastanut jtn. 15 vuotta sitten yhden kerran, kännissä ja miehen puolelta läpällä. Olisin ikionnellinen jos parisuhteen saisin, mutta ei tule tapahtumaan ja juu, olen ns. markkina-arvoani testannut deittisovelluksissa ja ihan huviksenne voitte arvata miten kävi? Kyllä tämä sieluun sattuu, että ei kukaan halua omakseen, mutta toisaalta kun peiliin katsoo, niin täytyy hyväksyä elämän realiteetit ja jatkaa matkaa yksin, niin sinne uurnaan asti.

Tsemppiä kaikille ketjuun vastanneille. N46

Tähän voin vastata rehellisesti mutta ikävä kyllä ehkä hiukan kipeästi.

Jos et ole kovin kaunis etkä luonteeltakaan viehättävä, niin siitä hetkestä lähtien kun täytit kolmekymmentä, olet ollut lapsesi takia useimmille miehille ilmaa. Kun tällä kertaa kirjoitan tosissani enkä yhtään vitsillä kuten yleensä tänne palstalle, niin tulee vähän surullinen olo tämän sanomisesta. Se on kuitenkin tosiasia. Naisen, joka on ruma ja epäsuosittu, kannattaa valita tarkoin kenen kanssa tekee lapsen, koska nainen joka on yh ja noilla spekseillä, on todellakin ulkona useimpien miesten haarukasta. 

Naiset eivät sitä ymmärrä, että oli mies sitten vela tai muuten vain lapseton, niin se naisen lapsi ei todellakaan ole mikään plussa naisessa. Jopa miehet jotka ovat itse isiä, karttavat ainakin osa yh-äitejä. Ei tietty kaikki. Sanoisin, että sinun paras mahdollisuutesi löytää mies, on etsiä mies jolla on jo valmiiksi lapsia, ja joka ei todellakaan ole mikään komea menestyjä. Jos tämä ei kelpaa, niin tuskin tulet miestä enää löytämään.

On valitettavaa, etteivät naiset ymmärrä lapsen merkitystä miesten näkökulmasta. Miehen näkökulmasta lapsi on ultimaattinen rakkaudenosoitus naiselta, riippumatta siitä haluaako mies itse lapsia. Nainen, joka on tehnyt lapsen toisen miehen kanssa, on antanut ultimaattisen rakkaudenosoituksen sille miehelle, ja riippuen vähän kontekstista eli mm. naisen iästä ja halusta tehdä lapsia lisää, voi olla ettei nainen tule antamaan ikinä vastaavaa rakkautta kellekään toiselle miehelle. Monien miesten mielestä, mm. minun itseni, on helpompi olla ikinä alkamatta mihinkään yh:n kanssa, kuin hyväksyä se, etten ikinä tule merkitsemään naiselle sitä, mitä naisen lapsi sekä lapsen isä ovat merkanneet naiselle.

Tästä syystä pidän myös niitä naisia, jotka tekevät spermapankkispermalla yksin lapsen, täysin idiootteina. Eivätkö he tosiaan ymmärrä tuhoavansa lopullisesti mahdollisuutensa saada mies, joka haluaa juuri hänet? Eivät miehet näe sitä päällepäin, että lapsi on itsellisesti tehty.

Voi kun olisin aikoinani tajunnut tuon spermapankkijutun, niin olisi edes lapsi omassa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujo. Introvertti. Alhainen itsetunto. Niillä mennään yksin hautaan asti. M46.

Sama + ruma (mm. todella huono iho kasvoissa ja vartalossa, pieni lähes olematon leuka, leveä naama), ylipainoinen, ei koulutusta (nyt tosin töissä)...

Olen kyllä kerran seurustellut, 26 vuotta sitten (ei asuttu yhdessä) ja lapsikin siitä suhteesta, mutta tämän jälkeen ei mitään, nada, noup, nej. Seksiä harrastanut jtn. 15 vuotta sitten yhden kerran, kännissä ja miehen puolelta läpällä. Olisin ikionnellinen jos parisuhteen saisin, mutta ei tule tapahtumaan ja juu, olen ns. markkina-arvoani testannut deittisovelluksissa ja ihan huviksenne voitte arvata miten kävi? Kyllä tämä sieluun sattuu, että ei kukaan halua omakseen, mutta toisaalta kun peiliin katsoo, niin täytyy hyväksyä elämän realiteetit ja jatkaa matkaa yksin, niin sinne uurnaan asti.

