Lue keskustelun säännöt.
Kateus lapsettomia kohtaan
28.12.2013 |
Tähän alkuun pakollinen "rakastan lapsiani yli kaiken" mutta..
Kadehdin lapsettomia ystäviäni jotka matkustavat Thaimaahan/Losiin/New Yorkiin/Vietnamiin yms.ja viipyvät matkoillaan viikkoja,sumplivat töitään siten että lomat voidaan olla kaikki matkoilla . He nukkuvat aamuisin pitkään eikä ole kiukkuisia teinejä joita tarvitsee hyysätä ja vahtia ja lomat on LOMAA eikä tarvitse koko ajan stressata vatsapöpöä ja sitä että joku hukkuu mereen/saa allergisen reaktion ruuasta. Kadehdin lapsettomia ystäviäni sillä he voivat lähteä aamu kuudelta lenkille /salille ja suoraan töihin,töistä RAUHASSA kotiin vaikka vaateostosten kautta! Heidän ei tarvitse asioida Prismoissa ja tapella kouluaamuina ja saunassa saat RENTOUTUA! Kun otat lasin viiniä maailman nokkelin teini ei vinoile alkoholismista,kukaan ei syyllistä kun käyt kampaajalla mutta et voinut ostaa "sitä ceedee levyy muka!". Jos nyt saisin free passin vapauteen ottaisin sen ja olisin tekemättä lapsia! Olen 32v ja ihan helvetin kyllästynyt olemaan jatkuvasti jotakin jollekin. Odotan että lapset kasvavat ja muuttavat pois,ja tästäkin toki poden huonoa omaatuntoa. Paska äiti kaiken päälle! Onnelliset lapsettomat,olette vapautenne ansainneet.
terkuin: se äiti joka katsoo farmarinsa ikkunasta,muksujen seasta, teitä vapaana kulkevia haikealla katseella <3
Kommentit (121)
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:26"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:54"] Ei minuun tee mitään vaikutusta sellaiset kirjoitukset joissa kritisoidaan tunnettani, miksi tekisi? Luen ajatuksella viestit joissa saan ymmärrystä, mutta en koe tarpeelliseksi "puolustautua" tai "väitellä" toisinajattelijoiden kanssa.
ap
[/quote]
No, onhan tämäkin eräs tapa toimia. Minusta näissä keskusteluissa on kiinnostavaa juuri erilaiset mielipiteet. En tykkää toisten haukkumisesta, mutta jos palstalle tulee, niin ajattelen, että oikeasti haluaa keskustella.
Miksi et laittanut aloitukseen "haluan vain silittelyä ja myötämielistä suhtautumista. Minua ei kiinnosta kuin ne mielipiteet, jotka ovat yhteneväisiä omani kanssa. Hei, tämä on tsemppiketju minulle. Pliis ei negakommentteja"?
[/quote]
Ikävä juttu että käsitit viestini noin, mutta tarkoitin niitä viestejä joissa ilmaistaan eriävä mielipide loukkaavin sanakääntein tai vihjataan perhesurma-aikeista.. ne sellaiset viestit ovat turhaa oman turhautumisen purkamista eivätkä vie keskustelua eteenpäin. Kuten ei tämä tarkennuskaan, mutta kirjoitan nyt silti sillä en kaipaa sääliä, ei sellaista tunnetta voi tavoittaa nettipalstan välityksellä. Mutta "kohtalotovereita" saattaa saada, ainakin varmemmin kuin muskarissa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:59"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 11:58"]
En koe lasten kanssa tehtyjä asioita ainutlaatuisiksi, voinhan lähteä pulkkamäkeen yksinkin, en siihen lapsia tarvitse. Laskettelemassa toisen aikuisen kanssa on helpompaa, kun ei tarvitse vahtia ketään toisella silmällä. Keskusteluissa aikuisen kanssa ei tarvitse miettiä hiffaako toinen kaiken.
[/quote]
Ajattelen täsmälleen samalla tavalla!
