Keskenmenon kokeneet kuumeilijat - kokemuksia

Tulen nyt tänne kirjottamaan jos saisi jotain vertaistukea.

Meidän tarina: Minä olen 24 vuotias ja mieheni pari vuotta vanhempi. Juhannuksena 2013 päätettiin että aletaan yrittämään jos vaikka perheenlisäystä siunautuisi. Heinäkuussa Menin yksityiselle ottamaan hormoonikierukan pois. Ensimmäinen kierto venyt 38 päiväiseksi mutta varmasti vain sen takia kun kierukka oli vasta poistettu. Seuraavasta kierrosta tulin sitten raskaaksi ja olimme erittäin onnellisisa. Stressasin ihan hirveästi miten kerron ilo uutisen siskolleni ketä on miehensä kanssa yrittänyt lasta jo 5 vuotta ja hoidoista huolimatta tuloksetta. Työni oli tuolloin erittäin stressaavaa ja fyysisestikkin raskasta. Kun olin rv 7+ päätin mennä hammaslääkäriin sillä yksi paikka oli tippunut jo puolitoista vuotta sitten ja halusin nyt raskauden takia saada purukaluston kuntoon. Pelkään hammaslääkäriä ihan hirveästi ja traumoja noista lekureistakin on ihan tarpeeksi! Sain sitten pienimuotoisen paniikkikohtauksen ja siihen suulekuri sanoi että "yritä rentoutua kun tuollainen panikointi voi aiheuttaa keskenmenon..." (tuon väitteen on sittemmin moni lääkäri kumonut..). Seuraavana yönä heräsin kun piti taas käydä vessassa. Kauhukseni huomasin että vuodin verta. Sänkykin oli veressä. Herätin paniikissa mieheni ja en kyennyt kun itkemään. Aamulla sitten päätettiin että pakko saada joku selvyys tässä asiassa ja varattiin aika yksityiselle gynekologille lähimpään isoon kaupunkiin. Lääkäri oli venäläinen vanhempi mies. Mentiin gynelle ja hän ultrasi ja sanoi että valitettavasti kesken on mennyt. Purskahdin hysteeriseen itkuun ja tähän gyne sanoi huonolla suomellaan "ei tässä itku nyt auta.." mieheni ilme oli pöyristynyt! Miten joku ammattitaitoinen lääkäri voi noin sanoa juuri keskenmenon saaneelle naiselle, vaikka tottahan se oli mutta silti! Lääkäri kirjoitti seuraavan viikon sairaslomaa. Seuraavana päivänä työnantaja soitti että töissä on paha työvoimapula ja tulee olemaan rankka viikko kun isäntäväki itse on lomalla. En pystynyt siihen sanomaan että minullakin on sairaslomaa sillä silloinhan olisi pitänyt sanoa että miksi ja olisin pilanut isäntäväen loman. Menin maanantaina töihin. Koko viikko meni kuin usvassa välillä hysteerisesti itkiessä. Itsesyytökset oli kovat. Syytin itseäni keskenmenosta ja aloin ajatella että olenko tosiaan niin paha tai huono ihminen että sisälläni kaikki kuolee. Elettiin todella synkkiä aikoja. Juuri kun olin pääsemässä yli ensimmäisestä keskenmenosta tein positiivisen testin. Pari päivää siitä alkoi ihmeellinen tuhruvuoto. Menin