Tsemppiä kaikille ketjuun vastanneille. N46

Tähän voin vastata rehellisesti mutta ikävä kyllä ehkä hiukan kipeästi.

Jos et ole kovin kaunis etkä luonteeltakaan viehättävä, niin siitä hetkestä lähtien kun täytit kolmekymmentä, olet ollut lapsesi takia useimmille miehille ilmaa. Kun tällä kertaa kirjoitan tosissani enkä yhtään vitsillä kuten yleensä tänne palstalle, niin tulee vähän surullinen olo tämän sanomisesta. Se on kuitenkin tosiasia. Naisen, joka on ruma ja epäsuosittu, kannattaa valita tarkoin kenen kanssa tekee lapsen, koska nainen joka on yh ja noilla spekseillä, on todellakin ulkona useimpien miesten haarukasta. 

Naiset eivät sitä ymmärrä, että oli mies sitten vela tai muuten vain lapseton, niin se naisen lapsi ei todellakaan ole mikään plussa naisessa. Jopa miehet jotka ovat itse isiä, karttavat ainakin osa yh-äitejä. Ei tietty kaikki. Sanoisin, että sinun paras mahdollisuutesi löytää mies, on etsiä mies jolla on jo valmiiksi lapsia, ja joka ei todellakaan ole mikään komea menestyjä. Jos tämä ei kelpaa, niin tuskin tulet miestä enää löytämään.

On valitettavaa, etteivät naiset ymmärrä lapsen merkitystä miesten näkökulmasta. Miehen näkökulmasta lapsi on ultimaattinen rakkaudenosoitus naiselta, riippumatta siitä haluaako mies itse lapsia. Nainen, joka on tehnyt lapsen toisen miehen kanssa, on antanut ultimaattisen rakkaudenosoituksen sille miehelle, ja riippuen vähän kontekstista eli mm. naisen iästä ja halusta tehdä lapsia lisää, voi olla ettei nainen tule antamaan ikinä vastaavaa rakkautta kellekään toiselle miehelle. Monien miesten mielestä, mm. minun itseni, on helpompi olla ikinä alkamatta mihinkään yh:n kanssa, kuin hyväksyä se, etten ikinä tule merkitsemään naiselle sitä, mitä naisen lapsi sekä lapsen isä ovat merkanneet naiselle.

Tästä syystä pidän myös niitä naisia, jotka tekevät spermapankkispermalla yksin lapsen, täysin idiootteina. Eivätkö he tosiaan ymmärrä tuhoavansa lopullisesti mahdollisuutensa saada mies, joka haluaa juuri hänet? Eivät miehet näe sitä päällepäin, että lapsi on itsellisesti tehty.

Eli tällä hetkellä, se mun 25-vuotias lapsi haittaa mun pariutumista, niinkö? Kun en enää mikään yh-äiti ole, niin miehet edelleen sen aikaisemman statuksen takia karttavat, vaikka eivät edes heti tiedä, että mulla on lapsi? Sanotaan, että menen yökerhoon ja joku mies saattaa jopa ajatella, että onpa ihan ok näköinen ja iloinen nauravainen nainen, mutta eehh.. sillä saattaa olla lapsi, jopa aikuinen sellainen, niin ehei, en anna mahdollisuutta, koska tuon naisen ultimaattinen rakkaudenkohde on hänen ex-mies ja lapsi ja ei voisi koskaan enää rakastaa toista (keski-ikäistä) miestä...

Kerropa miten naisen aikuinen, jo omillaan asuva lapsi haittaisi esim. vela-miehen elämää, muuten kuin että silloin tällöin oltaisiin saman pöydän ääressä juomassa kahvia tai syömässä ateriaa? Eihän miehen enää todellakaan tarvitsisi olla "isäpuoli" itsenäiselle ihmiselle.

VMP! ja VMP miten sekavaa tekstiä sulta!