[/quote]
Onko mulla sitten vaan harvinaisen älykkäät lapset kun kolmevuotias pohti mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen ja 10v ei saanut unta kun ei tiennyt mitä elämällään tekisi ja mikä sen tarkoitus on:o Lapset jopa hiffaa asioita joita aikuinen ei tule edes ajatelleeksi siitä näkökulmasta. Juttelen syvällisempiä lasteni kuin niiden lapsettomien kavereideni kanssa (miehet, työ, tuttujen kuulumiset Ym). En erityisesti tekemällä tee asioita lasten kanssa, mutta arkielämä on rikasta ja hauskaa. On nuo niin hauskoja tyyppejä, iät 2-19v. Miten ei muka olisi vuorovaikutusta lasten kanssa, millaisia vihanneksia te tai lapsenne sitten olette?
Annatko ap esimerkin tuosta ilkeilystä?
Ap, en missään nimessä arvostellut sinua tuossa "omaa aikaa"-kommentissani. Mielestäni se on ihan fine ja hyvin luonnollista - ainakin siihen asti kun se ei toteutu siten, että joku (lapset tai puoliso) jää vaille jotakin. Suomessa kun lapsen saaminen on valinta ja tuntuukin hieman oudolta, että tehdään lapsi ja ajatellaan "sen menevän siinä sivussa". Eihän se niin tietenkään mene vaikka periaatteessa jokaisen pitäisi pystyä tasapainoiseen arkeen, eihän vanhemmuus mitään rakettitiedettä ole.
Toki uskon, että moni ajattelee lapsiperhe-elämän jotenkin ruusuisena ja auvoisena aikana. Ja juuri niin kuin ap sanoit, elämän täydentäjänä. Lapsia ikään kuin tehdään sillä perusteella koska niitä kuuluu tehdä. Sitten arvostellaan ja pidetään itsekkäänä ihmistä, joka tietoisesti valitsee toisenlaisen elämän..
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 13:38"]
Vaikka en esim. matkustelekaan kovin usein niin minulle riittää se tieto että voin halutessani tehdä mitä tahansa. Ihan extempore.
Lapsettoman elämän kääntöpuolena on tietysti se ajoittainen yksinäisyyden tai tyhjyyden tunne. Sitä ilmenee yleensä silloin kun näkee tai puhuu jonkun vanhemman kanssa. Tulee sellainen oli, että olisiko omalla elämällä joku suurempi merkitys jos olisin äiti. En kuitenkaan lähtökohtaisesti ajattele niin, se on vain hetkittäinen ajatus.
Nykyään on vissiin trendinä sellainen "oma aika". Kaikilla pitää olla OMAA AIKAA, harrastuksia, lomia jne. Jopa samassa perheessä olevat vanhemmat vaativat toisiltaan omaa aikaa. Muistan omasta lapsuudesta että kaikki tehtiin yhdessä. Lomat oli PERHEEN AIKAA. Illat oli LASTEN AIKAA VANHEMPIEN KANSSA. Yhä edelleen on hauska katsoa vanhempiani, kun harrastavat ja lomailevan aina yhdessä. Omaa aikaa on se kun isä lähtee teboilille pelaamaan kolikkopelejä ja äiti katsoo sen aikaa emmerdalea. Näin kärjistetysti.
[/quote]
Ei se äitiys tuo sille lisämerkitystä. Mutta itse tein esikoisen vasta 32 vuotiaana ja olin ehtinyt elää monenlaista elämää, avoliitossa ja sinkkuna ja matkustaa ja opiskella. Siksi en ole kadehtinut kenekään elämää, kun sain lapsia. Enkä koe jääneeni mistään paitsi. Koen lapset lisäarvona elämälleni. Koska olin saanut elää lapsetonta elämää niin pitkälle, lapset toivat siihen ihan jotain uutta.
