Pilaako lasten hankkiminen todellakin kaiken elämässä?

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

Kyllä se pilaa parisuhteen, unen, oman ajan ja mielenrauhan, mutta fiksu ihminen alkaa heti paikkaamaan näitä asioita ja saakin ne ajan kanssa kuntoon. 

Vähemmän fiksuille käy huonommin ja kaikki menee pieleen.

Kyllä, lapset pilasivat elämäni. Ei sillä että ovat olemassa vaan siksi että kannoin ja synnytin heidät. Menetin terveyteni raskauksien aikana ja takia. Loppuelämän elän kipujen kanssa, joihin ei tunnu auttavan mikään. Olen väsynyt tähän. Neuvolajärjestelmässä huolehditaan lapsista, ei äideistä.

 

Oisko kasvatus menny pieleen. Lapsilta ei kielletä mitään. Siis siirtymiset paikasta toiseen. Kiukutteleeko lapsi jatkuvasti. Neljä vuotias harvemmin on enää uhma vaiheessa. Kuullostaa, siltä että lapsi on aina saanut tahtonsa läpi. Jos näin on tappelu, on jatkuvaa. Tätä näen päiväkodin arjessa. Vanhemmat käy ikuisesti  keskustelua, aamulla tarhaan lähdöstä. Kun lasta haetaan, tarhasta 2 vee päättää koska lähdetään. Tää keskustelu, voi viedä jopa tunnin. Siis mitä 2vee yhtä vähä kuin 4 vee ei voi eikä ole edes kypsä tekemään päätöksiä. Lapsi, on aika turvaton, jos ympärillä on aikuisia, jotka eivat hoida vastuuta asioista.Jatkuva kiukuttelu kertoo, juuri siitä että aikuisen on tehtävä siitä loppu. Lapsen kanssa ei neuvotella, on asioita jotka on tehtävä. Ruokailu, nukkumaan meno tarhaan lähtö, tarhasta kotiin lähtö. Aikuinen päättää minne mennään ja koska.Aikuinen puuttuu, niin monen lapsen elämästä. Aikuinen on, mutta ei toimi kuin aikuisen pitäisi. Vanhemmuus ei tarkoita, että ollaan kavereita lapselle. Lapsi, tarvitsee rajoja rakkautta kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. 

Jos jättää kasvatuksen hoitamatta. On vanhemmuus rankkaa yhtä tappelua, päivästä toiseen. Alkuun lähdin siitä  että lapsille ei saa tuottaa pettymystä. Lapsi ei saa itkeä. Toteutin 3 lapseni jokaisen toiveen. Huomasin onneksi, et tää ei toimi. Muutin omaa asennettani, en ole lapsilleni piika, joka toteuttaa jokaisen asian. Tekee viittä eri ruokaa, kun mikään ei kelpaa. 2-vuotias 4-vuotias 6-vuotias pompotti äitiä, kun kumipalloa. Ruokapöydässä kiukuttelu loppui, kuin seinään. Vien lautasen pois, jos ei ruoka kelpaa. (Huom. Teen usein lasten mieli ruokia) asiaan palataan seuraavalla ruokailu kerralla. Huutoa tosin alkuun  riitti, mutta oppi meni aika pian perille. Nyt minulla, on omaa aikaa, luen katson televisiota. Toki touhuan myos lasteni kanssa. Aikaisemmin oli jatkuva, kitinä ja tein kaikkeni, että lapsi saisi kaiken. Aivan hullua. Elämä ei taatusti, tule lapsillani menemään ilman pettymyksiä. On hyvä oppia tajuamaan, et kaikkea ei voi saada. Kiukuttelu, on paljolti sitä että on oppinut sillä saamaan haluamansa. Meillä se ei enää käy. Toteutan toiveita, lapseni ovat oppineet pyytämään. He tietää, että kiukuttelemalla ei saa mitään. 

Totta kuka, jaksaa jatkuvaa kiukuttelua, elämästä tulee taistelu kenttä.Lasten kanssa, on oikein mukavaa.Kun tekee  selväksi pelisäännöt. Meidän kodin säännöt. 

