Lue keskustelun säännöt.
Lopetin ystävyyden tahattomasti lapsettoman kanssa.
03.01.2014 |
Eilen tein sen viimein. En vaan jaksanut enää sitä, että viimeiset viisi vuotta kaikki keskustelumme ovat pyörineet saman aiheen ympärillä. Säälittää, kun mietin miten tuo viisi vuotta murehtimista on aivan turhaan pois nuoren naisen elämästä.
Uskon, että katuu vielä menetettyä nuoruuttaan kun on tullut jämähdettyä suremaan lapsettomuutta.
En tehnyt välien katkaisemista mitenkään säälittävästi soittamalla tai viestittämällä, vaan menin käymään ja kun puhe kääntyi taas näihin aiheisiin (tällä kertaa hänen raskauteensa) ilmoitin, että en taida jaksaa enää näistä asioista puhumista.
Lopuksi sanoin, että minusta tuntuu ettei minulla ole tähän ystävyyteen enää mitään annettavaa ja olisi paras pitää ainakin etäisyyttä, kunnes nämä hänen lapsettomuus & vauvavuodet ovat ohitse.
Hän oli selvästi ihmeissään ja pyysi anteeksi kovasti jos on jyrännyt minut, eikä ole antanut minun puhua omista murheistani. Hän voivotteli, miten on tehnyt olostani varmaan entistä surkeamman, kun minullakin on omat ongelmani.
Niinpä. Siinä oli se, 10 vuoden ystävyys joka alkoi ylästeella. Ehkä vielä jonain päivänä voimme jutella. Jään kaipaamaan ystävääni, mutta hänellä on nyt niin pienet piirit, etten jaksa.
Kommentit (50)
Niin. tässä ketjussa se taas kerran tuli esiin. Lapsettomuus on ainoa iso murhe, mitään suurempaa ei voi olla. Sitä ei ymmärrä kuin lapsettomuuden kokeneet. Jos sen sijaan esim. ammattiurheilija saa päävamman ja aloittaa kaiken alusta, opettelee puhumaan ja liikkumaan uudelleen menetettyään kaiken sen voi ymmärtää kuka tahansa (lapsettomuudesta kärsivä), että kyse on pikkujutusta lapsettomuuteen verrattuna. Kun lapsettomalla tulee joka kuukausi pettymys ettei saanut tässäkään kuussa lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:23"]
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:19"]
Niinno. Lapsettomuus ei ole ihan tavanomainen toiveiden murskaantuminen sikäli, että aika harvoin lapsettomuus on lopullista. Siitä lastensaantitoiveesta luopuminen kestää vuosia, koska ensin yrität jonkin aikaa luomusti - ja petyt kuukauden välein raskaasti - sitten käyt tutkimuksissa, sitten hoidoissa useita vuosia - ja aina vaan tulee joka kk uusi pettymys.
[/quote]
Nimenomaan näin en tekisi. Toimisin samoin kuin monet lapsettomuushoidoissa kävijät: sopisin haluamistani hoidoista etukäteen ja asettaisin tietyn takarajan, koska lapsen yrittäminen lopetetaan. Takarajan täytyttyä alkaisi tuo sopeutuminen lapsettomaan elämään. Juuri näinhän monet lapsettomat ihmiset ovat toimineet. He ymmärtävät, ettei omaa hyvinvointiaan kannata uhrata minkään unelman vuoksi.
[/quote]
Et voi tietää, kun et ole sitä kokenut. Ensinnäkin se epätoivo lisääntyy, kun aikaa kuluu. Etukäteen EI voi sopia, mitä lapsettomuushoitoja tullaan tekemään, koska ne aina aloitetaan lievimmistä mahdollisista - joissa myös on huonoin onnistumisprosentti. Voi olla, että esim. sperman pesu ja ruiskuttaminen kohtuun tehoaa, voi olla ettei, vaan tarvitaan ivf. Ehkä munasolujen poiminta ei onnistukaan, tai onnistuu vasta tokalla kerralla. Ja niin edelleen.
Ja hups, siinä taas on huvahtanut 1-2 vuotta luomuyrittämistä ja pari vuotta hoitoja...
Joka tapauksessa se on pitkä prosessi ja sen vuoksi erityisen raskas.
8
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:44"]
Niin. tässä ketjussa se taas kerran tuli esiin. Lapsettomuus on ainoa iso murhe, mitään suurempaa ei voi olla. Sitä ei ymmärrä kuin lapsettomuuden kokeneet. Jos sen sijaan esim. ammattiurheilija saa päävamman ja aloittaa kaiken alusta, opettelee puhumaan ja liikkumaan uudelleen menetettyään kaiken sen voi ymmärtää kuka tahansa (lapsettomuudesta kärsivä), että kyse on pikkujutusta lapsettomuuteen verrattuna. Kun lapsettomalla tulee joka kuukausi pettymys ettei saanut tässäkään kuussa lasta.