Ei todellakaan kannata lapsia tehdä kovin nuorena, vaan matkustella ja katsoa, miltä maailma näyttää.Näin ei katkeroidu ja kosta sitä lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin ap:tä, vaikkei itselläni ole lapsia (eikä tule, eli olen niitä parjattuja veloja).
Väittäisin, että ihminen katkeroituu, jos joutuu kokoajan olemaan vain muita varten ja omat halut jäävät jalkoihin. Siksi olisi tärkeää, että tästäkin asiasta voidaan puhua ilman, että jaksamistaan yms. valittavat äidit ja isät lynkataan. Uskon, että ap on hyvä äiti, mutta joskus sitä on varmastikin liian väsynyt "nauttiakseen lapsistaan". Normaali terve lapsi kun mielestäni koettelee aina välillä vanhempiensa kärsivällisyyttä.
Uskon myös, että ihmisillä on erisuuret arvostukset ja tarpeet tälle "oman ajan ja vapauden tehdä ihan mitä huvittaa"-mahdollisuudelle.
Esimerkiksi itselleni se on todella todella tärkeää -> en voisi kuvitellakaan hankkivani lasta, koska hyppisin seinille jo ajatuksesta, että en voisikaan lähteä hetken mielenjohteesta ajamaan Rovaniemelle Helsingistä. Minä olen siis yksi äärilaita. Toinen äärilaita ovat ne, jotka eivät koe tarvitsevansa lainkaan tuota omaa aikaa ja vapautta puuhata mitä lystää. MUTTA suurin osa ihmisistä osuu johonkin noiden kahden äärilaidan väliin. Ja olisi omituista, että lapsia saisivat hankkia vain ne ihmiset, jotka eivät omaa aikaa ja vapautta tarvitse lainkaan. (Tällöin lapsia voisi hankkia varmaankin vain muutama ihminen maapallolla....)
Haha, yh:t ihkuttavat lasten ihanuutta, kun eihän niitä lapsia tarvitse katsella kuin joka toinen viikko. Aikamoista.
Pitäisi varmaan itsekin hankkia lapsia tuolla periaatteella, koska sitten voisi toteuttaa kunnolla itseään, mutta saisi myös ne lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ei saisi kadehtia? Minä olen monelle lapsettomalla kateellinen heidän vapaudestaan, monilapsisille heidän suuresta perheestään, muusikoille heidän soittotaidoistaan, laulajille heidän laulutaidoistaan, hyville kokeille heidän ruoanlaittotaidoistaan. Olen myös kateellinen joillekin heidän paremmasta taloudellisesta tilanteestaan ja ulkomailla asumisestaan jne.
Silti olen ihan kohtuullisen tyytyväinen omaan elämääni. Pidän pienipalkkaisesta työstäni ja tiedän, että monikovapalkkainen tuttavani on kateellinen minun tarpeellisesta, luovasta, tärkeästä, ihmisläheisestä, itsenäisestä, mukavasta mutta pienipalkkaisesta työstä. Samoin he ovat kateellisia minun vähäisistä työpäivistäni, osa-aikatyötä kun teen.
Olen yh ja välillä on kateellisuus niitä kohtaan, joilla on mies. Toisaalta tiedän, että monet parisuhteessa olavat ystävät ovat joskus kateellisia minun elämäni päätösten helppoudesta: Minä olen perheen aikuinen ja minä saan päättää ihan niin kuin parhaaksi näen.
Olen kateellinen maalla asujille ainakin keäisinä lämpiminä päivinä. Talvisin, varsinkin runsaslumisina sellaisina, ovat ne landella asujat välillä kateellisia minulle
Listää voisi jatkaa. On hyvä, jos tunnistaa kateuden itsessään samoin kuin kaikki muutkin tunteet. Sitä voi olla kateellinen ja silti tyytyväinen omaan elämäänsä, valitettavasti kun kaikkea mahdollista hyvää ei voi saada samaan aikaan.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:28"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:10"]
Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi? Käytkö työssä? Millaisessa työssä? Millainen koulutus sinulla on? Milloin tunsit ensimmäisen kerran kuvailemallasi tavalla?