Mä en edes mitenkään erityisesti rakastanut lapseni isää, kunhan nyt näin kävi, että olimme yhdessä ja tulin raskaaksi. Toisekseen, mun luonne on hyvä ja olen hyvin empaattinen, rauhallinen, ystävällinen, tulen ihmisten kanssa toimeen, huumorintajua löytyy, työyhteisössä pidetään, mutta kukaan ei vaan pidä romanttisessa mielessä ja sille en voi mitään. Enkä ala ottamaan jtn. "puliukkoa" koska haluan suhteen. Ei sen puoleen, eipä nuo "puliukotkaan" ole koskaan osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa mua kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

mun kohdalla riittänyt ihan vaan se että naama on todella ruma. ei oo yksikään mies koskaan lähestynyt saati että olis ihastunut ja sitä kautta halunnut edes tutustua muhun EDES kaverimielessä. N32

lähesty itse niitä yhtä rumia mutta anteeksi nehän ei kelpaa sulle etkä sinä heille

Vierailija kirjoitti:

Sellainen kuin minä. Nuorena oli traumaattinen salasuhde kaksi kertaa vanhemman miehen kanssa, suhde johon en olisi itse ollut valmis. Sinkkuna olen edelleen, vaikka siitä on jo yli 20 vuotta aikaa. Yksin pysyn varmaan lopun ikäni.

Et sitten kerrasta oppinut?

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen kuin minä. Nuorena oli traumaattinen salasuhde kaksi kertaa vanhemman miehen kanssa, suhde johon en olisi itse ollut valmis. Sinkkuna olen edelleen, vaikka siitä on jo yli 20 vuotta aikaa. Yksin pysyn varmaan lopun ikäni.

Et sitten kerrasta oppinut?

Et sitten lukemaan oppinut?

Sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Ihan kamalat hampuusit on suosittua kamaa naisten keskuudessa. Se ketä kohtaan kehittyy tunteita, ei ole valinnainen asia. Terveisin sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Se ketä kohtaan kehittyy tunteita, ei ole valinnainen asia. Terveisin sivusta

Kyllä on. Se on tahdon asia. Jos tahtoo ihastua ja rakastua johonkin hampuusiin tai saavuttamattomaan naistenmieheen, niin sitten ihastuu ja rakastuu. Sen sijaan, jos haluaa muodostaa tunteita johonkin omanlaiseensa mieheen, niin sekin tapahtuu aika kevyesti, jos sitä haluaa. Monen naisen tulisi vähän punniskella ja mietiskellä sitä, että miksi he haluavat rakastua vain hampuuseihin tai saavuttamattomiin naistenmiehiin.

Olen eroperheen lapsi. Koko lapsuuteni vanhemillani vaihtui puolisot tiheään tahtiin. Sen seurauksena minulla on hylkäämistrauma ja kiintymysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

No se mies oli mua paljon vanhempi, ei todellakaan ko_mea, mutta suosittu oli kyllä, se tosin selvisi sitten vasta jossain vaiheessa.. Hän oli pikemminkin sellainen Au_ervaara-tyyppi joka valitti ettei hänestä naiset koskaan kiinnostu ru_muutensa takia. Hän osasi kuitenkin jutella ihanasti ja vaikutti todella ymmärtäväiseltä ihmiseltä. Hän ei todellakaan mielistellyt, ei kehunut jatkuvasti ulkonäköäni tai mitään muutakaan e_gon pönkitystä. Jos olisi ollut sellaista mielistelyä, olisin varmasti alkanutkin epäillä jotain. Mutta hän oli niin kokenut naisten hui_jaamisessa, että oli taitavampi. Osasi puhua kuin ihminen ihmiselle. Se oli sitä mitä olin kaivannut koko elämäni. Ja selvisi, että hän oli monien muiden yksinäisten naisten kanssa pelannut samaa peliä =D

Selvisi samalla kauheita asioita hänen menneisyydestäkin, kun juttelin erään hänen sukulaisensa kanssa. En tunnistuksen pelossa uskalla niitä kertoa. Mutta joo, oli varsinainen k_i_ l_t_t_i miehen äärimmäinen muoto, kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta.

Ps. Mikähän sana taas nyt on kielletty kun en saa tätä julkaistua? Joko nyt onnistuisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Se ketä kohtaan kehittyy tunteita, ei ole valinnainen asia. Terveisin sivusta

Kyllä on. Se on tahdon asia. Jos tahtoo ihastua ja rakastua johonkin hampuusiin tai saavuttamattomaan naistenmieheen, niin sitten ihastuu ja rakastuu. Sen sijaan, jos haluaa muodostaa tunteita johonkin omanlaiseensa mieheen, niin sekin tapahtuu aika kevyesti, jos sitä haluaa. Monen naisen tulisi vähän punniskella ja mietiskellä sitä, että miksi he haluavat rakastua vain hampuuseihin tai saavuttamattomiin naistenmiehiin.