[/quote]
Ei, monia muitakin suuria murheita on. Ne eivät ehkä kestä kuitenkaan vuosia ja romahda niskaan kerran kuussa.
Kuinka vaikeaa tätä nyt on ymmärtää? Se, että en itse ole himourheilija, saati unelmoinut kilpaurheilijan urasta ei aiheuta, että luulisin olevan jotenkin iisi piisi päästä yli sellaisen unelman äkillisestä romahduksesta. SINÄ siinä nyt näytät olevan se ymmärtämätön.
8
Tuskin kenenkään tarkoituksena on ollut vähätellä muita mahdollisia vastoinkäymisiä mitä elämä voi tuoda tullessaan, ainoastaan perustella miksi lapsettomuus voi olla iso juttu niille joita se koskettaa. Se kun näköjään ei ole kaikille ihan selvää.
Se tahaton lapsettomuus on iso juttu, jos teet siitä ison jutun. Kun asennoituu oikein, niin se ei ole iso juttu. Huonolla mielialalla on rankempaa ottaa vastaan niitä hoitojakin. Eikä se negatiivisuus ja ruikutus kyllä alkaneelle raskaudellekaan hyvää tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:18"]
Palaisit ydinarvoihisi nimenomaan, oletko ajatellut että lapsettomalle se lapsien saaminen olisi saattanut olla tällainen?
[/quote]
Sekoitat arvot haaveisiin tai tavoitteisiin. Arvot ovat pysyviä ja siksi hyvä perusta onnellisuudelle. Haaveet ja tavoitteet ovat jotakin, jotka voivat toteutua tai sitten eivät. Jos onnellisuutensa ripustaa niiden varaan, ottaa todella ison riskin.
Jälleen kerran jaksan hämmästellä miten vähän sympatiaa äiti-ihmisiltä saa, jos ei ole onnistunut tulemaan raskaaksi? Heidän jos jonkun luulisi ymmärtävän sitä tuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:49"]
Et voi tietää, kun et ole sitä kokenut.
[/quote]
Tiedän, etten missään tapauksessa toimisi kuten aloittajan kuvaama ystävä. Tunnen itseni ja tiedän ihmisen psykologiasta tarpeeksi ymmärtääkseni, miten haitallista tuollainen vellominen on onnellisuuden kannalta.
Mistä tunnet sä ystävän
onko oikea sulle hän.
Ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää.
Kun on sinulla vaikeaa
ja kun tarvitset auttajaa
silloin ystävyys punnitaan
menee muut menojaan.
Siitä tunnet sä ystävän
kun on vierelläs vielä hän.
Turhat tuttavat silloin ois
hävinneet pian pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 12:51"]
Tuollaisilla ihmisillä valitettavasti on tapana jatkaa samaa vaikka tulevat raskaaksi. Seuraavaksi ne valittavat raskaudesta, sitten lapseperhearjesta, teini-iästä jne. Koskaan ne eivät lopeta valittamista, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin.
Mulla on vastaava tuttu, ja suorastaan masentaa ne yhteydenotot! Olen yrittänyt aina jaksaa tukea ja kannustaa ja olla positiivinen. Kerran avuduin, miten mulla menee (tosi rankkoja juttuja), niin mykistyi että okei, hänellä on kuitenkin aika pienet murheet, miten jaksan olla niin positiivinen. Ja seuraavalla kerralla sama levy pyöri taas ja siitä eteenpäin aina.
[/quote]
Mulla myös tuollainen kaveri. Kerran tilitin hänelle aika ikävästä jutusta elämässäni, jouduin tekemään rikosilmoituksen ym. Puoli vuotta myöhemmin mainitsin asiasta valittajakaverille ja hänen kommenttinsa oli: "Aijaa!! En muistanutkaan koko juttua". Just. Ja sama oman elämän valitus jatkui kuin ei mitään.
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:04"]
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:49"]
Et voi tietää, kun et ole sitä kokenut.
[/quote]
Tiedän, etten missään tapauksessa toimisi kuten aloittajan kuvaama ystävä. Tunnen itseni ja tiedän ihmisen psykologiasta tarpeeksi ymmärtääkseni, miten haitallista tuollainen vellominen on onnellisuuden kannalta.
[/quote]
No, toivottavasti et joudu koskaan tuota kokemaankaan, niin illuusiosi säilyy. Joka tapauksessa kaikki eivät ole yhtä tunnekylmiä robotteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:29"]
No, toivottavasti et joudu koskaan tuota kokemaankaan, niin illuusiosi säilyy. Joka tapauksessa kaikki eivät ole yhtä tunnekylmiä robotteja.
