Lue keskustelun säännöt.
Lopetin ystävyyden tahattomasti lapsettoman kanssa.
03.01.2014 |
Eilen tein sen viimein. En vaan jaksanut enää sitä, että viimeiset viisi vuotta kaikki keskustelumme ovat pyörineet saman aiheen ympärillä. Säälittää, kun mietin miten tuo viisi vuotta murehtimista on aivan turhaan pois nuoren naisen elämästä.
Uskon, että katuu vielä menetettyä nuoruuttaan kun on tullut jämähdettyä suremaan lapsettomuutta.
En tehnyt välien katkaisemista mitenkään säälittävästi soittamalla tai viestittämällä, vaan menin käymään ja kun puhe kääntyi taas näihin aiheisiin (tällä kertaa hänen raskauteensa) ilmoitin, että en taida jaksaa enää näistä asioista puhumista.
Lopuksi sanoin, että minusta tuntuu ettei minulla ole tähän ystävyyteen enää mitään annettavaa ja olisi paras pitää ainakin etäisyyttä, kunnes nämä hänen lapsettomuus & vauvavuodet ovat ohitse.
Hän oli selvästi ihmeissään ja pyysi anteeksi kovasti jos on jyrännyt minut, eikä ole antanut minun puhua omista murheistani. Hän voivotteli, miten on tehnyt olostani varmaan entistä surkeamman, kun minullakin on omat ongelmani.
Niinpä. Siinä oli se, 10 vuoden ystävyys joka alkoi ylästeella. Ehkä vielä jonain päivänä voimme jutella. Jään kaipaamaan ystävääni, mutta hänellä on nyt niin pienet piirit, etten jaksa.
Kommentit (50)
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 16:18"]
Äitiys oli ollut minulle jotain, minkä kautta olin määrittänyt itseäni käytännössä lapsuudesta lähtien.
[/quote]En missään tapauksessa määrittelisi itseni vain yhden roolin tai tavoitteen kautta. Sitten kun se ei toteudukaan, koko olemassaolon mielekkyys kyseenalaistuu. Pikemminkin kannattaa rakentaa itselleen identiteetti, joka muodostuu monipuolisesti erilaisista ominaisuuksista, rooleista, unelmista ja persoonallisuuden piirteistä. Kaiken ytimessä ovat ne mainitut arvot. Näin rakentunut identiteetti kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin sellainen, jossa kaikki on yhden kortin varassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi perin reilua ja ystävyyttä kunnioittavaa ottaa ystävän kanssa puheeksi, että tehtäisiinkö jotain muuta, puhuttaisiinko vaikka jostain muustakin välillä, korostaen, että ymmärtää lapsettomuuden aiheuttavan tosi paljon tuskaa, mutta valottaen, että jos välillä keskittyy muuhun, voi siitä saada voimia kestää sitä tuskaa. Ystävä oli ilmeisesti aidosti hämmentynyt ja jos siihen kykenee, kykenee myös ajattelemaan omaa toimintaansa toisen näkökulmasta ja hyvin olisi voinut myös onnistua huomioimaan ap:ta ja ystävyys jatkua. Onko ap tästä eri mieltä, kun tietää asiasta ja ystävästään enemmän?
Lapsettomuustutkimukset ja hoidot voivat viedä hyvinkin 5v. Siinä on koko ajan tunteiden heilahtelua toiveikkuudesta ja uskosta lapsen saamiseen siihen että toive murskautuu ainakin taas siihen saakka kun uskaltautuu uudestaan yrittämään. Vasta jos todetaan heti tutkimuksissa (joihin saatetaan päätyä vasta usean vuoden kotiyrityksen jälkeen) tai kun klinikalla tehdyt hoidot käyvät niin pahasti psyyken päälle että niistä luovutaan (tämä vaihtelee kuinka kauan kukakin haluaa tai jaksaa yrittää) Vasta sitten moni perheestä haaveileva voi asennoitua ja päättää olla lapseton ja yrittää löytää muuta sisältöä elämäänsä, jotkut päätyvät adoptioprosessiin. Toki voi nopeamminkin päätöksen tehdä hoitojen lopettamiseksi, mutta joillakin oma lapsi ja vanhemmuus on se mitä ajatellut ihan nuoresta asti elämänsä tärkeimmäksi sisällöksi ja siitä luopuminen on tosi vaikeaa.
