Lue keskustelun säännöt.
Pilaako lasten hankkiminen todellakin kaiken elämässä?
30.09.2020 |
Parisuhteen, oman ajan, unen, mielenrauhan? Kertokaa rehellisesti, auttakaa?
Lapsen hankinta on mietinnässä, mutta emmin koska tuntuu että siitä kuulee vain sitä negatiivista koko ajan.
Kommentit (214)
Vierailija kirjoitti:
oooooh!!! kirjoitti:
En tiedä ovatko muut huomanneet, mutta lapsettomat aikuiset ( 30 - 40v) erottaa kyllä hyvin lapsia hankkineista.. ovat itsekkäitä, omaa takapuoltaan ensimmäisenä ajattelemassa, eivät oikein tahdo ymmärtää sitä vastuun kantamista asiassa kuin asiassa, jakamisesta nyt puhumattakaan. Puheet ovat itsekeskeisiä, toiminta kaikinpuolin samoin.. Seuratkaapa vähän niin pistätte merkille.. itse huomasin tämän asian jo vuosikymmeniä sitten..
Tämä on muuten ihan totta, olen huomannut täysin saman. Pahin tuntemani lapseton pariskunta on kaiken tämän itsekeskeisyytensä lisäksi nostaneet pikkukoiransa "lapsen" asemaan. Aivan pimeää käytöstä koiria kohtaan, lässytetään ja kuvataan sosiaaliseen mediaan joka päivä joka kuvakulmasta näitä "lapsosia", yök, pahempia kuin yksikään tuntemani lapsellinen ihminen tässäkin suhteessa.
Tunnen tällaisen pariskunnan myös. Tiedä vaikka olisi sama pariskunta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse muistan hyvällä pikkulapsiaikaa, meillä ekat kaksi lasta vajaan puolentoista vuoden ikäerolla, molemmat perusterveitä ja tyytyväisiä, itselläni oli myös mahdollisuus olla heidän kanssaan kotona joten arki oli sen puoleen rauhallista ja sujuvaa. Iltatähtikin meni sitten omalla painollaan, isommat sisarukset pystyivät hoitamaan ja huolehtivat jo itse koulunsa ja harrastuksensa yms. Ei valittamista.
Nyt kuitenkin miettisin kahdesti hankkisinko lapsia lainkaan, syynä on se muutos joka 25 vuodessa on yhteiskunnassa ja arvoissa tapahtunut. Tuntuu että koulumaailmakin on aivan eri kuin silloin kun esikoinen aloitti koulun, nyt kiusaaminen ja häiriköinti on joka päiväistä, opettajat voimattomia puuttumaan. Harrastukseen ei voi enää kulkea bussilla, hyvä että kotipihalle uskaltaa lapsen yksin päästää.
Joo, tuo on suurin kusetus ikinä tuo, et eka vuosi ois rankin. Whaaat, onks näillä lapsia ollenkaan?? Seuraava suurin kusetus on se, et Ootapa vain teini-ikää! Siis whaaaat, mitä nää on tehneet kymmenen vuotta? Eläneet umpiossa? Menettäneet muistinsa? Eka vuos on helppo, seuraava on sairastelua, sit pam! Uhmaikä, joka ei lopu koskaan, vaan on ihan saatanasta. Sit. Sit! Tulee se teini-ikä. Täs vaihees ei siis olla vielä, teinivaiheessa. Mut uhmaikä ja teini-ikä on ihan sama, kiukkuineen, päivittäisten sotaraivoineen, argumentteineen päivineen. Silti, en kadu. Ja silti tulee toinen. Ollaan kyl kans tyhmiä, haha! Meilt ei tosin kysytty.
Voi se pilata, jos sattuu kohdalle vaikea lapsi ja oma jaksaminen menee nollille. Ei voi tosiaan tietää kuka sieltä pullahtaa ulos.
Ja jos liitto on yhtään natiseva niin se hajoaa kyllä jo siihen vauvavuoteen tosi nopeasti.
Noh, jos et "tee" lapsia niin sit jossittelet asiaa niin pitkään kunnes on ehkä myöhäistä. Lapset opettaa vanhemmalleen aika paljon elämästä, jos vanhempi vaan tajuaa ottaa opiksi. Ei ole aina helppoa, mutta ei pidäkään olla. Mutta aika hyvin loppuu sellainen jonninjoutava haahuilu ja tietty selkeys siitä miksi täällä ollaan tulee tilalle. Ja aika aikaa kutakin, ei lapsetkaan ikuisesti ole kotona. Mitä aikaisemmin lapset saa, sitä aikaisemin pääsee myös "eläkkeelle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se riippuu siitä millaisen lapsen saat ja siitä millainen itse olet. Toiset pärjää vaikka missä tilanteissa, toisille voi jo se tavallinen, rauhallinen lapsi olla kaiken pilaava tekijä.