[/quote]
Se, ettei halua velloa ikävissä tunteissa vuosikausia, on mielestäsi tunnekylmyyttä? Aika merkityksetön luonnehdinta, jos todella olet tuota mieltä. Monet kuitenkin onnistuvat selättämään todella vakavia vastonkäymisiä suurin piirtein kuvailemallani tavalla.
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:44"]
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:29"]
No, toivottavasti et joudu koskaan tuota kokemaankaan, niin illuusiosi säilyy. Joka tapauksessa kaikki eivät ole yhtä tunnekylmiä robotteja.
[/quote]
Se, ettei halua velloa ikävissä tunteissa vuosikausia, on mielestäsi tunnekylmyyttä? Aika merkityksetön luonnehdinta, jos todella olet tuota mieltä. Monet kuitenkin onnistuvat selättämään todella vakavia vastonkäymisiä suurin piirtein kuvailemallani tavalla.
[/quote]
Kyllä, siis se, että et suostu ymmärtämään, mitä siinä surraan etkä sitä, että se ei ole mikään kertarysäys, jonka jälkeen voi rauhassa alkaa työstämään suruaan ja surra sen pois - vaan se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja pahasti joka kk.
Ja sekin on tunnekylmää, että sinä tuon teoreettisen kykysi perusteella vielä onnistut tuomitsemaan muut huonoiksi, kun eivät ole käytännössä onnistuneet työntämään mielipahaa ja surua sivuun tuosta vaan.
Totta kai surun intensiteettiin voi ja pitääkin pyrkiä vaikuttamaan, mutta se ei poista sitä, että aina se ei onnistu, koska sen surun määrä voi lähtökohtaisestikin olla erisuuruinen eri ihmisillä. Sinulle ehkä lapsettomuus olisi pienempi paha kuin jollekulle muulle. Ja se henkinen kyky keskittyä johonkin muuhun vaihtelee jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pidän itseäni suhteellisen vahvana ja järkevänä ihmisenä, jolla on paljon tietoa ihmisen psykologiasta, positiivisen ajattelun merkityksestä ja negatiiviseen ajatteluun jämähtämisen vaaroista. Kun tuli se oikeasti paha paikka, ei ollutkaan helppo toimia ja ajatella niin kuin tiesin järkeväksi. Järki sanoo, että pitää ajatella myönteisesti, nähdä ne hyvät puolet, suhteuttaa asiat... mutta kun se tunne on niin voimakas.
Joo. Niinkun tuossa joku sanoi, lapsettomuuden ikävin piirre on, että se toivo viriää melkein joka kuukausi ja joka kuukausi se sitten myös romahtaa sirpaleiksi. Mikään ei tehokkaammin lannista kuin se.
No mä ehdin olla tahattomasti lapseton noin vuoden. Eihän se kivaa ollut.
sittenpä selvisi, että suvussani on tappavaa geenivirhettä = harvinaista syndroomaa, joka periytyy dominantisti 50% todennäköisyydellä. Ukin sisaruksia ja heidän jälkeläisiään on kuollut suorilta jaloilta 30-60v. Ukkini on jo kuollut, mutta jos hän kantoi tätä, niin edelleen sillä 50% lähisuvustani ja perheestäni äitiä lukuunottamatta on käveleviä aikapommeja. löydän oirekuvaa vaikka kenestä ja tiedän että voihan se johtua muustakin kuin tästä. Asian selvittely on kesken Ja lapsentekoni jäissä täysin. Ikääkin on jo 35v. Kaikki on suhteellista. Lapsettomuus tuntuu nyt paljon pienemmäl.
En tuomitse ketään. Kiinnitän vain huomiota siihen, että tapa, jolla suhtautuu omiin epämiellyttäviin tunteisiinsa, vaikuttaa suuresti siihen, miten oma toimintakyky säilyy ja miten pystyy nauttimaan elämästä suurista vastoinkäymisistä ja mieliharmeista huolimatta. On nimittäin sekä hyödyllisiä että haitallisia tapoja käsitellä omaa suruaan, ja jotkut keinot ovat onnellisuuden kannalta selvästi haitallisempia kuin toiset. Tunnetaitoja voi onneksi oppia ja harjoitella läpi elämän. Ks. esim. http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:58"]
Järki sanoo, että pitää ajatella myönteisesti, nähdä ne hyvät puolet, suhteuttaa asiat... mutta kun se tunne on niin voimakas.
[/quote]
Tuollainen positiivinen ajattelu ei kyllä toimi kuten ei muukaan tunteita vastaan kamppailu.
