Lue keskustelun säännöt.
Kateus lapsettomia kohtaan
28.12.2013 |
Tähän alkuun pakollinen "rakastan lapsiani yli kaiken" mutta..
Kadehdin lapsettomia ystäviäni jotka matkustavat Thaimaahan/Losiin/New Yorkiin/Vietnamiin yms.ja viipyvät matkoillaan viikkoja,sumplivat töitään siten että lomat voidaan olla kaikki matkoilla . He nukkuvat aamuisin pitkään eikä ole kiukkuisia teinejä joita tarvitsee hyysätä ja vahtia ja lomat on LOMAA eikä tarvitse koko ajan stressata vatsapöpöä ja sitä että joku hukkuu mereen/saa allergisen reaktion ruuasta. Kadehdin lapsettomia ystäviäni sillä he voivat lähteä aamu kuudelta lenkille /salille ja suoraan töihin,töistä RAUHASSA kotiin vaikka vaateostosten kautta! Heidän ei tarvitse asioida Prismoissa ja tapella kouluaamuina ja saunassa saat RENTOUTUA! Kun otat lasin viiniä maailman nokkelin teini ei vinoile alkoholismista,kukaan ei syyllistä kun käyt kampaajalla mutta et voinut ostaa "sitä ceedee levyy muka!". Jos nyt saisin free passin vapauteen ottaisin sen ja olisin tekemättä lapsia! Olen 32v ja ihan helvetin kyllästynyt olemaan jatkuvasti jotakin jollekin. Odotan että lapset kasvavat ja muuttavat pois,ja tästäkin toki poden huonoa omaatuntoa. Paska äiti kaiken päälle! Onnelliset lapsettomat,olette vapautenne ansainneet.
terkuin: se äiti joka katsoo farmarinsa ikkunasta,muksujen seasta, teitä vapaana kulkevia haikealla katseella <3
Kommentit (121)
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:09"]
Elämänasenne on kaiken a ja o. Ja se tulee jo lapsuudenkodista ja vaikuttaa väistämättä niihin omiin lapsiinkin.
Kadehditko AP vain lapsettomia vai niitäkin, jotka ei koe lapsia rasitteena? Minulla on ihana, fiksu ja hyvännäköinen mies, joka osallistuu täysillä perhe-elämään, laittaa hyvää ruokaa jne. Lapset ovat iloisia ja positiivisia, fiksuja ja hyvinkäyttäytyviä, syötävän suloisen näköisiäkin. Me viihdytään keskenämme, mutta on meillä paljon ystäviä ja sosiaalista elämääkin. Matkustamme perheenä paljon, mutta saisin milloin vain lähteä vaikka ystävättären kanssa sinne New Yorkiin yksinkin. Elämä on aika täydellistä. Mutta älä ymmärrä väärin, meilläkin on ollut matkan varrella vaikeuksia ja koviakin vastaiskuja. On perussairautta ja ollaan menetetty todella läheisiä ihmisiä aivan liian nuorina jne. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, mutta ehkä siksi arvostan sitä ihan tavallista arkeakin? Ja niitä kaikista läheisimpiä ihmisiä, omaa perhettä.
[/quote] Kadehtijat kadehtii yleensä kaikkia ja kaikkea mahdollista. Kuten mielensäpahoittajat.
Se on elämänasenne, mille ei voi mitään muuten kuin itse tiedostamalla ja yrittämällä muuttaa asennettaan.
Ap kadehtisi lapsettomana jotain muuta. Surullista. Ja surullista sekin, jos kokee, ettei saa lapsistaan mitään, vaan pelkästään miehestään, kun se on aikuinen. Miten käy kun lapset on aikuisia.
Niin moni täälläkin kirjoittaa tunnekylmästä äidistään. Nämä varmaan ovat juuri niitä tunnekylmiä äitejä, joiden lapset kärsivät ikänsä traumoista. Tai sitten osaavat olla terveen itsekkäitä ja aikuisiksi kasvettuaan lähtevät äitinsä luota todella kauas pelastaakseen itsensä.
