Pilaako lasten hankkiminen todellakin kaiken elämässä?

Riippuu lpasesta. Toiset on helppoja, toiset ei.

Näin 30v sitten äidiksi tulleena sanon, että monelta isolta murheelta olisin säästynyt, jos en olisi lapsia tehnyt. No, minulle sattui huono onni, ehkä. Sinulla voi olla parempi.

Kyllähän tämä pikkulapsiaika on rankkaa. Paljon se ottaa, mutta myös antaa. On huomioitava, että se pahin vaihe on vain VAIHE. Itse ainakin uskon, että pitkällä tähtäimellä olen tehnyt enemmän kuin oikeita päätöksiä. Juuri nyt olen vähän väsynyt kahden lapsen äiti. En kuitenkaan vaihtaisi tätä epämääräiseen ja alkoholinhuuruiseen sinkkuelämään, mitä joskus elin. Lapsen saamiseen ei koskaan voi olla täysin valmis. Se on hyppy tuntemattomaan. Useimmiten kaikki menee ihan hyvin.

Ei. Tosiasiassa erittäin harva kokee jatkuvasti tai pitkäaikaisesti lapsiperhe-elämän noin negatiivisesti. Väsyneenä voi toki tilapäisesti siltä tuntua. Ja silloinkin se rakkaus omaa lasta kohtaan tekee kokonaisuudesta sellaisen, ettei toivoisi missään nimessä että lasta ei olisi siinä.

Itse olin vela 41-vuotiaaksi asti, ja silloin tulin vahingossa raskaaksi. Ei minun elämää ainakaan ole mitenkään pilannut, vaikka olen totaali-yh ja aina ennen ajattelin, että olen aivan liian mukavuudenhaluinen hankkimaan ikinä lasta, alistumaan päivittäisiin tympeisiin pakkorutiineihin joita lapsen hoidossa on pakko noudattaa. Mutta kun niin kävi, ja kun päätin omasta tahdostani lapsen pitää, se oli sitten: "tämä on päätetty ja päätös on peruuttamaton, joten kitinät pois". Rakkaudella ja sitoutumisella lapseen on menty raskaidenkin aikojen yli. Ja kokonaisuudessaan koen elämäni täydemmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin sinkkuna, silti vaikka monella tapaa sen pitäisi olla vähemmän hyvää kun on vähemmän hedonistisia nautintoja, enemmän epämukavuutta jne.

Riippuu ihmisestä. Itse kaipaan esimerkiksi äärimmäisen paljon omaa aikaa, eikä niin paljon yksinoloa millään istuisi lapsiperhe-elämään. Joku toinen taas voi nauttia lasten kanssa olemisesta ja saa ja jaksaa sen ohella otettua aikaa myös parisuhteelleen jne. Riippuu myös lapsesta. On eri asia hoitaa autistista, kuin normaalia ja tervettä lasta.

Ei lasten hankkimiseen ole mitään standardiratkaisua, joka on kaikille sopiva. Lapset sopivat toisten elämään paremmin kuin toisten.

Minä olin päälle parikymppiseksi asti siinä uskossa, että lapset pilaavat elämän. Näin sitten pitkästä aikaa yhtä tuttua, joka oli raskaana. Hän vaikutti niin onnelliselta, että aloin ajatella, josko olisin väärässä. Kaksi lasta tuli tehtyä ja vaikka ajoittain oli rankkaa, niin pitkälle plussan puolella ollaan. Tuo on ollut ehdottomasti paras mielenmuutos mitä olen tehnyt.

Ei se mitään pilaa. Saat vaan elämääsi uuden ihanan ihmisen, jonka kanssa viihtyä ja jota rakastaa.

Itselläni on alle vuoden ikäinen lapsi ja meille on sattunut helppo tapaus. Nukkuu heräämättä 12 h yöllä putkeen ja näin on ollut lähes alusta asti. Itsekin pelkäsin pikkulapsiaikaa, mutta tämä aika vanhempainvapaalla on ollut oikeasti elämäni parasta aikaa. Ja oma lapsi on niin järkyttävän rakas, että mitään tärkeämpää ei maailmassa voi olla. Suosittelen lämpimästi.

Kiitos kovasti vastauksista. Sekavat fiilikset on edelleen, mutta mukava kuulla että jotkut myös hehkuttavat tuota pikkulapsiaikaa. Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia.

ap

Kyllä se vaikuttaa elämään todella paljon, ei sitä voi kiistää. Kaikki sellainen, mikä ei ole elämiselle täysin välttämätöntä, pitää pistää katkolle. Väsyttää ja tekemätöntä työtä on jatkuvasti edessä.

Yksi asia unohdetaan kuitenkin usein mainita tästä aiheesta, ja se on se, että pikkulapsiaika on ihan saamarin lyhyt. Se vaikein aika on noin 1 vuosi, sitten helpponee koko ajan. Huolia on aina tietysti, mutta vähitellen alkaa tilaa taas omille ajatuksillekin.

Sanon tätä aina kun kysytään, että kannattaako enää lähteä opiskelemaan tms. kun vie niin monta vuotta ja on niin paljon työtä, niin sanon sen taas. Jos olet nyt esim. 34-vuotias, niin tulet 6 vuoden päästä olemaan joka tapauksessa 40-vuotias. Ne 6 vuotta menevät nopeasti. Niin menivät edellisetkin 6 vuotta, eikö vaan? On tämän päivän valinnoista kiinni, onko sinulle 6 vuoden päästä kohta kouluikäinen lapsi, jonka hoito ei enää ole mitään kaaosta, vai kohtaatko kenties sen päivän samassa elämäntilanteessa kuin tänään.