Meillä säännöt on liitutaululla, aina esillä. Säännöt on kerrottu, moneen kertaan. Ja niitä myöskin noudatetaan aina. 

Kuullostaa ihan hirveältä. Lapset on pilannut elämän. Käy sääliksi lapsia onko se nyt heidän syy. Olisiko vika, ihan itsessä. Tai kasvatuksen puutteesta Arjesta on tullut rankka reki. Ei elämä lopu lasten, saamiseen. Elämä tosin  muuttuu on pitkälti itsestä kiinni miten sen hoitaa Olen itse  tehnyt paljon eri juttuja yksin ja tietysti myin perheeni kanssa. En koe jääneeni mistään paitsi, vaikka on lapsia 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on alle vuoden ikäinen lapsi ja meille on sattunut helppo tapaus. Nukkuu heräämättä 12 h yöllä putkeen ja näin on ollut lähes alusta asti. Itsekin pelkäsin pikkulapsiaikaa, mutta tämä aika vanhempainvapaalla on ollut oikeasti elämäni parasta aikaa. Ja oma lapsi on niin järkyttävän rakas, että mitään tärkeämpää ei maailmassa voi olla. Suosittelen lämpimästi.

Kyllä voi olla. Ei ehkä sinulle, mutta monelle muulle kyllä. Nämä äitien postaukset ovat usein sellaista rakkaushuuruista hempeilyä, ettei niitä voi ottaa kovin tosissaan. Ei onnellinen elämä ole pelkkää rakkautta ja suurta tunnetta. Ei lapsi ole olemassa vain sitä varten, että sinä saisit tuntea pakahduttavaa rakkautta ja onnea.

Uppp

Kaikille teille: tekin olette pilanneet vanhempienne elämän. Miettikää sitä.

Lapset eivät todellakaan pilaa mitään. Omia juttuja voi laittaa tauolle ja jatkaa sitten paremmalla ajalla. Itselleni lapset ovat olleet inspiraation lähde ja tietysti myös tärkein motivaattori tehdä ylipäätään (hyviä) asioita. Koen myös kasvaneeni paljon tällä matkalla. Vrt. Aika monet nelikymppiset lapsettomat ovat hyvin itsekeskeisiä (somessa tätä ihan itse julkituovat), ja ehkä juuri siksi ovat valinneet lapsettomuuden.

Mutta alkuperäiseen kysymykseen palatakseni, kuinka voisi edes olla mahdollista, että kaikkein ihanin ja rakkain ihminen muka pilaisi kaiken elämässä? :)

Kasvata niitä kakaroitasi älä anna kaikkea periksi. Miksi siirtyminen paikat sa toiseen on vaikeaa  onko kakara saanut päättää mitä tehdään ja milloin ja missä. Kyllä siitä HELEVETIN rankkaa tuleekin j oo s lapsi saa päättää kaikesta. 4 vuotias yhtä vähän kuin vanhempi lapsi ei pysty  kantamaan vastuuta asioista. Aikuisen tehtävä on päättää mitä tehdään ja milloin. Kyllä se lapsen päätökset on tasolla minkävärinen lelu ostetaan. Aikuinen on se joka päätökset tekee. Haloo missä on  vanhemmuus 

Ei! Oma lapsi on ihana. Mielekästä seurata kasvua ja kehitystä. Olen omani hoitanut täysin yksin.  On nyt murrosikäinen 💕hyvällä mielellä vaan tekemään lapsia 

Lapset on suuri rikkaus ja myöskin rakkaita. Minun elami on ollut oikein rikasta lasteni kanssa. Mikä parasta palaute että olen heidän mielestään maailman paras äiti. On se ihanaa olla paras 

Vaati aikaa, rahaa ja jaksamista.

No suoraan sanoen minun elämäni pilaisi.

Painajainen. Onneksi helppo välttää. 

En vihaa lapsia mutta minun elämääni eivät mitenkään sovi. Kyllä siinä menisi romuksi ihan kaikki.  