Kaikkien ei todella tarvitsisi lapsia saadakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:09"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 12:21"]
varsinkin jos vertaa keskenään noita asioita.
[/quote]
Ei se lapselta saatava rakkaus vain riitä. Ei parisuhteesakaan riitä, että rakastaa toista ja toinen rakastaa takaisin. Suhteen täytyy olla myös muuten antoisa ja sopia yhteen omien elämäntavoitteiden kanssa. Sama juttu lasten kanssa: onhan se kivaa, kun lapsi sanoo tykkäävänsä, mutta jos ei koe vanhemmuutta mielekkääksi, ei voi mitään.
[/quote] Tarkoitatko, että parisuhteen voi tehdä mielekkääksi mutta vanhemmuutta ei? Miksi et edes yritä?
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:15"]
Ap kadehtisi lapsettomana jotain muuta.
[/quote]
Ei välttämättä. Minä kadehdin ennen sellaista elämää, johon kuuluu kahden aikuisen lapseton parisuhde, mielekäs mutta suhteellisen leppoisa työ, asunto keskustassa, matkustelua, ulkona syömistä, kulttuuria, aikaa harrastuksille ja ystäville. Sitten saavutin sellaisen elämän, ja nyt en kadehdi enää ketään.
Voi jestas sentaan. Kateuskin on vaan yksi tunne muiden joukossa. Ei mikaan psyykkinen sairaus tai asia joka pitaa voimakkaasti kieltaa itseltaan. Se jos siita tulee elamaa ohjaava tunne alkaa se olla ongelma, ihan samalla tavalla minka vaan tunteen kanssa. Jos vaan koko ajan vihaa, rakastaa, pelkaa tai riemuitsee. Kaikkia tunteita on hyva tuntea joskus. Perusvire on se elaman laadun maarittava tunne. Mulla se on todella positiivinen ja eteenpain katsova mutta rutiineja inhoava. Se etta joskus kadehdin tai kaipaan elamaan enemman spontaania menoa, sinkkumatkoja jne ei todella tee minusta ruttunaamaista, ikavaa ja sairasta ihmista. Se tunne menee ihan nopeasti ohikin mutta en koe sita niin pahana etta sen kieltaisin. Kuulostaa jotenkin ahdistavalta etta ei koskaan saisi kadehtia, ahdistua tai olla pahalla paalla vaan koko ajan pitaisi olla tyytyvainen, rakkauden tayttama ja onnellinen. En koskaan kadehdi kenenkaan koko elamaa, ihan pienta palaa silloin talloin. Mula on kuitenkin maailman paras elama.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:19"]
Tarkoitatko, että parisuhteen voi tehdä mielekkääksi mutta vanhemmuutta ei? Miksi et edes yritä?
[/quote]Tarkoitan, että jos vanhemmuus ei ole sitä, mitä elämältä haluaa ja minkä kokee mielekkääksi elämänsisällöksi, lapsen ilmaisema rakkaus ei riitä tekemään onnelliseksi. Tunteet tulevat ja menevät, mutta arvot pysyvät. Ihminen on onnellinen vain, jos hän elää arvojensa mukaista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalaiset on naapurikadehtimisen riemukansaa. Huippuunsa viritettyjä tässä lajissa. Liekö kuuluu geeneihin. Pohojanmaallla ainakin tämä kukkii huipussaan
Hahhah, kannattiko hankkia ne penskat? Ehkä ne paljon parjatut velat sittenkin tietävät, mitä tekevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:23"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:19"]
Tarkoitatko, että parisuhteen voi tehdä mielekkääksi mutta vanhemmuutta ei? Miksi et edes yritä?