Minkä verran sinulla on kokemusta rakastumisesta? Siitä, kun toinen saa "perhosia vatsaan" ja huomaa hymyilevänsä itsekseen häntä ajatellessaan jne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Ihan kamalat hampuusit on suosittua kamaa naisten keskuudessa. Se ketä kohtaan kehittyy tunteita, ei ole valinnainen asia. Terveisin sivusta

Kyllä naisella on itselläkin oltava jotain henkisiä ongelmia jos sekaantuu sellaisiin miehiin. Tuleeko yllätyksenä, että naisillakin voi olla ongelmia? Vakka kantensa valitsee.

Jos on esim. sosiaalisten tilanteiden pelko ja enemmän huonoja kuin hyviä kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei vaan koskaan ole ollut oikein ketään kuka olis kiinnostunut just musta. Mulle koko lapsuus kerrottiin miten en ole mitään, enkä rakkauden arvoinen ja luulen itsestäni liikoja. Jotenki vaikka mulla on aina ollut kavereita, niin en koskaan sit kuitenkaan uskonut, että parisuhde yms. Kuuluu mulle. Ja jos joskus jotain tapailen, niin mun on vaikea kestää sitä läheisyyttä, koska en usko, että olen rakkauden arvoinen. Aivan kun pidöttäis hengitystä koko ajan ja sit vasta hengittää kun kaikki on ohi. Sairastin kyl vakavan masennuksen, joka piti mut n. 5 vuotta täysin pois edes ajattelematta sitä seurustelua tai kontakteja. Mutta mä mussa tuntuu olevan vähän jotain viallista. Ulkonäössä ei kai ole mitään poikkeavaa. Pitkät vaaleat hiukset, hoikka (urheilen tosi paljon) ja perusnaama.

Kyl tämä välillä saa olon tosi surulliseksi.

N35

Mulla hyvin samanlainen tausta. Lapsena jo lytättiin usko itseensä lähinnä isäni puolelta, mikä teki siitä vielä pahempaa. Koska ajattelin että jos ei edes oma isäni minua rakasta sellaisena kuin olen, kuinka voisi kukaan muukaan mies?

Olen kuitenkin kerran seurustellut, mutta se kaatui juuri siihen etten osannut ottaa rakkautta vastaan. Olin parisuhteessakin varautunut. Ja mies ei tietenkään ja täysin ymmärrettävästi sitä suvainnut.

Sen jälkeen olen vain pelännyt miehiä koska pelkään ihastuvani johonkuhun ja sama toistuu. Kiinnostuneita miehiä on kyllä ollut, olenhan ihan söpön näköinen kuitenkin.

Mutta kuten sanotaan, ensin pitäisi olla oma pää kunnossa. Mulla se vaan ei ole tullut kuntoon vaikka olen jo yli 40. En väitä etteikö jotain edistystä olisi tapahtunut, en ole enää läheskään niin epävarma kuin nuorena olin. Menin silloin työpaikallakin ihan seiniä pitkin enkä uskaltanut jutella kenenkään, edes naispuolisen kanssa. Nykyään kyllä vähän juttelenkin töissä ainakin naisten kanssa.

Mutta kaikki tämä lähes 20 vuoden yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä. En vaan osaa näitä "aikuisten juttuja" vaikka haluaisinkin. Ajatuskin parisuhteesta ja seksistä kauhistuttaa. Miehen tulisi olla äärimmäisen empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta rikkinäiset naiset yleensä houkuttelee vain hyväksikäyttäjiä. Yhteen sellaiseen jo menin rakastumaan somen kautta muutama vuosi sitten ja se kauhukokemus sai minut totaalisesti lukkoon ja pelkäämään miehiä aiempaakin enemmän.

Taidat ihastua lähinnä suosittuihin miehiin, ainakin tuo somerakastumisesi kuulostaa siltä. Oletko ikinä kokeillut yrittää tutustua ja ihastua mieheen, joka olisi enemmän itsesi kaltainen?

Ihan kamalat hampuusit on suosittua kamaa naisten keskuudessa. Se ketä kohtaan kehittyy tunteita, ei ole valinnainen asia. Terveisin sivusta

Kyllä naisella on itselläkin oltava jotain henkisiä ongelmia jos sekaantuu sellaisiin miehiin. Tuleeko yllätyksenä, että naisillakin voi olla ongelmia? Vakka kantensa valitsee.

Ja sehän tässä on hassuinta, että kaikki muut ongelmaiset ihmiset löytävät kaltaisensa, paitsi kroonisesti yksinäiset.