lääkäriin selkäkipujen takia ja kun lääkäri oli kirjoittamassa särkylääkkeitä kysyin että sopiiko lääkkeet raskaana olevalle ja kerroin "historiani". Lääkäri oli huolissaan tuosta tuhruilusta ja passitti virtsanäytettä ottamaan. Heidän testi näytti negatiivista ja lääkäri totesi että keskenmeno. Sain sairaslomaa ja lähetteen mielenterveyshoitajan kanssa keskusteluun. Diagnoosi oli keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Sain lähetteen erikoissairaanhoidon piiriin ja vasta sitten psykologin ja hoitajan keskusteluissa alkoi tuska pikkuhiljaa taittumaan. Maaliskuussa 2014 tein positiivisen testin. Olo oli hyvin ristiriitainen. Ei osanut iloita koska kokoajan oli pelko että jos menetän tämänkin. Vasta kun päästiin neuvolaan keskustelemaan pystyin hieman jo iloita raskaudesta. Sitten se pommi tuli. Niskaturvotus ultrassa todettiin tuulimuna raskaus. Olin murtunut. Lääkäri antoi lääkkeet että tulisi raskausmateriaali ulos. Kivut tuli mutta vuoto jäi tuhruiluksi ja soitinkin viikon päästä lääkärille että mitäs nyt ja lääkäri antoi ajan seuraavalle päivälle. Ultrattiin ja eihän se mössö ollut mihinkään liikkunut. Sain lääkkeet uudelleen. Kivut oli miltein sietämättömät mutta vuotoakin tällä kertaa tuli joten oletin kohdun tyhjentyneen. Kesäkuun alussa tein testin kun kuukautisia ei kuulunut. "Raskaana 2-3 viikkoa" ajattelin että olen heti uudelleen raskautunut. Kuitenkin kun tein seuraavalla viikolla testin uudelleen näytti se edelleen samoja viikkoja, tein testin vielä viikon päästä ja edelleen oli sama. Silloin alkoi herätyskellot soimaan että jotain ei ole nyt kunnossa. Soitin neuvolaan missä hoitaja käski olla yhteydessä sairaalaan mistä olin keskeytyslääkkeetkin saanut. Soitin sinne ja lääkäri antoi ajan ultraan. Ultrassa lääkäri sanoi hämmentyneenä: "täällähän on ihan hirveesti vielä tavaraa... ainakin 10cm..". No siitä sitten heti leikkausjonoon ja kaavintaan. Kaavinta oli sujunut hyvin ja "saalis" lähetetty patologille. Viikko kaavinnasta alkoi vatsakivut ja mädäntyneen hajuinen vuoto. Soitin sairaalaan missä vastasi niuha hoitaja joka väitti että ihan normaalia on eikä viitsi lääkäriä vaivata nyt tuolla asialla. Olin erittäin tuohtunut kun hoitaja ei selvästikkään halunut ottaa asiaani hoidettavakseen vaan ohjeet oli että ota panadolia ja lepää. Seuraavana päivänä soitin uudelleen koska en voinut uskoa että tuo on normaalia. Kätilö vastasi puhelimeen ja yhdisti heti lääkärille asiani kerrottuani. Lääkäri oli sitä mieltä että ihan selvä kohtutulehdus tuo on ja ei tarvitse edes tulla käymään että hän soittaa apteekkiin vahvat antibiootit.