Lapsista on aina jotain vaivaa, huolta ja murhetta, jos ei sitä jaksa, ei lapsia pidä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oooooh!!! kirjoitti:
En tiedä ovatko muut huomanneet, mutta lapsettomat aikuiset ( 30 - 40v) erottaa kyllä hyvin lapsia hankkineista.. ovat itsekkäitä, omaa takapuoltaan ensimmäisenä ajattelemassa, eivät oikein tahdo ymmärtää sitä vastuun kantamista asiassa kuin asiassa, jakamisesta nyt puhumattakaan. Puheet ovat itsekeskeisiä, toiminta kaikinpuolin samoin.. Seuratkaapa vähän niin pistätte merkille.. itse huomasin tämän asian jo vuosikymmeniä sitten..
Olipa katkera kommentti. En ole huomannut samaa ja lähipiirini sentään koostuu lähinnä 30-40v lapsettomista aikuisista joista suuri osa veloja. Moni tekee vapaaehtoistyötä, hoitaa ikääntyviä vanhempiaan, on aina valmiina auttamaan minua (yh-äiti pienelle pojalle), ovat valveutuneita ja pyrkivät tekemään maailmasta parempaa paikkaa elää. Lämpimiä, viisaita ihmisiä.
Omalla kohdallani lapsi oli toivottu mutta maailma heitti sitten kapuloita rattaisiin kun mies lähti. Raskaita vuosia enkä tiedä milloin helpottaa. Onneksi lähipiiri auttaa. Monesta asiasta olen luopunut mutta lapsi on minulle tärkeintä maailmassa.
Uskon silti, että olisin elänyt onnellista ja hyvää elämää myös lapsettomana. Inhottavaa se ainainen kahtiajako.
Työaamut ovat työläitä, illalla töiden jälkeen on aika väsynyt, ja alkaa ”toinen työpäivä” kotona. Kyllä siitä selviää. Kadutti vain jälkeen päin etten nuorenpana tehnyt lapsia, 38 olin jo aika vanha. Kiloja oli tullut lisää ilman lastakin. Materia menettää merkityksensä, lapsi tuo tullessaan uuden maailmankuvan. Minulle selvisi sekin miksi jotkut tekevät jopa 3-4 lasta. Älä mieti jotain sitten kun ura....sitten kun rahaa... sitten kun Bali on nähty..... Lapsi tulee sitten kun tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
oooooh!!! kirjoitti:
En tiedä ovatko muut huomanneet, mutta lapsettomat aikuiset ( 30 - 40v) erottaa kyllä hyvin lapsia hankkineista.. ovat itsekkäitä, omaa takapuoltaan ensimmäisenä ajattelemassa, eivät oikein tahdo ymmärtää sitä vastuun kantamista asiassa kuin asiassa, jakamisesta nyt puhumattakaan. Puheet ovat itsekeskeisiä, toiminta kaikinpuolin samoin.. Seuratkaapa vähän niin pistätte merkille.. itse huomasin tämän asian jo vuosikymmeniä sitten..
Olipa katkera kommentti. En ole huomannut samaa ja lähipiirini sentään koostuu lähinnä 30-40v lapsettomista aikuisista joista suuri osa veloja. Moni tekee vapaaehtoistyötä, hoitaa ikääntyviä vanhempiaan, on aina valmiina auttamaan minua (yh-äiti pienelle pojalle), ovat valveutuneita ja pyrkivät tekemään maailmasta parempaa paikkaa elää. Lämpimiä, viisaita ihmisiä.
Omalla kohdallani lapsi oli toivottu mutta maailma heitti sitten kapuloita rattaisiin kun mies lähti. Raskaita vuosia enkä tiedä milloin helpottaa. Onneksi lähipiiri auttaa. Monesta asiasta olen luopunut mutta lapsi on minulle tärkeintä maailmassa.
Uskon silti, että olisin elänyt onnellista ja hyvää elämää myös lapsettomana. Inhottavaa se ainainen kahtiajako.
Veikkaan, että tuon lapsettomia hukkuvan kommentin heitti trolli, joka yrittää hämmentää mielestään liian hyvähenkistä ketjua. Kohta se sama varmaan tulee haukkumaan kaikkien lapsia ympäristön pilaaviksi pershedelmiksi ja vanhempia tylsämielisiksi luusereiksi.
Sain ihanan lapsen. Joka hetki arvostin lastani ja pidin paljon sylissä.