[/quote]
Riittänee jos sanon, että nk. akateeminen koulutus (yliopisto siis) ja olen tuntenut tätä tunnetta hiljaa voimistuen nyt n. vuoden ajan. Lasten kasvaessa sitä huomaa, kuinka keskenkasvuisesti sitä ajatteli joskus ja käsitys äitiyden hurmioillisuudesta perustui mielikuviin, jotka eivät toteutuneet kohdallani. Olen erilainen, ajattelen monista asioista eri tavalla kuin muut. En kuitenkaan ole tunnevammainen tms. eli tunnen suurta rakkautta lapsiani kohtaan, mutta se tunne sekoittuu osittain siihen haikeuteen että en koe eläväni täyttä elämää perheidyllissä, ja se tunne muuntuu haikeudesta itseinhoksi, kun en pysty olemaan parempi äiti. Ehkä olenkin ihan hyvä äiti, mutta tunnen syyllisyyttä että tämä ei riitä.
ap
[/quote]
Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi? Ja oletko nyt työssä ja millaisessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ole lapseton 29v. Olen saanut viettää vapaataa elämää tähän asti, matkustella, seurustella, juoda viiniä ja hööhöillä päivät tekemättä mitään järkevää, nukkua liian pitkään, olla itsekäs niin kauan, että olen jo loputtoman kyllästynyt omiin metkuihini, itseni analysoimiseen ja tarpeisiini. Kaipaan lasta, koska haluan vihdoin ja viimein elää jollekin toiselle, keskittyä johonkuhun toiseen.
Olen pohtinut äitiyttä pitkään ja tiedän, että se on jotain minkä haluan ehdottomasti kokea. En kaipaa suurperhettä, ehkä yksikin lapsi riittää. Haluan opettaa lapselle kaikkea mitä olen itse elämästä oppinut, korjata myös niitä virheitä, jotka omat vanhempani ovat tehneet. Kaipaan lasta itsekkäistä syistä, mutta myös ihan siitä syystä, että tiedän miten upea mahdollisuus elämä on ja haluan antaa sen mahdollisuudelle jollekin.
Oma aika...hmm...
Meillä on perheessä ollut kaksi aikuista. Olen saanut mennä yksin senkin jälkeen, kun saimme lapsia. Minulla on myös tärkeitä harrastuksia. En ole kokenut lapsia esteeksi millekään.
Ennen lapsia ehdin matkustaa kavereiden kanssa ja miehen. Olemme orientoituneet ajatukseen, että parikymmentä vuotta on sellaista, että se eletään toisin, sitten taas olemme kotona kahdestaan ja voi vapaasti lähteä, jos sitä kaipaa.
En voi ap sinua auttaa. Ratkaisusi ovat vähissä. Ehkä lapsesi ovat täysi-ikäisiä kun olet 40v, niin sinulla on taas oma vapaus. Ei siihen enää kovin kauaa mene, jos lapsesi ovat teinejä. He muuttavat hyvässä lykyssä pois jo 18v ja sitten on tilanne ihan eri. Yritä jaksaa sinne asti, niin vapaus koittaa siinä vaiheessa. Ja lapsenlapsiahan sinun ei ole tosiaankaan pakko hoitaa. Ilmoitat vain lapsillesi, että lastenhoitoapua on turha vaatia, sinä olet työsi hoitanut ja on oman elämän aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:44"]
Miksi ei saisi kadehtia? Minä olen monelle lapsettomalla kateellinen heidän vapaudestaan, monilapsisille heidän suuresta perheestään, muusikoille heidän soittotaidoistaan, laulajille heidän laulutaidoistaan, hyville kokeille heidän ruoanlaittotaidoistaan. Olen myös kateellinen joillekin heidän paremmasta taloudellisesta tilanteestaan ja ulkomailla asumisestaan jne.