Nyt sitten eletään aikaa kaavinnan ja kohtutulehduksen jälkeen. Kuukautisia odotellessa. Uskomus siihen että olenko tosiaan niin huono ihminen etten voi edes lisääntyä on vain vahvistunut vaikka yritän siitä päästä eroon. Keskenmeno on mielestäni sellainen asia että vain sen kokeneet tietää miltä se tuntuu. Se tuska on miltein sietämätöntä. Nyt katson että jos saisi täältä jotain vertaistukea. Miehen kanssa ollaan päätetty että vielä yritetään vaikka miestä mietityttää että montako keskenmenoa mielenterveyteni kestää. Itse olen sillä kannalla että ei sitä vauvaa voi saada ellei sitä yritä :)

Moi kaikki,

Täällä vielä yksi uusi vauvaa kovasti toivova tyttönen. Olen 26-vuotias, mieheni 28-vuotias. Lopetin pillerit tämän vuoden helmikuussa. Kiertojen pituus vaihteli aluksi kovasti, alussa vaan pitenivät jatkuvasti. Olen jo luoteeltani tällainen "kaikki mulle heti" -tyyppi, ja vaikka tässä yritystä ei ole edes sitä vuotta vielä takana, niin helppoa ei ole ollut. Kävin muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen yksityisellä ihan vaan selvittämässä noin pintapuolisesti, että kaikki on hyvin. Ultrattiin ja lääkäri sanoi, että hedelmällisempää naista saa hakea :) Käynnin jälkeen olin todella onnellinen, että varasin tuon ajan, heti tuli parempi olo, kun tiesi, että kaikki pitäisi olla ok. Lääkäri näki, että ovulaatio oli muutaman päivän sisään tulossa, paksu limakalvo ja muutenkin kaikki ok. Rauhoitteli kovasti ja sanoi, että ensi vuoden alussa uudestaan näytille, jos ei siihen mennessä mitään tapahdu.

No heti tuon käynnin jälkeen plussa! Olin toisaalta onneni kukkuloilla, mutta toisaalta en uskaltanut iloita yhtään. Keskenhän se sitten meni, viikkoja oli 6 :( Olin jo varannut ajan varhaisultraan, mutta noin viikko ennen sovittua aikaa alkoi hirveät vatsakivut ja runsas vuoto. Heti kyllä arvasin mistä oli kyse... Varhaisultraan varaamani aika muutettiin "tavalliseksi" lääkäriajaksi, tarkistettiin että kohtu on tyhjä ja olihan se. Itku tulee vieläkin, kun tätä kirjoittaa. Keskenmenon jälkeen juuri ensimmäiset menkat nyt loppumassa, ovista alan siis kohta tikuttaa.

Tästä ketjusta on kyllä ollut todella paljon apua :) Tietysti olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, mutta tuntuu hyvältä tietää, etten ole ainoa, jolle on näin käynyt. Onnea ihan hirveästi teille, jotka olette nyt plussanneet, toivon todella, että vauvat pysyvät teillä kaikilla mukana :)

Omaa fiilistä ei ainakaan auttanut parhaan kaverin vauvauutiset....

AppleTree: Onnea kovasti :) Positiiviset uutiset ovat todella tärkeitä mulle ainakin :) Voimia kaikille <3

Huomenta,

Mitä teille kaikille kuuluu?

NEOSU: Mikä on tilanne siellä?

Itse alan viimeistään torstaina testata ovista, edellisen kierron mukaan laskettuna pitäisi olla viikonloppuna, testitikkuja järjellä 5 kpl...

Täällä myös eräs keskenmenon rv10+4 hiljattain kokenut. Toiveissa on tulla pian uudelleen raskaaksi, mutta kroppa tuntuu vielä aika omituiselta, en tiedä yhtään koska mahtaisi olla ovulaatio. Ovulaatiotestit näyttää vähän mitä sattuu, johtuu varmaan vielä keskenmenneestä raskaudesta. Olen lukenut näistä lähes kaiken mitä netistä löytää, mutta taitaa olla niin, että kaikilla loppujen lopuksi yksilöllistä miten toipuu ja vaikea ennustaa miten seuraava kierto lähtee käyntiin. Jälkivuotoa kesti mulla 2 viikkoa, se on nyt vihdoin loppumassa, joten sen puolesta uutta yritystä voisi aloitella. Laitoin myös pyynnön suljettuun ryhmään.

Tulin nyt sitten tänne päivittämään tilannetta :). Ne kuukautiset sitten vihdoin tuli 33pv kaavinnasta ja oli aivan erilaiset kun ikinä tämän yrittämisen aikana. Oli kipuilua aika reilusti ja vuoto oli runsaampaa ja suurimpana "oireena" oli mielialan todella suuret heittelyt, tuntui että kiihtyi nollasta sataan sekunnissa ja olin kyllä kun persiisiin ammuttu karhu :D voi mies raukkaa :D. No nyt on sitten siitä toivuttu ja normalisoiduttu :).

Maanantaina kävin ostamassa ovulaatiotestejä ja koitetaan nyt niillä että ainakin oikea ajankohta tulisi selväksi. Ei olla vielä ikinä noita testejä käytetty.

Kp 7/27(?), yk menty jo sekasin :/, ya 7/2013, km 2, tm 1

ANNHAA: Tsemppiä kovasti ja voimia sinne!