Noudatin äidinvaistojani eli kaikki meni hyvin.
Nyt kun kaiholla muistelen tuota aikaa, totean olleeni onnellinen.
Olisin halunnut lisää lapsia mutta oli tiettyjä juttuja minusta riippumattomista syistä miksi näin ei käynyt.
Onneksi ajattelin mitä elämä olisi kuusikymppisenä jos en olisi lasta saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu siitä millaisen lapsen saat ja siitä millainen itse olet. Toiset pärjää vaikka missä tilanteissa, toisille voi jo se tavallinen, rauhallinen lapsi olla kaiken pilaava tekijä.
Lapsista on aina jotain vaivaa, huolta ja murhetta, jos ei sitä jaksa, ei lapsia pidä tehdä.
Ohoh, itselläni ei ollut mitään vaivaa, huolta eikä murhetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki puhuu siitä miten se vauva-aika on rankkaa. Eikö kenenkään mielestä juuri sen jälkeinen aika ole vielä raskaampi, kun siitä lapsesta pitää kasvattaa (loputtomalla lempeydellä, ymmärryksellä ja rakkaudella...) kunnon ihminen? Tällaisessa maailman ajassa vieläpä. Maailmanmeno hirvittää. Miten tänne yksinkertaisesti uskaltaa ketään luoda/tehdä arvosteltavaksi, kiusattavaksi, jatkuviin paineen ristituliin ympäristön luhistuessa ympäriltä, pa ko laisten lähtiessä liikkeelle (tarkoitan, sekin aiheuttaa muutoksia meillekin), pätkätöihin ja talouden lamaan? Samalla kun hänestä pitäisi kasvattaa ymmärtäväinen ja fiksu ihminen, ilman että hän uppoutuu liikaa ruutuihinsa ja someensa ja alkaa imeä jotain persreikävaikutteita sieltä.
Minusta ainakin vauvan pyllynpesu ja yöheräämiset on rikka rokassa tuon rinnalla.
Vastaus: elän hetkessä.
Aina on ollut omat vaaransa ja huolensa.. ihan sama millä vuosituhannella on lapsia tehty.Kuulostaa vähän vastuuttomalta asenteelta näin lapsesi näkökulmasta. :/ Että koska sinä elät hetkessä niin lapsesi syntyy maailmaan, missä hänen pitää ehkä tehdä päätös ettei omia lapsia ole järkevä tehdä. Että koska itse ei kestä ajatusta lapsettomuudesta niin sysää sen seuraavan polven murheeksi.
Jaa murehtiminenko tekee vastuulliseksi? Ei elämää voi pelossa elää. Riittää että tekee parhaansa. Elämästä täytyy nauttia ja olla kiitollinen, kerran täällä vaan ollaan. Tulevaisuuden kauhuskenaariot joko toteutuvat tai eivät mutta sinun huolestumisesi ei asiaa muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, vauva-aikana yöunet jäävät vähiin, mutta eipä mitään lopullisesti lasten saanti pilaa.
Mulle tää on ollut paljon raskaampaa kuin koskaan kuvittelin. Kaksi vilkasta, äänekästä, tappelevaa poikaa kahden vuoden ikäerolla. En tiedä mitä ajattelin, mutta tähän en osannut varautua. Vanhempi on nyt 5 ja odotan edelleen, että ”kohta varmaan vähän helpottaa”.
Meillä ei ole koskaan rauhallista. Ihan max puoli tuntia jaksavat keskittyä esim. telkkariin. Pienempi ei jaksa piirtää, kuunnella satua tms. viittä minuuttia pidempään. Ovat jatkuvasti toistensa kimpussa, jos emme ole ulkona ja joskus sielläkin.
Tällä kokemuksella en siis suosittele.
Kyllä ne lapset on parasta, mitä elämässä voi saada aikaan. Ehkä tietenkin riippuu lapsistakin, mutta sanon tämän perustuen omiin kokemuksiin. Muista en tietenkään voi mennä sanomaan.
Neljä lasta, ensimmäinen saatu 33v ja kuopus 39v. Mikään ei ole niin rakas ja tärkeä, kuin oma lapsi.
Nyt kaikki jo nuoria aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki puhuu siitä miten se vauva-aika on rankkaa. Eikö kenenkään mielestä juuri sen jälkeinen aika ole vielä raskaampi, kun siitä lapsesta pitää kasvattaa (loputtomalla lempeydellä, ymmärryksellä ja rakkaudella...) kunnon ihminen? Tällaisessa maailman ajassa vieläpä. Maailmanmeno hirvittää. Miten tänne yksinkertaisesti uskaltaa ketään luoda/tehdä arvosteltavaksi, kiusattavaksi, jatkuviin paineen ristituliin ympäristön luhistuessa ympäriltä, pa ko laisten lähtiessä liikkeelle (tarkoitan, sekin aiheuttaa muutoksia meillekin), pätkätöihin ja talouden lamaan? Samalla kun hänestä pitäisi kasvattaa ymmärtäväinen ja fiksu ihminen, ilman että hän uppoutuu liikaa ruutuihinsa ja someensa ja alkaa imeä jotain persreikävaikutteita sieltä.