[/quote]Tarkoitan, että jos vanhemmuus ei ole sitä, mitä elämältä haluaa ja minkä kokee mielekkääksi elämänsisällöksi, lapsen ilmaisema rakkaus ei riitä tekemään onnelliseksi. Tunteet tulevat ja menevät, mutta arvot pysyvät. Ihminen on onnellinen vain, jos hän elää arvojensa mukaista elämää.
[/quote] Ei se lapsen rakkaus pelkästään riitäkään, mutta itsekin käyn tosi antoisia keskusteluja jo esim. meidän kolmivuotiaan kanssa ja nautin siitä, että tiedän, että mitä enemmän juttelen ja vuorovaikutan hänen kanssaan, niin sen fiksumpi teini ja aikuinen hänestä tulee. Kuten sanottu, se metsä vastaa.
Vaikka en esim. matkustelekaan kovin usein niin minulle riittää se tieto että voin halutessani tehdä mitä tahansa. Ihan extempore.
Lapsettoman elämän kääntöpuolena on tietysti se ajoittainen yksinäisyyden tai tyhjyyden tunne. Sitä ilmenee yleensä silloin kun näkee tai puhuu jonkun vanhemman kanssa. Tulee sellainen oli, että olisiko omalla elämällä joku suurempi merkitys jos olisin äiti. En kuitenkaan lähtökohtaisesti ajattele niin, se on vain hetkittäinen ajatus.
Nykyään on vissiin trendinä sellainen "oma aika". Kaikilla pitää olla OMAA AIKAA, harrastuksia, lomia jne. Jopa samassa perheessä olevat vanhemmat vaativat toisiltaan omaa aikaa. Muistan omasta lapsuudesta että kaikki tehtiin yhdessä. Lomat oli PERHEEN AIKAA. Illat oli LASTEN AIKAA VANHEMPIEN KANSSA. Yhä edelleen on hauska katsoa vanhempiani, kun harrastavat ja lomailevan aina yhdessä. Omaa aikaa on se kun isä lähtee teboilille pelaamaan kolikkopelejä ja äiti katsoo sen aikaa emmerdalea. Näin kärjistetysti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä lähden 10v. pojan kanssa Turkkiin. Ei tarvitse pelätä että hukkuu koska on kilpauimari. Tykkään keskustella nasevan poikani kanssa. Ei tarvitse kadehtia lapsettomia. Isä ja toinen poika haluaa jäädä kotiin. Sitä paitsi voin hyvin käydä yksin kaupassa, kun isot lapset kyllä pärjää keskenään.
Anteeksi nyt vaan, mutta kyllähän tästäkin ketjusta huomaa että ahdasmielisimmät ja piiloilkeilevimmät ihmiset löytyvät juuri näistä "lapsellisista" ihmisistä.. Sympatiaa ja empatiaa olen saanut heiltä, jotka ajattelevat samoin tai jotka ovat lapsettomia, mutta juurikaan ymmärrystä ei tunnu heruvan äideiltä jotka ovat siellä aidan vihreällä puolella. Olen noudattanut elämässäni sitä kaavaa johon minut on kasvatettu, kotiäiti äitini iskosti päähämme että meidän tyttöjenkin tulee tehdä lapsia, ja ilman muuta "elää perheelle".
Äitiyteni on ollut jatkuvaa kamppailua riittämättömyyden kanssa, ja omien mielihalujeni tukahduttamista. Olin liian nuori ymmärtämään, mitä MINÄ haluan ja perhe perustettiin heti koska niin "kuului" tehdä. Olisin kaivannut vanhemmiltani enemmän tukea oppia ymmärtämään kuka minä olen, nyt olen rakentanut identiteettini äitiyden varaan ja ne omat menot ja harrastukset tosiaan tuntuvat olevan liian usein saavuttamattomissa siten miten MINÄ ne haluaisin, äitinä joudun tekemään jatkuvia kompromisseja ja lapsen harrastusten rinnalla minun kuuluu joustaa omista menoistani.