Täällä myös ovulaatiota odotellessa, tänään jo kp17, töiden jälkeen heti kotiin testaamaan. Luulin jo, että kierto tasaantunut, mutta näköjään ei, tai sitten en ovuloi tässä kierrossa ollenkaan :(

Moi kaikille taas, en oo pitkään aikaan kirjoittanut tänne. Takana mulla nyt monia keskenmenoja ei ees laskuissa pysy. huonoja kokemuksia ja paljon tutkimuksia. Multa on otettu ihan kaikki tutkimukset nyt mitä vaan voidaan ottaa. Lääkärilta sain nyt eilen viimeisestä minkä vastauksia odottelin 8 viikkoa, ei mitääääään oo löytynyt. kuinka ärsyttävää. Noh, mä oon tehnyt nyt päätöksen ja sen nimi on Gluteeniton ruokavalio. Käykää hakemassa tietoa GLUTEENI YLIHERKKYYS KESKENMENOT. mulla ei oo keliakiaa mut oon huomannut nyt 3 viikon aikana täysin gluteenittoman ruokavalion jälkeen, että olo on parempi, oon virkeempi ja maha ei oo yhtään turvonnu eikä mulla oo ikinä ilmavaivoja mitä ennen oli satunnaisesti. Lisäksi vaikka en ikinä oikein ylipainoinen ole ollut niin oon laihtunut  4 kiloa ihan tosta noin vain!

Nyt oon saanu haamuviivan raskaustestiin ja toivon todella, että gluteeniton ruokavalio auttaa meitä miehen kanssa saamaan lapsen mistä ollaan haaveiltu jo 2 vuotta ja 3 kuukautta.

Tsemppiä kaikille! 

Tällä puolella ei taida monikaan kirjoitella, joten tulkaa toki tuonne suljetun ryhmän puolelle jos haluatte keskusteluseuraa :) 

Danikris: pitääpä mennä googlettamaan, onnea teille haamun saamisesta. Toivottavasti viiva vahvistuu ja raskaus sujuisi vihdoin hyvin!

UP! Mitä kaikille kuuluu?

OMA: Tänään KP22, eilen sain ovistestiin hymynaaman, eli tänään vasta ovis tässä kierrossa!

Tänne kuuluu sellasta että tein edellispäivä ensimmäisen kerran ovistestin mikä näytti selvää negaa, eilen näytti haalukkaa viivaa eli viellä nega ja tänään vahvempaa viivaa eli joko se ovis on nyt tai ihan pian. Huomenna ainakin vielä testailen. Tänään on ollu jonkinmoisia "kipuja" alavatsassa että toivottavasti nyt on ainakin ovis havaittu(?). Jännä sinänsä että on jo kp12 ovis vai onko se ihan normaali kun kierto on 27 päivää, vaikka en nyt siitäkään ihan varma ole kun vasta siitä tuulimunasta elimistö heräilee. Mieliala on heitellyt ja mielessä on pyörinyt kaikki että jos nyt raskautuu niin kaipa se on sitten kohdunulkoinen kun kaikki muu paha on jo tapahtunut niin kai sekin sitten tulee :(. Kaikesta huolimatta toivo on kova että nyt tärppäis kunnolla ja "lopullisesti".

Kp 12/27, yk menny sekasin, yritys alotettu 7/2013, 2 km, 1 tm

ANNHAA: Mulla ovis tosiaan vasta tänään, mutta samanlaisia jänniä aikoja siis meillä. Mulla kipuja oli jo viikko ennen ovista. Ymmärrän sun fiilikset, täällä ihan samat. Tärppiä odottaa ihan hulluna mutta keskenmeno päälimmäisenä pelkona koko ajan. Tsemppiä <3 

UP!

Vuosi sitten sain keskenmenon ja nyt pari päivää sitten plussasin uudelleen....  Kauan meni ja pelko on valtava, että miten tää tulee menemään.. yritän ajatella, että hyvin, mutta.....