Se on mielenkiintoinen ja vaihteleva matka, kun tulee vanhemmaksi. Välillä on ihanaa ja välillä kamalaa. Niin kuin kaikki muukin elämässä. Mieti, katuisitko vanhana jos et kokeilisi?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihmisestä. Itse kaipaan esimerkiksi äärimmäisen paljon omaa aikaa, eikä niin paljon yksinoloa millään istuisi lapsiperhe-elämään. Joku toinen taas voi nauttia lasten kanssa olemisesta ja saa ja jaksaa sen ohella otettua aikaa myös parisuhteelleen jne. Riippuu myös lapsesta. On eri asia hoitaa autistista, kuin normaalia ja tervettä lasta.

Ei lasten hankkimiseen ole mitään standardiratkaisua, joka on kaikille sopiva. Lapset sopivat toisten elämään paremmin kuin toisten.

Tuo yksinolon tarve eniten huolestutti itseäni, koska olin ihan äärierakko. Ei mulla ollut muita ihmissuhteita, omasta valinnastani, kuin suhde vanhempiin. Mulla kävi kuitenkin onnellisesti - ja en väitä että kaikilla käy, enkä siis suosittele ei-lasta-haluavia hankkimaan olettaen että kyllä se muuttuu. Mutta itse en koe omaa lastani ollenkaan toiseksi ihmiseksi, josta tarvitsisin rauhaa. Esim. miehen kanssa en voisi elää, en jaksaisi toista saman katon alla. Mutta lapsi ei häiritse ollenkaan outoa kyllä, vaikka enemmän lapsi huomiota vaatii kuin mies. 

Ainoa sosiaalista epämukavuutta aiheuttava on se, kun tiedän ettei ole hyvä kasvattaa lasta erakoksi, joten täytyy sietää epämukavuutta mennä lapsen kanssa erilaisiin paikkoihin joissa on muita ihmisiä. Joku smalltalk lasten leikkipaikalla on minulle suunnilleen kauhukamaa. Mutta niin, siitäkin se rakkaus lapseen auttaa yli. Ehkä se myös kasvattaa itseä psyykkisesti, että on pakko mennä epämukavuusalueelle.

- 3

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kovasti vastauksista. Sekavat fiilikset on edelleen, mutta mukava kuulla että jotkut myös hehkuttavat tuota pikkulapsiaikaa. Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia.

ap

En nyt ihan hehkuttamisesta tiedä. Helpommalla pääsee, kun mieltää sen, että se on ohimenevä vaihe. Itse itkin lapsen ollessa viiskuinen, että tätäkö se loppuelämä on. Tajusin sitten, että lapsihan kasvaa ja kehittyy joka päivä. Puolivuotiaasta eteenpäin lapsesta alkaa olla jo oikeasti seuraa. Rakkaus lapseen on erilaista mitä mieheen ja jokaisen lapsen myötä rakkautta löytyy aina vain lisää. Rakkauden määrä ei jakaannu.

Minulla olisi pilannut jos olisin lapsia tehnyt. Olen nyt 60 v ja kun ajattelen miten elämäni olisi mennyt jos olisin tehnyt lapsia... Tiedän että ratkaisuni oli minulle oikein, mutta tämä on hyvin henkilökohtainen asia minulla, eikä voi suoraan verrata toisiin.

Meillä on kolme lasta, 12-18- vuotiaita. Totta kai matkan varrella on ollut raskaita aikoja ja väsymystä, mutta enemmän kyllä iloa oasta perheestä ja lapsista. Parisuhde toimii edelleen, alusta asti on pidetty huoli että meillä molemmilla vanhemmilla oli riittävästi sitä omaa aikaa. Olen onnellinen, että minulla on lapsia.

Elämään sitäpaitsi mahtuu ylä-ja alamäkiä, ihan siitä riippumatta onko lapsia vai ei.

Ei pilaa mitään. Siinä, missä vanhemmat kasvattaa lapsiaan myös lapset kasvattaa vanhempiaan. Mun lapset on jo aikuisia ja välillä kaipaan niitä aikoja, kun talo oli täynnä ääniä ja hulinaa. Aika aikaa kutakin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kovasti vastauksista. Sekavat fiilikset on edelleen, mutta mukava kuulla että jotkut myös hehkuttavat tuota pikkulapsiaikaa. Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia.

ap

Jokainen saa myös olla omannäköisensä äiti ja vanhempi. Kunhan lapsi tulee hoidettua hyvin kuitenkin. Minä esimerkiksi matkustelen 1-2 krt vuodessa yksin. Lapset ovat olleet sen ajan mieheni hoivissa. Nuorin on nyt kolmen vanha. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tänä vuonna olen ollut yhdellä 3 päivän reissulla.

Ei pilaa. Kyllästyin jokaviikonloppuisiin baari-iltoihin jo opiskeluaikana. Kannattaa kuitenkin pitää jonkinlainen tukiverkosto.

Periaatteessa miehenä totean että jos nainen lisää elinvoimaa ja elinikää miehellä, niin ne lapset siinä sivussa voimistaa entisestään.

Lihaskasvu on hurjaa. Itsetunto kohoaa kuninkaan tavoin. Kun kävelen tuolla kadulla lasteni kanssa, niin tunnen ja olen kuningas.

Ihan kuka tahansa, vaikka armeija tulisi, niin pistäisin sileäksi.

Hormonitoiminta on huipussaan. Keskittymiskyky super, kaikki on super.

Ihmistä ei ole tarkoitettu saareksi. Perhe muodostaa toisiaan voimistavan kehän. Miehestä tulee mahtavampi, naisesta ihanampi ja lapsista ihan kirosanan mahtavan täydellisiä olentoja mitä maa päällään kantaa.

Lapset ovat parasta elämässä.

up