Itselläni ei lapsettomuusongelmaa mutta myötäelänyt ystävän vuosien kestoista sellaista. Toki ollut kauheaa nähdä miten hän rapistuu ja elämänilo katoaa kun hänkin kärsinyt ja lopulta hoidoista luopunut. Ja monesti tuntunut ahdistavalta kun elämä tosiaan pyörinyt vain ja ainoastaan tuon ympärillä. Onneksi hän kuitenkin jaksanut myös aina kysyä miten minä voin, vaikkakin silloiset ongelmani varmaan hänestä tuntuivat pieniltä. Ymmärrän ap ta siinä että kieltämättä tuo oli tosi raskasta aikaa. Tuntui etten mitenkään pystynyt häntä auttamaan ja jonkin asteista etääntymistäkin tapahtui. Onneksi kuitenkin elämä jatkuu, eri elämänvaiheista pääsee yli, ja kannattaa yrittää pitää niistä hyvistä ystävistä kiinni, sietää heitä myös kun he ovat niin heikoilla etteivät jaksa mitään muuta. Kyllä he sieltä vielä nousevat ja saat monin kerroin takaisin sen tuen mitä olet antanut. Ap:n tapauksessa tietysti voi olla ettei tämä ystävä ollut alunperinkään niin läheinen, niin on helppo luopua.
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:58"]
Joo. Niinkun tuossa joku sanoi, lapsettomuuden ikävin piirre on, että se toivo viriää melkein joka kuukausi ja joka kuukausi se sitten myös romahtaa sirpaleiksi. Mikään ei tehokkaammin lannista kuin se.
[/quote]
Väitän, että jatkuvasti uusiutuvan syövän kanssa eläminen on melko lannistavaa sekin. Toivo viriää aina uudelleen, kun ei löydy syöpäsoluja, mutta sitten jossain kontrollissa taas löytyykin, ja jälleen uudet hoidot,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 16:29"]
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 16:18"]
Äitiys oli ollut minulle jotain, minkä kautta olin määrittänyt itseäni käytännössä lapsuudesta lähtien.
[/quote]En missään tapauksessa määrittelisi itseni vain yhden roolin tai tavoitteen kautta. Sitten kun se ei toteudukaan, koko olemassaolon mielekkyys kyseenalaistuu. Pikemminkin kannattaa rakentaa itselleen identiteetti, joka muodostuu monipuolisesti erilaisista ominaisuuksista, rooleista, unelmista ja persoonallisuuden piirteistä. Kaiken ytimessä ovat ne mainitut arvot. Näin rakentunut identiteetti kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin sellainen, jossa kaikki on yhden kortin varassa.
[/quote]
On se niin kiva huomata, että AV on täynnä teitä, joiden lukutaito ei riitä muuhun kuin yhden virkkeen poimimiseen ja asiayhteydestään irrottamiseen. Yritin avata taustoja sille, miksi tahaton lapsettomuus koski minuun syvemmin kuin ehkä johonkuhun toiseen sen mahdollisesti kohdanneeseen (esimerkiksi siihen - ehkäpä juuri sinuun - joka täällä jakelee auliisti muille käytännössä testaamattomiaan ohjeita lapsettomuuden aiheuttamista tunteista selviytymiseen).