Hirveästi plussatuulia kaikille ja jaksuja <3

Weebee rv 4+3

WEEBEE: Onnea vielä täälläkin keskustelussa! Ihan huippua :) :)

Onnea WEEBEE ja AppleTree! <3

Oon pitänyt hermotaukoa tältä palstalta viimeiset puoli vuotta, mutta nyt tulin uteliaisuutta lukemaan ja kiva kuulla myös positiivisia uutisia. Ja suuret pahoittelut kaikille uusille keskenmenon kokeneille, varsinkin ANNHAA... kyyneleet valui sun tarinaa lukiessa.  Se on todella niin, että ei sitä surua ja kipua voi ymmärtää kukaan muu, kuin ne jotka se on käyneet läpi.  Sen takia vertaistuki on niin tärkeetä.

Me yritetään vieläkin... Nyt 2v 8kk ollaan yritetty lasta ja kaksi keskenmenoa on ollut. Viimeisin 12/2013. Ei ole sen jälkeen tärpännyt, mutta parisuhde on voinut oikein hyvin ja seksi on ollut hyvää, eikä niin "yrittämiskeskeistä" ja voisin väittää viimeisten parin kuukauden ajan olleeni jo oikeasti onnellinen. Välillä huomaan ajattelevani, että ei se ehkä ole maailman loppu, jos jäädään lapsettomaksi pariskunnaksi, koska meillä on hyvä myös näin. Mutta tottakai edelleen toivon lasta... tosi paljon. Niin paljon, että sydämeen sattuu.

Viimeisen keskenmenon jälkeen mun ennen kovin epätasainen kuukautiskierto on tasoittunut ja lyhentynyt. Se on nyt 27-31 pv. Menkat on ollut runsaammat ja kestänyt n. 4 päivää (ennen viimeistä keskenmenoa n. 2 päivää na niukat). Nyt mulla on menossa dpo 6 ja kp 25. Tässä kierrossa ollaan talletettu joka toinen päivä menkkojen loppumisen jälkeen. Ensi viikolla dpo 14:nä ajattelin testata. Mutta enää ei maailma kaadu negaan. Kun on melkeen kolme vuotta pettynyt joka kuukausi, niin siihen on jo aikalailla turtunut.

Hei te kaikki rohkeat ja sisukkaat naiset!

Mä haluaisin liittyä keskusteluun ja kertoa oman tarinani, jos sopii. Tulin kolmannella yrityskierrolla raskaaksi sen jälkeen kun jätimme ehkäisyn pois. Olimme molemmat yllättyneitä ja onnellisia, ja vaikka minulla oli ihan selkeät oireet en osannut kuvitella olevani raskaana. Aluksi olin niistä myös hieman ahdistunut. Olin juuri pudottanut painoani yli kymmenen kiloa ja olin tyytyväinen kehooni. Raskauden myötä tuli turvotusta ja rinnat kasvoivat. Teen työtä, jossa olen esillä ja siitä syystä ulkonäöstä huolehtiminen on ollut minulle tärkeää. Vauvan oli tarkoitus syntyä joulukuussa. Olin siksikin hämmentynyt, sillä olin aina ajatellut, että minun on vaikea tulla raskaaksi. Olin myös aina haaveillut jouluvauvasta. Tämä lapsi olisi ollut molempien vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Myös tulevat isovanhemmat olivat innoissaan. Kävin neuvolassa ja ensiraskauden ultrassa. Kaikki oli hyvin. Pieni sydän sykki vimmatusti. En osannut odottaa millainen tuskien tie meillä oli vielä edessämme.