Minulla on selvät suuntaviivat joita seuraan ja toteutan ja perhe-elämä niihin ei sovi mitenkään päin.

Kukin valitkoon parhaan tahtonsa ja tietonsa mukaan.

Lapset on olleet minun elämässä ihan parasta. Nyt on jo lapsenlapsiakin. On myös hyvä mies.

Mutta jos ajattelee niin, että viekö lapsi oman ajan, niin kyllä se lapsen saaminen on iso elämänmuutos. Siinä pitää alkaa huolehtia toisen pienen avuttoman ihmisen tarpeista, kun siihen saakka on voinut enemmänkin asettaa omat tarpeet etusijalle. Se aika kestää noin parikymmentä vuotta. Omaa aikaa on tullut nyt taas kun lapset ovat muuttaneet omilleen. 

Minulla on ollut hyvä tuuri eikä lapset ole vieneet unia. Ovat nukkuneet aina yönsä hyvin. Mutta joillakin on eri tavalla, varsinkin jos syntyy vähän ennen aikaansa pienenä niin voi alussa joutua syöttämään aika tiheään, parin tunnin välein, yötä päivää. Jos imettää, niin useinhan siinä äitikin nukkuu parin tunnin pätkissä. Muuta elämää siinä ei sitten ole. Mutta siis sehän on sellaista ihanaa "emo ja poikanen" -aikaa. 

Viekö lapsi mielenrauhan? Minulla ei ole vienyt. Mielenrauha on kyllä elämässä välillä voinut mennä muista syistä, lähinnä työstressin ja sellaisten vuoksi, mutta ei lasten takia. 

Vierailija kirjoitti:

Jos jättää kasvatuksen hoitamatta. On vanhemmuus rankkaa yhtä tappelua, päivästä toiseen. Alkuun lähdin siitä  että lapsille ei saa tuottaa pettymystä. Lapsi ei saa itkeä. Toteutin 3 lapseni jokaisen toiveen. Huomasin onneksi, et tää ei toimi. Muutin omaa asennettani, en ole lapsilleni piika, joka toteuttaa jokaisen asian. Tekee viittä eri ruokaa, kun mikään ei kelpaa. 2-vuotias 4-vuotias 6-vuotias pompotti äitiä, kun kumipalloa. Ruokapöydässä kiukuttelu loppui, kuin seinään. Vien lautasen pois, jos ei ruoka kelpaa. (Huom. Teen usein lasten mieli ruokia) asiaan palataan seuraavalla ruokailu kerralla. Huutoa tosin alkuun  riitti, mutta oppi meni aika pian perille. Nyt minulla, on omaa aikaa, luen katson televisiota. Toki touhuan myos lasteni kanssa. Aikaisemmin oli jatkuva, kitinä ja tein kaikkeni, että lapsi saisi kaiken. Aivan hullua. Elämä ei taatusti, tule lapsillani menemään ilman pettymyksiä. On hyvä oppia tajuamaan, et kaikkea ei voi s

No hyvä että opit vetämään omat rajasi. Varmaan olet nyt hyvä malli myös lapsillekin. 

Kahden pienen lapsen äitinä voin sanoa, että väsyttää. Päivät häviää jonnekin, ja huomaa, ettei taaskaan ole ehtinyt tekemään kaikkea, mitä aikoi. Koti ei ole koskaan kovin siisti. Vaikka kuinka siivoaa ja järjestelee. Eikä tosiaan hiljainen. Pinna kiristyy, kun pyydät kuudennen kerran samaa asiaa, kuten keräämään legot lattialta.  

Toisaalta olen saanut ylpeänä katsoa, kun lapsi oppii ekan kerran käymään potalla,  ajamaan pyörällä, uimaan.. Se aito riemun määrä. Matkustellessa lapsi ihmettelee ja kyselee paljon. Reissuista on tullutkin jotenkin paljon monipuolisempia, ja itsekin hoksaa ihan uusia asioita.  Ja se tunne, kun lapsi tulee halaamaan pyyteettömästi ja sanoo, että olen maailman paras äiti.