Vapaa äitiys on harhaa, ja on harhaa kuvitella että lapset saatuasi olet vapaa elämään kuten haluat, sillä se ei mene niin JOS haluat opettaa lapsille epäitsekkyyttä. Sitä minä kaipaisin itse, itsekkyyttä ja elämää ilman että joku tarvitsee sinua koko ajan.
On jollain tapaa säälittävää, että täälläkin niin moni aika rajuinkin sanallisin keinoin on valmis "kivittämään" sen vuoksi, että kirjoitan aidosti että minua ahdistaa äitiys? Ei minuun tee mitään vaikutusta sellaiset kirjoitukset joissa kritisoidaan tunnettani, miksi tekisi? Luen ajatuksella viestit joissa saan ymmärrystä, mutta en koe tarpeelliseksi "puolustautua" tai "väitellä" toisinajattelijoiden kanssa. En usko että olen ainoa äiti, joka ei haluaisi olla äiti, mutta joka ei silti aja lapsiaan järveen tai perhesurmaa porukkaa. Olen normaali, työssäkäyvä ja terve nainen jolla on ihana lasten isä/aviomies joka tekee kotona enemmän kuin tarvitsisi, mutta joka ei omalta osaltaan voi vaikuttaa olotilaani tämän enempää.
Marttyyrin kruunua en kuitenkaan kanna, sillä en kailota kotona perheelleni kuinka minä taas nyt tein ja en tehnyt.. harrastan kyllä, käyn salilla ja juoksemassa, kampaajalla kun haluan ja vietän myös omaa aikaani. Mutta vapautta minulla ei ole, sitä minulla oli kun olin lapseton. Ja minulla on oikeus tuntea kateutta lapsettomia kohtaan, en aio tukahduttaa sitä tunnetta inttämällä väkisin että äitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut.
Aion elää tämän tunteen tukahduttamatta sitä, ja ehkä sitten vanhemmalla iällä muistelen tätä aikaa kun kaipasin vapautta, mutta esimerkiksi en odota että saan alkaa hoivaamaan lapsenlapsiani. Oikeastaan kammottaa koko ajatus, että tyttäreni seuraisi minun jälkiäni. Omassa kasvatuksessani painotankin lasten koulutusta, lapsen harrastustoimintaa ja nk. oman elämän rakentamista, ettei käy kuten minulle: Kasvat siihen että naisen tehtävä on olla työssäkäyvä äiti, vaimo, kumppani, äitipuoli, isoäiti, hoivaaja, huolehtija yms. yms. Minut kasvatettiin siihen, vastoin identiteettiäni. Nyt aikuisiällä olen ymmärtänyt, että en missään nimessä ollut valmis äidiksi, jatkoin vain sukumme mallia missä lapset tehdään nuorina.
Ja teille ihmisille jotka kirjoitatte täällä hyvin inhottavaan sävyyn, haluaisin teidän pohtivan että mahdattekohan te olla elämässänne niin onnellisia mitä väitätte, kun olette valmiita ilkeilemään meitä äitejä kohtaan, jotka eivät koe äitiyttä yhtä antoisana kuin te. Onnellinen ihminen ei tosiaankaan kirjoita kuten moni onnelliseksi itseään väittävä täällä kirjoittaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:32"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:29"]
Ei lapset estä elämästä ja tekemästä vaan oma marttyyrinkruunu.
[/quote]
Mahdatko muistaa enää, millaista on olla lapseton? Ei kuuden lapsen kanssa pääse lähellekään sitä vapautta, josta lapseton voi nauttia.