Ihan raskauden alusta saakka minulla oli "vain" sellainen olo, että kaikki ei ole hyvin. Läheisiä ystäviäni oli myös raskaana ja eräänä päivänä totesin ääneen, että jos jonkun meidän ystävyksien raskaus menee pieleen, se on juuri minun raskauteni. Juuri ennen äitienpäivää ystäväni lupautui ultraamaan jälleen pienokaisemme. Aamulla olin varma, että siellä ei ole enää elämää. Tiesin sen. Jotenkin. Yritin tsempata itseäni mennessäni ultraan ja siellä tämä järkytys vahvistui. Sikiö oli kuollut. Mieheni oli työmatkalla ja hän ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Halusin välittömästi poistolääkityksen ja samana iltana olin sairaalassa tuskissani "synnyttämässä" tätä ihmettä ulos. Olin niin kipeä ja shokissa, että en ymmärrä miten selvisin siitä kaikesta. Itkulle ei tullut loppua, kun saavuimme kotiin tyhjin käsin ja mieheni kiitti minua siitä, että olin ollut niin urhea. Minun ikuinen tukipilarini.

Olin viikon sairaslomalla ja vuosin n. 1,5 viikkoa. Henkisesti olin aivan polvillani. Mietin, miksi juuri meidän lapsemme? Oliko alkuraskauden vastenmieliset ajatukseni raskauden oireista olleet alkusysäys tälle kaikelle? Tapoinko lapseni omilla ajatuksillani? Ja kuitenkin, hän oli se mitä minä olin pitkään toivonut. Kaipasin raskausoireita niiden kadottua. Ystävät ilmoittelivat vähän väliä olevansa raskaana. Eikä siinä ollut mitään vikaa. Vika oli siinä, että minä olin juuri menettänyt oman lapseni. Olin kateellinen. Se oli tunne, jota en ennen ollut tuntenut ystäviäni kohtaan. Syyllistin itseäni. Olin epäonnistunut lapsemme kasvualustana ja olin myös huono ystävä. Olisin halunnut olla raskaana yhtä aikaa ystävieni kanssa. Nyt jouduin välttelemään heidän seuraansa, sillä en voinut olla tuntematta epäoikeudenmukaisuutta katsellessani muiden onnea. Monet shoppailureissut, illanistujaiset ja tapaamiset päätyivät siihen, että tulin itkien kotiin. Olin äärettömän lohduton. Minua ei kiinnostanut hillua kaupungilla bilettämässä sinkkuystävieni kanssa, eikä minua huvittanut pitää yhteyttä mammakavereihini, sillä en kuulunut enää heidän joukkoon. Olin väliinputoaja.

Nyt keskenmenosta on kulunut kohta 4 kuukautta. Yritämme edelleen lasta, mutta kiertoni on aivan sekaisin. En tiedä milloin ovuloin, tosin en ole niitä tikutellutkaan. Menkat on aina joka kuukausi vähintään viikon myöhässä, jolloin toivo aina herää, joko nyt tärppäsi. Olen tehnyt tässä ja edellisessä kierrossa niin monta tyylipuhdasta negaa, että tekisi mieli antaa periksi. Tiedän, että henkisesti toivun kokonaan vasta uuden raskauden alettua, mutta tuleeko sitä koskaan?

Olen miettinyt, että kuinka paha ihminen olen? Että mistä syystä ihminen laitetaan käymään läpi tuollainen helvetti, joka ei lopu siihen, että sikiö on saatu pois kohdusta? Eikö ole tarpeeksi suuri rangaistus menettää kauan odotettu ja toivottu ihmisenalku? Olisin mielelläni pitänyt naiseuteni rippeet eli kuukautiseni, mutta ei, niitäkään sen saa pitää vaan kehoni on aivan sekaisin vieläkin, sitä kautta mieleni alkaa myös rakoilla.

Minua ei lohduta se, että minulle toitotetaan että kyllä sä saat vielä toisen vauvan. Onhan sulla aikaa. Miten joku voi tietää, että näin on? Mitä jos en tulekaan enää raskaaksi? Minä olisin halunnut pitää tämänkin vauvan ja kaikki ne tulevat, mikäli niitä minulle suodaan.