Silti olen ihan kohtuullisen tyytyväinen omaan elämääni. Pidän pienipalkkaisesta työstäni ja tiedän, että monikovapalkkainen tuttavani on kateellinen minun tarpeellisesta, luovasta, tärkeästä, ihmisläheisestä, itsenäisestä, mukavasta mutta pienipalkkaisesta työstä. Samoin he ovat kateellisia minun vähäisistä työpäivistäni, osa-aikatyötä kun teen.
Olen yh ja välillä on kateellisuus niitä kohtaan, joilla on mies. Toisaalta tiedän, että monet parisuhteessa olavat ystävät ovat joskus kateellisia minun elämäni päätösten helppoudesta: Minä olen perheen aikuinen ja minä saan päättää ihan niin kuin parhaaksi näen.
Olen kateellinen maalla asujille ainakin keäisinä lämpiminä päivinä. Talvisin, varsinkin runsaslumisina sellaisina, ovat ne landella asujat välillä kateellisia minulle
Listää voisi jatkaa. On hyvä, jos tunnistaa kateuden itsessään samoin kuin kaikki muutkin tunteet. Sitä voi olla kateellinen ja silti tyytyväinen omaan elämäänsä, valitettavasti kun kaikkea mahdollista hyvää ei voi saada samaan aikaan.
[/quote]
Toki saa kadehtia. Mutta se on oikeasti aika kuluttava tunne. Kateelliset ihmiset ovat negatiivisia. Mutta kukaan ei toki kiellä kadehtimasta. Mutta itse en halua kateellisia ihmisiä ympärilleni. He ovat juuri sellaisia tyytymättömiä energiasyöppöjä.
No ap hei, luepa aloitusviestisi uudelleen, niin ymmärrät miksi sait myös aika kärkkäitä vastauksia... Siinähän olet pelkästään kyllästynyt lapsiisi ja kadut, että koskaan sait lapsia. Eihän se nyt kovin kypsältä tekstiltä vaikuta? Ja miksi et nyt tämän tajuttuasi rakenna sitä omaa identiteettiäsi, niissä puitteissa tietenkin, jotka sinulla nyt on. En edelleenkään usko, että ne lapset ovat se varsinainen ongelma, mutta se voi olla, että joku hiertävä juttu lapsuudesta/nuoruudesta jäi käsittelemättä tms. Auttaisiko terapia ehkä? Ja laita nyt stoppi teinin vinkumiselle ja näille muille ongelmille. Lomamatkalla opettelet rentoutumaan ihan perheenkin kesken, ei siellä pääsäntöisesti aina jonkun tarvitse hukkua tai sairastua vakavasti... Ja edelleenkään en ymmärrä, miksi et voi edes saunassa rentoutua? Onko sulla vielä imeväisikäinen sen teinin lisäksi? Mitä jos menisitkin parina aamuna viikosta salin kautta töihin, eikö mies voisi näinä aamuina huolehtia lapset kouluun/teini osaa varmasti itsekin? Jokuhan sua nyt pahasti ahdistaa, mutta ei se välttämättä ehkä olekaan se perhe? Tai ainakin voit varmaan tehdä muutoksia siihen perhe-elämään? kadehtiminen kun ei auta sua eteenpäin, mutta pienetkin muutokset voisivat lisätä jo sitä hyvinvointiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:43"]
Haha, yh:t ihkuttavat lasten ihanuutta, kun eihän niitä lapsia tarvitse katsella kuin joka toinen viikko. Aikamoista.
Pitäisi varmaan itsekin hankkia lapsia tuolla periaatteella, koska sitten voisi toteuttaa kunnolla itseään, mutta saisi myös ne lapset.
[/quote]
Minä en hankkinut suurta perhettä "tuolla periaatteella" vaan mies päätti häippästä ja siinä oli sitten vaan selviydyttävä. Vuoroviikkosysteemiä meillä ei ole, vaan on lasten isän varassa milloin ottaa lapsia eli epäsäännöllisesti. Parin vuoden vääntämisen jälkeen kuitenkin päästy siihen että ottaa kuitenkin välillä.
