Pilaako lasten hankkiminen todellakin kaiken elämässä?

En käyttäisi sanaa "pilaa". Parisuhde on kärsinyt, kyllä. Mutta olisiko se tässä 10+ vuoden kohdalla väljähtynyt ilman lapsiakin? Ei voi tietää, mutta todennäköisesti fiilis parisuhteessa ei olisi enää sama kuin muutaman vuoden kohdalla oli, vaikka lapsia ei olisi. On lapset tuoneet parisuhteeseen myös jonkunlaista syvyyttä ja erityistä me-henkeä .Elämästä on tullut tosi täyttä jotenkin lasten myötä, hyvässä ja pahassa. Tehdään paljon, koko ajan touhua. Minusta elämä lasten kanssa on mielekkäämpää kuin tuo aiempi dinkkuelämä. Ja tosiaan pikkulapsivaihe on vain vaihe. Ei se tarkoita, että loppuelämä on vaipanvaihtoa ja leikkipuistoissa hengaamista. Lapset on maailman rakkaimpia ja heidän kehitystään on mahtavaa seurata, vaikka sitä omaa aikaa ja rauhaa kyllä kaipaa. 

Vierailija kirjoitti:

Monet lapsettomat tuntuu ajattelevan vain sitä pikkulapsiaikaa. Eihän se kauaa lopulta kestä. Nyt 7 ja 9-vuotiaiden kanssa matkustelu ja ravintoloissa syömienen on jo kivaa ja helppoa. Ja kuntosalillekin ehtii taas.

Sinulla voi olla ns helpot lapset. Tulee aina mieleen yksi perhe jossa yksi lapsi oli kiltti mutta reipas, yksi hyvin herkkätunteinen mutta muuten kuin ihmisen ajatus hänkin, mutta yksi lapsista oli kovapäinen ja negatiivinen kuin mikä - pienestä asti ja aikuisena edelleen. Arki olisi saattanut olla hyvin rauhallista vain niiden kahden kanssa... ja mieti, jos sattuisi saamaan vaikka kolme, jotka on vastarannan kiiskiä perustemperamentiltaan.

Vierailija kirjoitti:

Asiaan vaikuttaa mm.

- terveydelliset asiat (normi, terve lapsi ja terve vanhempi on ihan eri tarina kuin vaikea adhd lapsella ja masentunut vanhempi)

- turvaverkot (saako lastenhoitoapuja, joilloin voi itse elää vapaammin pikkulapsiaikanakin, vai onko ihan yksin ja kiinni lapsissa kokoajan)

- Luonneseikat.

Tämä. Itse en hankkinut lapsia, koska ajattelin elämäni olevan pilalla jos nuo mainitsemasi asiat eivät mene ihanteellisesti. Nuorempana halusin lapsia sillä ajatuksella että miehen kanssa hoidetaan fifty-fifty ja lapsi kasvaa ja saan omaa aikaa sen mukaan. Vanhempana tajusin että en voi hankkia lasta parisuhteeseen puoliksi vaan minun pitää olla valmis 100% vastuuseen ja siihen että lapsi voi olla myös erityislapsi ja mies voi häipyä. En ollut valmis niihin riskeihin. Aika näyttää kadunko lapsettomuuttani. Saatan ajatella näistä asioista toisin ja kypsyä lapsiasiaan viiden vuoden päästä mutta silloin voi olla liian myöhäistä.

Tuttuja ajatuksia ap! Itsestä tuntuu etten ole valmis lapsiin ja haluan elää vapaasti. En ilmeisesti ole saanut elää vielä tarpeeksi nuoruutta (en tarkoita bilettämistä vaan matkustelua ja tavoitteellista harrastusta) kun on vuosien varrella ollut ehkä keskivertoa enemmän työttömyyttä ja muita murheita. Pidän lapsista ja olisin varmaan jossain vaiheessa valmis niihin. Se vaan että ikä alkaa kolmosella...toisaalta haluanko niitä tarpeeksi kun murehdin oman ajan menettämistä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiaan vaikuttaa mm.

- terveydelliset asiat (normi, terve lapsi ja terve vanhempi on ihan eri tarina kuin vaikea adhd lapsella ja masentunut vanhempi)

- turvaverkot (saako lastenhoitoapuja, joilloin voi itse elää vapaammin pikkulapsiaikanakin, vai onko ihan yksin ja kiinni lapsissa kokoajan)

- Luonneseikat.