[/quote]
Mitä se sellainen vapaus on? Että voi lähteä ex tempore maailmanympärysmatkalle? Voin tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomatkin. Minulla on paljon lapsettomia ystäviä eikä heidän elämässään ole oikein mitään mitä kadehtisin. Kaksi lapsistani on jo aikuisia, useimmiten on vapaus lähteä jonnekin spontaanisti koska asuvat vielä kotona. Nautin lapsettomasta vapaudesta 1-2 vkoa kuukaudesta kun lapset isällään, mutta ei siinä nyt mitään niin kovin ihmeellistä ole. Miehen kanssa yhdessä ollessakin meillä molemmilla oli mahdollisuus harrastaa, matkustaa, nähdä kavereita. En missään tapauksessa haluaisi olla lapseton, elämäni olisi paljon sisällöttömämpää ilman noita kuutta elämäni tärkeimpää ihmistä. Eivät he ole vain yksipuolisesti hoivattavia vaan kokonaisia ihmisyksilöitä omine persoonineen ja mielipiteineen joiden kanssa on vuorovaikutusta kumpaankin suuntaan. Olisin itsekin paljon keskeneräisempi ihminen ilman heitä.
Lapseni tuovat myös omien ihmissuhteidensa, mielenkiinnonkohteidensa, harrastustensa kautta elämääni uusia asioita ja uusia ihmisiä. Lapset eivät ole estäneet minua elämästä tai tekemästä asioita, vaan tuoneet lisää sisältöä ja merkitystä elämään. He eivät ole vieneet minulta mitään pois, vaan antaneet lisää. Miksi tämä on alapeukutuksen arvoinen asia? Toki välillä on väsyttävää ja rasittavaa, samalla tavalla saattaa hiertää vaikka yksinäisyys tai väsyttävä työ. En kyllä vaihtaisi elämääni kuitenkaan lapsettomaan, mitä se toisi elämääni muuta kuin vähän enemmän vapautta? Elän sellaista elämää osan kuukaudesta, saan tehdä omia juttujani mutta en mä nyt siihen yhteen etuun koko värikästä elämääni ja tärkeimpiä ihmissuhteitani vaihtaisi.
Mitä lapsilta saa... jotain sellaista, joka ei näytä kirjoitettuna miltään, mutta joka ainakin meidän arjessamme on läsnä joka hetki. Oma lapseni on hieno pieni ihminen, jonka persoonallisuuden ja taitojen kehittymistä on mahtava seurata. Ainakaan minä en saa samaa muiden lapsista, enhän tunne ketään heistä läheskään niin hyvin kuin oman lapseni.
Ihan tavalliset jutut: lapsi työntää pienen pullean kätensä minun käteeni, hän syö omiin ajatuksiinsa vaipuneena pöydän ääressä tai näpertää jotain keskittyneenä lattialla. Kertoo juttujaan. On jännittävää, kun lapsi alkaa käyttää kieltä enemmän ja kertomaan, mitä hän maailmasta ajattelee ja miten sen hahmottaa.
Tällaisia asioita ne ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on saanut lapsensa nuorena, joten ymmärrän hänen katkeruutensa. Vapaata aikuisen ihmisen omaa elämää ei ole elänyt. Ja jos niitä lapsia on pukannut tähän maailmaan tasaisin väliajoin, ei sitä ole ennen eläkeikää odotettavissakaan. Säälin apta.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:38"]
Vaikka en esim. matkustelekaan kovin usein niin minulle riittää se tieto että voin halutessani tehdä mitä tahansa. Ihan extempore.
Lapsettoman elämän kääntöpuolena on tietysti se ajoittainen yksinäisyyden tai tyhjyyden tunne. Sitä ilmenee yleensä silloin kun näkee tai puhuu jonkun vanhemman kanssa. Tulee sellainen oli, että olisiko omalla elämällä joku suurempi merkitys jos olisin äiti. En kuitenkaan lähtökohtaisesti ajattele niin, se on vain hetkittäinen ajatus.
Nykyään on vissiin trendinä sellainen "oma aika". Kaikilla pitää olla OMAA AIKAA, harrastuksia, lomia jne. Jopa samassa perheessä olevat vanhemmat vaativat toisiltaan omaa aikaa. Muistan omasta lapsuudesta että kaikki tehtiin yhdessä. Lomat oli PERHEEN AIKAA. Illat oli LASTEN AIKAA VANHEMPIEN KANSSA. Yhä edelleen on hauska katsoa vanhempiani, kun harrastavat ja lomailevan aina yhdessä. Omaa aikaa on se kun isä lähtee teboilille pelaamaan kolikkopelejä ja äiti katsoo sen aikaa emmerdalea. Näin kärjistetysti.