Toivon todella, että kenenkään ei tarvitsisi ensiraskautenaan kokea mitään vastaavaa. Keskenmenokokemus romutti itsetuntoani naisena, nosti esiin pelkoja, joita en tiennyt olemassa olevankaan. En tiennyt, että ihminen voi kokea niin suurta menetyksen tuskaa ja henkistä pahoinvointia. Pahin on toivottavasti nyt takana. Toivon sydämestäni teille kuumeileville keskenmenon kokeneille vahvoja plussia, voimaa ja rohkeutta, sillä sitä tämä todella vaatii. <3

Kiitos Grayzymay kun jaoit tarinasi ja puit niin hyvin sanoiksi sen, mitä meistä niin monet ovat ajatelleet!

Ennen mun toista keskenmenoa mulla oli myös kokoajan tunne, että jokin on pielessä kuitenkin tai menee pieleen. Sitten kun ultrassa todettiin keskenmeno, syyllistin myös itseäni negatiivisista ajatuksia ja mietin olisiko ne voineet aiheuttaa keskenmenon (vaikka näin ei tietenkään ole).

Minä pelkään kuollakseni sitä kolmatta keskenmenoa, sitten kun/jos joskus tulen raskaaksi uudestaan, mutta se on ihan luonnollista ja luvallista. Pelkään kuollakseni ultraamista ja niitä huonoja uutisia, mitä ultrat ovat aina mulle tuoneet. Onneks on tämä palsta missä pahaa oloa ja pelkojaan voi jakaa ja se auttaa.  Toivon myös sulle onnistumista! <3

Voi Jonsteri, olipa ihana kuulla sinusta! Mä olen huhuillut sua tuolla muualla välillä.. ikävä että yritys on edelleen päällä, eikä tulosta, mutta hyvä että tilanne on kuitenkin positiivinen: parisuhde voi hyvin ja ajatus siitä, että jos lapsia ei tule, niin sekin on hyvä.

Raskaana ollessa pelko menetyksestä on läsnä joka sekunti... itse en osaa rentoutua.. kun odottaa ensin pitkään ja sitten se annetaan... otetaan pois.. odotutetaan ja taas annetaan......

Jaksuja kaikille

Weebee rv5+1 (toistaiseksi edelleen raskaana)

CRAZYMAY: Kiitos todella paljon, kun jaoit tarinasi. Mulla samanlainen historia kuin sulla, tippa linssissä luin sun tarinaa. Ihan samat oli ja on tunnelmat täällä, voin oikeasti sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu.

Täältä me noustaan yhdessä, toisiamme tukien, tsemppiä kaikki! <3

Kiitos te ihanat!!! Mä en edes tiennyt missä tätä asiaa olisi järkevintä purkaa. Olen perusluonteeltani iloinen, elämännälkäinen ja valoisa ihminen, nyt tuntuu, että tuon kokemuksen jälkeen olen vain varjo entisestä minästäni. Haluaisin säästää miestäni hieman, etten ihan kaikkea turhautumistani, pelkojani ja epäluottamusta tulevaan purkaisi häneen. Kiitos siis teille kannustavasta tuesta ja lämpimästä vastaanotosta tänne palstalle.

Onko joku teistä käynyt juttelemassa jollekkin ammattilaiselle peloistaan? Jos olette, koitteko siitä olevan apua?

Oli niin lohduttavaa löytää tämä ketju, jossa uskon kun joku teistä sanoo, että tiedän tasan miltä sinusta tuntuu. Haluaisin läväyttää avokämmenellä niitä, jotka sanovat, että otatkohan liian raskaasti lapsesi keskenmenon? Miten sen voi ottaa sillä tavalla kevyemmin? On epäoikeudenmukaista tarjota onnea ja ottaa se pois, ilman selityksiä.

Kaikki reaktioni asian tiimoilta ovat vain kapinointia omaa kohtaloani vastaan. Asian hyväksyminen on vaikeaa. Työni on mielekästä laulajana, ja vapaa-ajan ongelmia ei ole, parisuhde voi hyvin. Paljon on siis myös hyvää. Ehkä se on niin, että saat sen mistä luovut. Hankaluutena siinä vain on se, etten tiedä miten luopua elämäni suurimmasta unelmasta; tulla äidiksi.

Halauksia ja toiveikkaita ajatuksia kaikille! <3