Tämä. Itse en hankkinut lapsia, koska ajattelin elämäni olevan pilalla jos nuo mainitsemasi asiat eivät mene ihanteellisesti. Nuorempana halusin lapsia sillä ajatuksella että miehen kanssa hoidetaan fifty-fifty ja lapsi kasvaa ja saan omaa aikaa sen mukaan. Vanhempana tajusin että en voi hankkia lasta parisuhteeseen puoliksi vaan minun pitää olla valmis 100% vastuuseen ja siihen että lapsi voi olla myös erityislapsi ja mies voi häipyä. En ollut valmis niihin riskeihin. Aika näyttää kadunko lapsettomuuttani. Saatan ajatella näistä asioista toisin ja kypsy

 

Sitä riskianalyysia on hyvä tehdä. Parhaassa tapauksessa lapset tekevät elämästä parempaa ja täydempää. Pahimmassa tapauksessa lapsien saanti voi laskea omaa hyvinvointia pitkäaikaisesti ja ratkaisevalla tavalla. Lapsien saamattomuus voi aiheuttaa katumusta ja merkityksettömyyden tunnetta, silloinkin kai useimmat pystyvät elämään ainakin kohtalaisen elämän. Ja parhaimmillaan lapseton on aivan onnellinen ja tyytyväinen. Tässä valossa lapsien tekemättä jättämisessä on parempi cost- benefit -suhde, ja lapsien saamista kannattaisi puoltaa niille, jotka ovat melko varmoja, että lapsien saamattomuus olisi erittäin kova pala.

No jos sulla tai ukollas on ADHD niin saattaa tulla sellaisiakin tunteita joskus, että pilaa. Mulla siis itellä ADHD ja mun pojalla on se, ja välillä hajottaa vähän liikaa. 

Lapset tosiaankin pilaavat kaiken elämässä. Heidän saamisensa jälkeen ei millään muulla enää ole väliä, ja sitten he muuttavat kotoa aivan liian pian. Jää ikuinen kaipaus.

Huvittavaa lukea vastauksia, joissa vedetään mutkat viivasuoriksi. Esimerkkinä vaikka tuo kehotus ajatusleikkiin, haluatko kuuden vuoden kuluttua olla pikku koululaisen vanhempi vai elää samanlaista elämää kuin tälläkin hetkellä?! :D Ihanan putkinäköistä ajattelua. Näitä vastauksia lukiessa tulee kyllä mieleen väkisinkin, että kumpa olisi itsekin varustettu hiukan yksinkertaisemmalla ajatuksenjuoksulla... 

Voisikohan olla jotain muitakin asioita, jotka ehtivät kuudessa vuodessa muuttua tai muuttaa elämää, kuin lapsen hankkiminen? Eikä lapsi automaattisesti välttämättä ole reipas pikku koululainen kuuden vuoden kuluttua, voi olla vaikka leukemiaa sairastava saattohoitopotilas. Nämä vastaukset täällä vaikuttaa olevan suurimmaksi osaksi sellaisilta vanhemmilta, joiden elämä on mennyt hyvin ja onnellisesti. Kaikilla ei mene, eikä sitä totuutta voi kiistää.

Omaa elämää kun ajattelen, niin kuudessa vuodessa on muuttunut ilman lastakin aivan hurjasti. Suurimpana muutoksena ajatusmaailma ja maailmankatsomus. Väitän että monella ihmisellä henkinen kehitys jollain tavalla typistyy ja pienentyy lapsiarjen pyörityksessä. Liian usein sillä tavalla, että asioita tarkastellaan ainoastaan siitä omasta ja oman perheen näkövinkkelistä ja suorastaan kieltäydytään ajattelemasta laajempia kokonaisuuksia. Olisiko mahdollisesti jokin suojautumismekanismi tai jotain. Tietysti omaa perhettä pitääkin ajatella aina ensin, mutta tarkoitan tätä ilmiötä, että kuvitellaan muidenkin elämän olevan samanlaista, kuin itsellä ja muidenkin haluavan samoja asioita, mitä itse halutaan ja koetaan tärkeäksi. 