[/quote]
Lapsia ei tulisi tehdä täyttämään ajoittaista tyhjyyden tunnetta. Lasten hankkiminen tuntuu monen äidin argumenttien perusteella olevan sitä suurinta itsekkyyttä: lapsi hankitaan parisuhteen "kruunuksi", avioliiton "luonnolliseksi jatkeeksi", suvunjatkajaksi, iltatähdeksi, "ettei sitten vanhana tarvitse olla yksin" ja samat äidit alkavat pikku hiljaa haaveilemaan mummoudesta ja kuinka ihanaa sitten kun saa lapsenlapsia.
Äidiksi haluavat naiset tuntuvat muutenkin olevan jollain tapaa itseensä hyvin tyytyväisiä ja ihailevat jälkikasvuaan kuin lapsi olisi luomakunnan harvinainen jalokivi, ja he kasvattavat itsekkäitä lapsia jotka nokkivat hengiltä ne, ketkä eivät heitä arvosta.
Näkeehän sen päiväkodeissa, kouluissa, leikkipuistoissa, että toisia ihmisiä ei oikeasti kunnioiteta ja arvosteta, vaan MEIDÄN perheellä on väliä. Jos äidiksi tultuaan naisesta tulisi yhtäkkiä kaikkien ihmisten äiti-Teresa, kaikki maailman äidit haluaisivat ryhtyä sijaisperheeksi kaltoin kohdelluille lapsille, olla kasvattivanhempia yms. mutta suurin osa äideistä haluaa olla äiti vain omille lapsilleen, ja tämä on olevinaan luonnollista, mutta äiti joka ei haluaisi olla äiti, on luonnotonta?
Aika ristiriitaista koko touhu, ja ihmisten ajatukset.
Ja oman ajan korostaminen ei ole trendi, se on elinehto jos haluat elää tasapainoisen elämän. Omaa aikaa ei oikeasti ole, sinun täytyy olla tavoitettavissa koko ajan (kännykkä) ajantasalla kaikesta koko ajan (internet) reissuvihko on netissä, sähköposti täytyy lukea päivittäin kun sinne päivitetään muuttuvat lukujärjestykset, viikonloppuna on harrastukset koska lapsi joka ei harrasta ajautuu helpommin "väärään seuraan" ja terveet elämäntavat kannustavat koulu-uraan.
Äitiys ei ole millään tapaa nykypäivänä verrattavissa siihen mitä se oli 100v sitten, maailma on muuttunut ja äidit kamppailevat tässä välimaastossa ja vielä kaiken päälle nokkivat toisiaan ja kritisoivat meitä, jotka eivät kuljekaan hurraa äitiys-kulkueessa. Äidin tulee nykypäivänä olla moniosaaja, eikä kotitaloustunneilta saadut opit paljoa auta kun äidin täytyy myös pitää kiinni omasta elämästään, ettei putoa tyhjän päälle kun lapset vihdoin muuttavat kotoa. Heilut siellä pomon, koulun, työkavereiden katseiden alla "kun lapsi on taas kipeä" ja podet syyllisyyttä että kävit kampaajalla, koska lapsi oli pidemmän ajan päiväkodissa. Et uskalla katsoa päiväkodin tätiä silmiin uudessa liukuvärjätyssä tukassasi koska koet valtavaa syyllisyyttä siitä, että täti joutui ylitöihin sinun kampaajasi takia.
Unohdat että juuri tänään oli lapsesi harrastusporukan näytös kun olit juuri varannut hieronnan, perut toisen, etsit uuden päivän ja vaihdat työvuoron että se sopii kalenteriin.