Minusta ainakin vauvan pyllynpesu ja yöheräämiset on rikka rokassa tuon rinnalla.
Itselle ne yöheräämiset vaan on suoranaista kidutusta, joka vaikuttaa negatiivisesti kaikkeen muuhun tekemiseen ja olemiseen. Siksi kolmas laosi jää hankkimatta. En pysty enää siihen rumbaan.
En ikinä halunnut lapsia juuri samanlaisten mietteiden takia. 27-vuotiaana ajatus lapsesta alkoi sittenkin tuntua ihan mukavalta ja päätimme mieheni kanssa yrittää lasta.
Niitä putkahtelikin aina kahden vuoden välein yhteensä kolme ja pikkulapsiaika on ollut elämäni onnellisinta aikaa. Entinen bilehirvi ja uranainen viihtyi vallan mainiosti viisi vuotta kotona lasten kanssa, välillä osa-aikaisesti töitä tehden. Puuhastelimme perheenä yhteisiä juttuja ja kävin pitkillä vaunulenkeillä monikkorattaat täynnä.
Koin itse laiskana äitinä helpotukseksi pitkän imetyksen ja perhepedin.
Minulla on ollut niin hyvä tuuri, että kaikki ovat nukkuneet hyvin, olleet terveitä ja oma-aloittaisia lapsia.
Nyt ovat koululaisia ja tauon jälkeen jaksaa panostaa uraankin taas täysillä.
Vierailija kirjoitti:
Mulle tää on ollut paljon raskaampaa kuin koskaan kuvittelin. Kaksi vilkasta, äänekästä, tappelevaa poikaa kahden vuoden ikäerolla. En tiedä mitä ajattelin, mutta tähän en osannut varautua. Vanhempi on nyt 5 ja odotan edelleen, että ”kohta varmaan vähän helpottaa”.
Meillä ei ole koskaan rauhallista. Ihan max puoli tuntia jaksavat keskittyä esim. telkkariin. Pienempi ei jaksa piirtää, kuunnella satua tms. viittä minuuttia pidempään. Ovat jatkuvasti toistensa kimpussa, jos emme ole ulkona ja joskus sielläkin.
Tällä kokemuksella en siis suosittele.
Pahalta kuulostaa, mutta ei onneksi päde kaikkien lasten kanssa. Toiset voi olla hyvinkin rauhallisia. Omat olleet helppoja noihin poikiisi verraten.(meillä kyllä tyttöjä) Koeta jaksaa, helpottaa viimiestään, kun muuttavat kotoa :(
Ei minusta lasten hankinta ole pilannut mitään minun tai meidän elämässä. Samoja asioita pystytään harrastamaan kuin ennenkin mutta toki vaatii kummaltakin vanhemmalta silloin yhteispeliä ja kumpikaan ei tietysti voi jatkuvasti olla omissa menoissa. Myös lasten kanssa pystyy tekemään paljon asioita, aina enenevissä määrin lasten kasvaessa. En ainakaan itse koe lasten takia menettäneeni mitään elämässäni. Välillä väsyttää, on sairastelua ja kiirettä mutta paljon enemmän on sitä iloa lapsista ja rakkautta niitä kohtaan. Nyt kun vanhimmat ovat koululaisia niin huomaa kuinka nopeasti tosiaan pikkulapsiaika meni ohi, vaikka aika joskus huonoina päivinä tuntuikin matelevan. Nyt näitä koululaisia tuskin näkee kotona kun ovat jatkuvasti kavereiden kanssa että jos olisi vain koululaisia kotona, olisi elämä jo todella helppoa lasten kanssa. Eikä kyllä enää nämä pienemmät käännä tunnu missään, ensimmäinen lapsihan se isoimman järkytyksen aiheuttaa tulollaan, siitä kun toipuu niin loppu sujuu leikiten. Toki täytyy huomioida se mahdollisuus että lapset eivät aina synny/pysy terveinä, silloin elämäntilanteen kuormittavuuskin varmasti täysin eri luokkaa. Itse olen onnellisessa asemassa kun en ole tätä kokenut ja siksi erittäin kiitollinen tämänhetkisestä elämäntäyteisestä arjesta.