Itsellä suurin syy olla hankkimatta lapsia on se, etten usko pystyväni emotionaalisesti vastaamaan lapsen tarpeisiin. En haluaisi sillä tavoin traumatisoida ja vaaraantaa lapsen kehitystä. Toki voisin ajatella niinkin, että ehkä kaikki menisi hyvin sittenkin ja hankkia lapsen. Mutta mielestäni toisen elämä ei ole mikään koe, että kokeillaan josko kaikki menisikin hyvin. Ehkä vielä joskus kadun tätä päätöstä. Joskus vanhana. Mutta enpähän ole ainakaan traumatisoinut ketään, enkä synnyttänyt uutta viatonta ihmistainta kärsimään jatkuvasti hullummaksi muuttuvasta maailmanmenosta. 

En ole koskaan katunut lasten hankintaa, vaikka tulin nuorena äidiksi ja jäin lasten ainoaksi huoltajaksi. 

Moni ei sano ääneen, mutta omasta mielestäni kaksi lasta oli helpompaa kuin ehkä olisi ollut yhden kanssa. Heillä oli leikkiseuraa myös toisistaan. Ikäeroa oli vuoden verran, mutta en kokenut sitä raskaaksi. Oli mahdollisuus nukkua, kun lapsetkin nukkuivat.

On meilläkin ollut sairastumisia ja muuta vastoinkäymistä, mutta niiden kanssa on menty eteenpäin ja selvitty. 

Miten paljon lapsista onkaan saanut iloa. Lasten myötä ja heidän kasvaessa elämään tulee koko ajan uutta: koulun aloitukset ja muut hienot etapit. Ja paljon uutta näkökulmaa harrastusten ja lasten ajatusten myötä.

Lapseni ovat jo aikuisia ja aina on edelleen ihana nähdä heitä, kuulla ajatuksia ja olla mukana yhteisissä hetkissä. 

Jokainen perhe valitsee heille parhaat tavat toimia, sinäkin varmasti löydät teidän perheelle parhaat toimintatavat. 

Älä usko niitä kovaäänisiä, jotka kateellisina mustamaalaavat ja torppaavat toisten haaveita.

Meillä on kolme pientä lasta. Olen lapsiarjessa nukkunut paremmin kuin koskaan. Säännöllinen unirytmi ja lasten kanssa yhdessä nukkumaan, niin tulee nukuttua paljon. 

 

Arki on _hauskempaa_ omien muksujen kanssa. Elämässä on enemmän sisältöä ja merkitystä. Pieleen menneet tapahtumatkin (uhmaikäisen tempaukset kaupassa) ovat usein myöhemmin hauska muisto, aika kultaa muistot.

Anna palaa! Älä kuuntele negatiivisuutta.

Minulle jäi raskaudesta ja synnytyksestä paljon fyysisiä vaivoja, lisäksi mielenterveyden ongelmista olen kärsinyt vauvavuodesta alkaen. Kaikilla näin ei käy, ja kokemukseni äitiydestä on varmasti aika erilainen kuin jollakulla toisella.

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa lukea vastauksia, joissa vedetään mutkat viivasuoriksi. Esimerkkinä vaikka tuo kehotus ajatusleikkiin, haluatko kuuden vuoden kuluttua olla pikku koululaisen vanhempi vai elää samanlaista elämää kuin tälläkin hetkellä?! :D Ihanan putkinäköistä ajattelua. Näitä vastauksia lukiessa tulee kyllä mieleen väkisinkin, että kumpa olisi itsekin varustettu hiukan yksinkertaisemmalla ajatuksenjuoksulla... 

Voisikohan olla jotain muitakin asioita, jotka ehtivät kuudessa vuodessa muuttua tai muuttaa elämää, kuin lapsen hankkiminen? Eikä lapsi automaattisesti välttämättä ole reipas pikku koululainen kuuden vuoden kuluttua, voi olla vaikka leukemiaa sairastava saattohoitopotilas. Nämä vastaukset täällä vaikuttaa olevan suurimmaksi osaksi sellaisilta vanhemmilta, joiden elämä on mennyt hyvin ja onnellisesti. Kaikilla ei mene, eikä sitä totuutta voi kiistää.

Omaa elämää kun ajattelen, niin kuudessa vuodessa on muuttunut il

Tosi mielenkiintoista lukea ajatus ja perustelut, että perheellistyttyä henkinen kehitys typistyisi! Kun olen ajatellut että asia on juuri päinvastoin. Ilman lapsia jääneet ovat vähän kuin ne joilla elämässä on aina kaikki sujunut smoothisti ilman isoja vastoinkäymisiä. Ihan tavallisia ihmisiä, mutta sen sisällä olevan eron vaistoaa ja huomaa, sitä näkee maailman eri tavoin.