Kyllä, äitiys oli jotain olennaisen tärkeää minäkuvalleni, mutta ei onneksi sentään ainoa määreeni. Minun maailmassani äitiys oli jotain sellaista, mitä toivoin todella paljon ja odotin tapahtuvaksi. Kun toive ei toteutunut, olen tosiaankin joutunut tekemään identiteettityötä. Mutta edelleen on äärimmäisen ylenkatseista tulla julistamaan muille, että "mitäs olit niin tyhmä, että muodostit identiteettisi nuoruudessa noin, minä en ainakaan niin tekisi, lälläslää". Meillä jokaisella on omat kasvun paikkamme, tämä on ollut minun. Koen olevani vahva, kun huolimatta elämäni suurimman toiveen täyttymättömyydestä olen edelleen avioliitossani ja ihmisenä onnellinen, en ole masentunut syvästi tai menettänyt tärkeitä ystävyyssuhteita. Hienoa, että oma identiteettisi on valmiiksi sellainen, ettei mikään isku kovasti tunnu - ethän ole nostanut ilmeisesti mitään haavetta tai tavoitetta niin tärkeäksi itsellesi, että sen kariutuminen horjuttaisi minäkuvaasi. Ihan täydellinen et vielä ole - harva oikeasti kypsä henkilö nostaa itsensä noin avoimesti muiden yläpuolelle.
Lapsettomuus on varmasti suuri suru. Mutta en oikein ymmärrä näitä julistuksia, että MIKÄÄN ei ole niin lannistavaa ja suurta kuin se. Eikö tuo ole aika ylimielinen väite? Jotenkin tulee sellainen olo, että sen suhteen saa kyllä olla ystävyyssuhteissa yksipuolinen ja velloa isesäälissä, vaikka muitten asioitten suhteen ei saakaan. Pitäisi minusta lapsettomien myös itse ymmärtää muita ja muitten suruja, ei vain toisinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on niin moneksi. Yhdelle äitiys on se elämän tärkein asia ja jo lapsesta asti tärkein aikuisen elämän sisältö. En ole sama vierailija kuin joka edellä näin koki, mutta näin myös minulla! Onneksi pystyin saamaan lapsen. Sittemmin olen huomannut että tosiaan ei äitiys määritäkään sitä kuka olen vaan että minussa on paljon puolia. Äitiys kuitenkin yksi tärkeä. Joten ymmärrän hyvin äitiydestä haaveilevia että siitä luopuminen voi olla todella kova pala ja masentaa kovastikin.
Samalla tiedän että on paljon ihmisiä ja naisia joille äitiys ei ole haave tai jos on se on yksi muiden lomassa. Ja toisaalta meitä on moneksi myös siinä mikä on psyyken rakenne, miten kestämme erilaisia järkytyksiä ja pettymyksiä, onko kuinka toimivia keinoja selvitä ja päästä eteenpäin oli tuo kriisi sitten lapsettomuus tai jokin muu. Minusta on vähän hölmöä kiistellä mikä on oikea tai väärä tapa tuntea tai kokea asioita tai reagoida niihin. Vaikka toisen ihmisen ajatukset tuntuvat oudoilta on silti uskottava että hän kokee niin ja kunnioitettava toisen kokemusta. Kaikilla meillä on omat elämämme kriisit ja vastoinkäymiset. Ne erilaisia ja myös koemme ne eri tavoin, ei niitä voi verrata tai sanoa että tämä on isompi kuin tuo. Mutta palatakseni aloittajaan, on hänellä kuitenkin täysi oikeus luopua häntä liikaa kuormittavasta ystävyydestä. Se on hänen arvioitavissaan. Samalla se lapseton ystävä on oikeutettu olemaan niin tuskissaan laosettomuudestaan ettei kykene kriisissään huomioimaan muita. Valitettavaa, ja toiv hänen rinnallaan kuitenkin joku jaksaa. Mutta ei näissä vaan voi kukaan muu sanoa että väärin toimittu, tee toisin. Jokainen elämme omaa elämää ja teemme omat valinnat oman kykymme mukaan. Ilmeisesti kumpikaan ei tuossa ystävyyssuhteessa tahtoneet toisilleen tietoisesti pahaa joten ehkä toisessa elämäntilanteessa he voivat uudelleen ystävystyä ja korjata välinsä.