Oma elämä, oma valinta, oma vitutus, minulla on oikeus.
ap
Ehkä sun ongelma on juuri ne nuorena tehdyt lapset. Itse sain lapseni 36 ja 39v. niin en kaipaa vapautta. Oma poikani suuttui mulle kun totesin että ihanaa kun olet vain minua varten koko viikon, kun lähdetään sinne Turkkiin. Mun pojat luuraa ihan liikaa omissa huoneissaan ja ei mulla muuta ole kuin sitä omaa aikaa. Lomalle voi lähteä eri kokoonpanoilla. Ei tarvitse lähteä koko perheen yhdessä.
Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi? Käytkö työssä? Millaisessa työssä? Millainen koulutus sinulla on? Milloin tunsit ensimmäisen kerran kuvailemallasi tavalla?
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:44"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:42"]
Täytyy olla jotenkin tunnevammainen, jos ei koe saavansa lapsilta mitään...
[/quote]
Kaikki eivät vain arvosta sitä, mitä lapsilta saa. Vähän niin kuin kaikki eivät koe saavansa mitään lemmikeiltä, uskonnosta tai haastavasta työstä.
[/quote]
Lapset eivät ole lemmikkejä, uskonto tai työtä. He ovat ihmisiä. Eikö sulla ole ihmissuhteita? Lapsilta saa samaa kuin muilta ihmisiltä yleensäkin. Tämä minua jaksaa joissain lapsettomissa hämmästyttää että lapsia verrataan esim lemmikkeihin. Lapset on ihmisiä, vain pieniä sellaisia. Heillä on ajatuksia, tunteita, persoona, mielipiteitä. Ihminen ei muutu ihmiseksi vasta täytettyään 18v vaan on sitä ihan alusta saakka.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:54"] Ei minuun tee mitään vaikutusta sellaiset kirjoitukset joissa kritisoidaan tunnettani, miksi tekisi? Luen ajatuksella viestit joissa saan ymmärrystä, mutta en koe tarpeelliseksi "puolustautua" tai "väitellä" toisinajattelijoiden kanssa.
ap
[/quote]
No, onhan tämäkin eräs tapa toimia. Minusta näissä keskusteluissa on kiinnostavaa juuri erilaiset mielipiteet. En tykkää toisten haukkumisesta, mutta jos palstalle tulee, niin ajattelen, että oikeasti haluaa keskustella.
Miksi et laittanut aloitukseen "haluan vain silittelyä ja myötämielistä suhtautumista. Minua ei kiinnosta kuin ne mielipiteet, jotka ovat yhteneväisiä omani kanssa. Hei, tämä on tsemppiketju minulle. Pliis ei negakommentteja"?
Elämänasenne on kaiken a ja o. Ja se tulee jo lapsuudenkodista ja vaikuttaa väistämättä niihin omiin lapsiinkin.
Kadehditko AP vain lapsettomia vai niitäkin, jotka ei koe lapsia rasitteena? Minulla on ihana, fiksu ja hyvännäköinen mies, joka osallistuu täysillä perhe-elämään, laittaa hyvää ruokaa jne. Lapset ovat iloisia ja positiivisia, fiksuja ja hyvinkäyttäytyviä, syötävän suloisen näköisiäkin. Me viihdytään keskenämme, mutta on meillä paljon ystäviä ja sosiaalista elämääkin. Matkustamme perheenä paljon, mutta saisin milloin vain lähteä vaikka ystävättären kanssa sinne New Yorkiin yksinkin. Elämä on aika täydellistä. Mutta älä ymmärrä väärin, meilläkin on ollut matkan varrella vaikeuksia ja koviakin vastaiskuja. On perussairautta ja ollaan menetetty todella läheisiä ihmisiä aivan liian nuorina jne. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, mutta ehkä siksi arvostan sitä ihan tavallista arkeakin? Ja niitä kaikista läheisimpiä ihmisiä, omaa perhettä.