Yksi parhaimmista asioista, saada lapset. Itsekin kasvaa henkisesti lasten kanssa. Ei kannata itselle olla liian kriittinen, kyllä selviää. Rikastuttavat todella elämää,

Oma elämä on mennyt ainakin kaikkea muuta kuin "smoothisti". Olen nähnyt liikaa mitä ihmiset voivat pahimmillaan olla. Miten ihmiset voivat kohdella niitäkin, joita heidän pitäisi kaikkien kliseiden mukaan rakastaa eniten. Siksi minulla ei ole lapsia, enkä milloinkaan usko väitteeseen, että kyllä niitä omia lapsia aina automaattisesti rakastaa ja ne ovat parasta maailmassa. Eivät ole kaikille. Minä olen elämässäni saanut suurinta rakkautta ja hyväksyntää sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät kuulu lainkaan verisukulaisiin. 

Lapset ja perhe ovat ehdoitta parasta elämässäni. Jos lapsia ei olisi, jokin muu asia olisi parasta, enkä ehkä osaisi kaivata nykyistä parhautta. Saattaisin ajatella, että lasten myötä joutuisin luopumaan parhaista asioista. Nyt lapsellisena en kuitenkaan keksi mitään parempaa kuin lapset ja perhe. Edes yhden lapsen kehitysvammaisuus ja sairastelu eivät ole asiaa muuksi muuttaneet. Ne ovat tuoneet uusia näkökulmia elämään. Itselleni elämä tuntuu rikkaammalta, täydemmältä, merkityksellisemmältä ja onnellisemmalta lasten kanssa. Välillä on raskasta, totta kai. Mutta ei suinkaan koko ajan. Koen mahdottomaksi kuvailla, miksi ja miten jokin paikoin hyvinkin rankka asia on samanaikaisesti kirkkain helmi. Ei ystävien perhe-elämä vierestä näytä erityisen vetovoimaiselta, joten tuskin omanikaan siltä näyttää ulospäin. Mutta sisältäpäin se sitä on: omani minulle, ystävien ystäville.

Elämä parani lasten myötä.

"Pilata" on väärä sana. Lasten hankinta MUUTTAA ihan kaiken elämässä. Lapsi tuo mukanaan sekä positiivisia että negatiivisia muutoksia. Useimmat kokee positiivisia puolia olevan enemmän, tai niiden painoarvo on niin suuri, että ne kompensoi negatiiviset puolet. Omaa kokemusta ei tiedä kuin kokeilemalla. Kun oma lapsi syntyi, elämänmuutoksen mukanaan tuoma "shokki" oli niin suuri, että mietin jo, tuliko tehtyä virhe. Mitä enemmän lapsi kasvoi, sitä paremmalta äitiys alkoi tuntua, ja nykyään vanhemmuus on kokemuksena reippaasti positiivisen puolella.

Ei pilaa. Omat lapset on ihaninta elämässä.

Meillä se varmaan osaltaan edesauttoi parisuuhteen pilaantumista, mutta ei ole sen ainoa syy. Muuten vanhemmuus on mielestäni ihanaa ja antoisaa. En vaihtaisi. 

N50 Lapset 8 ja 10.

Ajattelin itse, että lapsen ei tarvitsisi muuttaa koko elämää, mutta kyllähän se muutti. Oma lapseni vaatii tiukat rutiinit, ja koen sen rankkana koska olen itse ihan erilainen luonteeltani. Myös nukkuminen on ollut meillä tosi huonoa lapsen saamisen jälkeen. Olen herkkäuninen ja jatkuva heräily on aiheuttanut enemmän ja vähemmän unettomuutta. Oletin myös miehen jakavan vastuun 50-50, mutta ei se ihan niin ole mennyt, vaikka hänkin paljon osallistuu. Mutta onhan se lapsi tosi rakas, ehkä myös kaiken työn ja tuskan takia. 😄 Tavallaan elämä on täydempää lapsen kanssa, vaikkakin usein myös tylsempää. Itse sanoisin, että lasta pitää haluta että hommaan kannattaa ryhtyä. Mutta kun siihen on ryhtynyt niin ei siitä lapsesta haluaisi luopuakaan, vaikka välillä on raskasta. Huoli lapsesta on myös varmaan loppuelämän jatkuva ilmiö, koska rakkauden määrä on kaikesta huolimatta suuri.