Olen ollut tahattomasti lapseton nyt kuusi vuotta. Alkuaikoina ajattelin jossain määrin samoin kuin se, joka täällä jankkaa siitä, että pystyisi itse asenoitumisellaan suhtautumaan mahdolliseen lapsettomuuteensa niin, ettei se pilaisi elämää. Kuusi vuotta tässä tilanteessa olleena, rankat lapsettomuushoidot läpi käyneenä ja kuitenkin hyvin elämässä kiinni pysyneenä en IKINÄ vähättelisi tahattomasti lapsettoman tuntemuksia.
Täällä kirjoittelevien (erityisesti sen yhden) teksteistä paistaa niin suuri kokemattomuus ja ylimielisyys, usko siihen omaan paremmuuteen suhteessa niihin, jotka itse asiassa asian ovat kohdanneet, ettei voi kuin puistella päätä. Olen itse tällä hetkellä monella tavalla onnellinen, vaikken lasta ole saanutkaan. Vaikka kuvittelin olevani (ja olenkin, itse asiassa) hyvinkin vahva sekä psyykkisesti että fyysisesti, kävin kuitenkin ensimmäisten viiden vuoden aikana läpi ne kaikki kriisin vaiheet, joista akuuteimpaan kuului viikottainen itkeskely ja surussa vellominen. Äitiys oli ollut minulle jotain, minkä kautta olin määrittänyt itseäni käytännössä lapsuudesta lähtien. Jo kouluajan ystäväkirjojen "mitä minusta tulee isona" -kohtaan vastasin (ammattitoiveiden lisäksi) "äiti". Valitsin ammattialani osittain siksi, että koin hyötyväni siitä myös tulevassa vanhemmuudessa. Jota ei tullutkaan. Olen seurannut vierestä, kun rakastamani, isäksi koko ikänsä halunnut mies kärsii kanssani lapsettomuudesta.
Tietenkään ei ole ystävien kannalta kohtuullista, jos joka tapaamisella vellotaan vain toisen ongelmissa, olipa tilanne mikä tahansa. Itse olen onnistunut ystäväni säilyttämään, sillä olen tietoisesti pitänyt lapsettomuuden vain yhtenä asiana muuten onnellisessa elämässäni. Olen kuitenkin ottanut oma-alotteisesti etäisyyttä joihinkin sellaisiin ystäviin, jotka eivät ole oman äitiytensä myötä kyenneet lainkaan eläytymään minun tilanteeseeni. Ystävyyden kuuluisi olla vastavuoroista molempiin suuntiin. Eräs ystävä haukkui minut, kun en osannut kylliksi huomioida hänen lastaan (en vilpittömästi TIENNYT, miten yksivuotiasta tulisi käsitellä, sillä minulla ei ole konkreettista kokemusta). Sama ihminen tiesi tilanteestani, mutta voivotteli suureen ääneen raskausvaivoistaan ja perhe-elämään tympiintymisestään. "Miksi ihmeessä se lapsen saaminen on sulle niin tärkeää?" kysyi vaunuissa omaa vauvaansa työntävä ystävä. Väitän, että sama henkilö olisi hajonnut tuhansiin sirpaleisiin, jollei omiaan saanut.
Ajan kanssa asiat saavat mittasuhteensa. Ap:n kuvailema "kylmiltään" asioiden täräyttämien päin naamaa on lähinnä noloa - fiksumpaa olisi tosi ystävän tavoin keskustella asiasta vuosien varrella ja antaa ystävälle tilaisuus miettiä muitakin asioita kuin sitä, mikä mielessä varmasti päällimmäisenä pitkään on ollut.
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 14:19"]
Niinno. Lapsettomuus ei ole ihan tavanomainen toiveiden murskaantuminen sikäli, että aika harvoin lapsettomuus on lopullista. Siitä lastensaantitoiveesta luopuminen kestää vuosia, koska ensin yrität jonkin aikaa luomusti - ja petyt kuukauden välein raskaasti - sitten käyt tutkimuksissa, sitten hoidoissa useita vuosia - ja aina vaan tulee joka kk uusi pettymys.
[/quote]
Nimenomaan näin en tekisi. Toimisin samoin kuin monet lapsettomuushoidoissa kävijät: sopisin haluamistani hoidoista etukäteen ja asettaisin tietyn takarajan, koska lapsen yrittäminen lopetetaan. Takarajan täytyttyä alkaisi tuo sopeutuminen lapsettomaan elämään. Juuri näinhän monet lapsettomat ihmiset ovat toimineet. He ymmärtävät, ettei omaa hyvinvointiaan kannata uhrata minkään unelman vuoksi.