Mä en voi uskoa, että AP:n jutulla on totuusperää. Siis ei kai kukaan oikeasti reagoi noin? Tai no toki, onhan meitä moneksi....
En voi sanoa kärsineeni lapsettomuudesta, mutta minulla on pco, joka huomattavasti vaikeuttaa lapsen saamista. Lääkärin ennuste oli ennen yrittämään alkamista, että todennäköisesti vähintäänkin jotain hormonihoitoja tarvittaisiin. 2v meni yrittäessä ja se aika piti sisällään 3 keskenmenoa. Lopulta luomusti alkanut neljäs raskaus sai onnellisen päätöksen.
Tuon 2v aikana en juuri muuta kyennyt miettimään. Ainoa syy miksen hakeutunut psykologin juttusille, oli toive siitä, että ehkä joskus adoptoisin lapsen, jos en sitä biologisesti saisi. Adoptoidessa kun psykologi-menneisyyttä ei aina katsota niin hyvällä. Olin siis henkisesti äärirajoilla, itkin akuutteina aikoina lähes päivittäin ja koko elämä pyöri ovulaatiotestien, raskaustestien ja kuukautisten ympärillä. Ystävät tulivat raskaaksi ja kaikki meni heillä hyvin. He valittivat väsyttävästä vauva-arjesta ja kehottivat minua nauttimaan nuoruudestani. Siinäpä sitten nautit. Ainoa mikä piti minut järjissäni, oli ajatus siitä, että myös adoptio olisi ihana ja rakas vaihtoehto. Sen turvin jaksoin keskenmenot ja raskauden, jonka ajan pelkäsin joka päivä, että jotain pahaa kävisi. Pelko lapsen menettämisestä oli suuri. Tuskin olisin pelännyt niin paljoa, jos kaikki olisi heti ekalla kerralla mennyt nappiin.
Moni kaveri käänsi tuona aikana selkänsä tai tapaamiset jäivät harvemmiksi, koska "olimme niin erilaisissa elämäntilanteissa" lapsellisten kanssa. Itse en ole sortunut samaan, vaan pyrin nyt äitinä huomioimaan ystäväni ihmisinä ja tukemaan kaikessa missä he tukea tarvitsevat. Oma lapsettomuuskriisini oli ajallisesti lyhyt, mutta antoi osviittaa siitä, minkä kanssa osa joutuu elämään jopa koko elämänsä. Tsemppiä ja halauksia heille, kukaan ei voi sanoa, että tunteenne ovat vääriä <3!
[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:59"]
No mä ehdin olla tahattomasti lapseton noin vuoden. Eihän se kivaa ollut.
sittenpä selvisi, että suvussani on tappavaa geenivirhettä = harvinaista syndroomaa, joka periytyy dominantisti 50% todennäköisyydellä. Ukin sisaruksia ja heidän jälkeläisiään on kuollut suorilta jaloilta 30-60v. Ukkini on jo kuollut, mutta jos hän kantoi tätä, niin edelleen sillä 50% lähisuvustani ja perheestäni äitiä lukuunottamatta on käveleviä aikapommeja. löydän oirekuvaa vaikka kenestä ja tiedän että voihan se johtua muustakin kuin tästä. Asian selvittely on kesken Ja lapsentekoni jäissä täysin. Ikääkin on jo 35v. Kaikki on suhteellista. Lapsettomuus tuntuu nyt paljon pienemmäl.
[/quote]
sympatiat ton geenivirheen osalta, mutta vuoden yrittämistä ei edes lääkärit kutsu lapsettomuudeksi. Se on ihan normi aika yrittää tulla raskaaksi