Olen kuitenkin pyrkinyt järjestämään niin että pää pysyy kasassa. Aina ei jaksaisi, mutta pakko on jaksaa. En haluaisi lapseton olla, tiedän että negatiivisetkin tunteet on väliaikaisia ja kokonaisuudessaan lapset kuitenkin enemmän antaa kuin ottaa.
t. Eräs ketjun yh
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:54"]
No ap hei, luepa aloitusviestisi uudelleen, niin ymmärrät miksi sait myös aika kärkkäitä vastauksia... Siinähän olet pelkästään kyllästynyt lapsiisi ja kadut, että koskaan sait lapsia. Eihän se nyt kovin kypsältä tekstiltä vaikuta?
[/quote]
Kertooko se epäkypsyydestä jos tekee lapsia nuorena, ja ymmärtää aikuisena että ei olisi pitänyt tehdä? Eikös se kerro juuri kypsymisestä= on tullut siihen johtopäätökseen että äitiys ei ollutkaan häntä varten. Aikuisuuteen kuuluu vastuun kantaminen ja tekojensa seurauksista huolehtiminen, ja juuri niinhän ap tekee.
Epäkypsyyttä tässä ketjussa kyllä on, mutta se näkyy kyllä ihan muissa teksteissä.
Työpaikallani olen saanut kuulla kitkeriä kommentteja nelikymppisiltä perheenäideiltä, jotka kadehtivat nuoruuttani ja lapsettomuuden tuomaa vapauttani matkustella,harrastaa, opiskella ja elää omaan tahtiin ja mielihyvää tavoitellen. Tuskin olen lapseton lopun elämääni, mutta koska en osaa kaivata tai arvostaa vanhemmuuden uhrauksia, olen parin työkaverini silmissä epäilyttävä.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 12:53"]
Lapset ovat yksilöitä siinä missä aikuisetkin. Heillä on persoona ja nautin ihan vaan heistä itsestään. Nautin siitä vuorovaikutuksesta. En ymmärrä miksi siinä ei olisi vuorovaikutusta? Kaksi ihmistä. Jopa vauvan kanssa.
Minulle tulee tuntemuksia vauvan olemuksesta ja katseesta. Ihminen se on pienikin, vaikka ydinfysiikasta ei puhuttaisikaan.
[/quote]
Otan minäkin kantaa tähän mitä lapsilta saa. Sama täällä kuin edellisellä. Nautin vuorovaikutuksesta lasteni kanssa kuten myös mieheni kanssa. Miestä rakastan ja hän on minulle se oikea, joten meillä on hauskaa yhdessä. Lapset olen syntymästä saakka miehen kanssa hoivannut ja kasvattanut, joten he ovat minulle myös "oikeita" eli yhteisymmärrys pelaa, on samanlainen huumorintaju, yhteisiä juttuja, jotka vain me tajuamme ym.
Sitten lisäksi vauvan äitinä oleminen, erityisesti ensimmäiset kuukaudet on ollut mielestäni äärimmäisen voimakas, jopa ekstaattinen kokemus, tätä on mahdotonta selittää, mutta olen todella onnellinen, että olen saanut kokea sen vieläpä kaksi kertaa.
Vielä, minulle lapsen ilo tekee minut iloiseksi (tämähän on ihan peruspsykologiaa, että useimmat ihmiset ilahtuvat jos heidän ympärillään olevat ovat iloisia, etenkin jos nämä ovat läheisiä ihmisiä). Siksi lapset ovat tuoneet elämääni enemmän iloa.
Mulle vanhemmuus on aina ollut ensisijaisesti hauskaa. On raskaita hetkiä, jotka voisin vaihtaa pois, mutta en ole koskaan kokenut kuten ap, että toivoisin, etten olisi tehnyt lapsia. Ehkä siinä on se, että sain esikoisen vasta 30-vuotiaana. Mä en vaan enää kaipaa "vapautta" siinä mielessä kuin vapaus on lapsettomuutta. Sain sitä tarpeeksi.
Meillä on hyvät tukiverkostot, joten matkustelemme miehen kanssa myös kahdestaan. Siitä olen nimittäin samaa mieltä, että lasten kanssa matkailu ei TODELLAKAAN ole yhtä kivaa, kuin miehen tai kaverien kanssa. Siinä on omat hyvät puolensa kyllä, mutta ne liittyvät enemmän siihen lasten ilon tarkkailuun, eivät omaan nautintoon (mulla on vielä aika pienet lapset, ehkä asia on eri kouluikäisten kanssa).
Ap, ihan kuin mun tekstiä. Mullakin on huijattu olo. Ei lapsiperheen elämä ole kivaa, vaan rankkaa ja kuluttavaa. Kaipaan omaa elämääni. Luojan kiitos hankin lapset vasta 30 ikäisenä ja sen aion opettaa myös omille lapsilleni. Eli ei lapsia liian nuorena! Toisaalta ilman lapsia tuntuu että elämällä ei olisi merkitystä ristiriitaista. Mutta mieluummin valitsisin lapsettomuuden kuin suurperheen. Se olisi kaikista pahin painajainen. Yritän jotenkin jaksaa nämä 2.
Ymmärrän aloittajan pointin täysin. Nuorempana ahdisti katella ystävien lapsiperhe-elämää ja olin tyytyväinen, ettei minulla ollut lapsia.
Sitten alle nelikymppisenä pelasin uhkapeliä ja sainkin pari muksua. Mutta ennen uhkapeliä mietin hyvin tarkkaan, mitä lapsiperhe-elämä on ja olin valmis ottamaan kaikki riskit vastaan.
Jos ap on tavallaan manipuloitu lasten tekoon, en yhtään ihmettele fiiliksiään. Mä olen aina ollut vähän vastarannan kiiski, eritoten kaikenlaisia epävirallisia "pakkoja" vastaan.
Eli varauduin lapsiperhe-elämään hirvein kauhukuvin ja olin valmis positiivisesti yllättymään.
Ja kyllä lapset ovat rajoittaneet elämääni, paljon enemmän kuin miehen. Esimerkkinä pienemmistä potutuksista: mies voi mennä parturiin kun huvittaa, minun täytyi ottaa huomioon miehen, työn ja lasten aikataulut. Mutta miehen tyylin ja tavat tiesin jo ennen lapsia "sinkkumiehisiksi" ja osasin jossain määrin varautua käytännön yksinhuoltajaksi.
Onneksi lapset on jo toisella kymmenellä ja alkaa olla jo vapaampaa.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2013 klo 14:10"]
Minkä ikäisenä sait ensimmäisen lapsesi? Käytkö työssä? Millaisessa työssä? Millainen koulutus sinulla on? Milloin tunsit ensimmäisen kerran kuvailemallasi tavalla?
[/quote]
Riittänee jos sanon, että nk. akateeminen koulutus (yliopisto siis) ja olen tuntenut tätä tunnetta hiljaa voimistuen nyt n. vuoden ajan. Lasten kasvaessa sitä huomaa, kuinka keskenkasvuisesti sitä ajatteli joskus ja käsitys äitiyden hurmioillisuudesta perustui mielikuviin, jotka eivät toteutuneet kohdallani. Olen erilainen, ajattelen monista asioista eri tavalla kuin muut. En kuitenkaan ole tunnevammainen tms. eli tunnen suurta rakkautta lapsiani kohtaan, mutta se tunne sekoittuu osittain siihen haikeuteen että en koe eläväni täyttä elämää perheidyllissä, ja se tunne muuntuu haikeudesta itseinhoksi, kun en pysty olemaan parempi äiti. Ehkä olenkin ihan hyvä äiti, mutta tunnen syyllisyyttä että tämä ei riitä.
ap