Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Riita anopin kanssa, lopulta välit poikki lapsenlapsiin
27.09.2020 |
Riitannuin anopin kanssa viime vuonna, siinä oli sanaharkkaa suuntaan ja toiseen. Riita oli ihan tyhmä ja itse ajattelin, että kyllä välit tästä korjaantuvat. Molemmat siis haukuimme toisiamme aivan yhtä kamalasti ja lapsellisesti sanoen, anoppi aloitti, joten molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä kaikkeen. Mieheni piti riidassa puoliani ja appiukko vaimonsa puolia, vaikka molemmista miehistä näki, etteivät he todellakaan olisi kaivanneet mitään riitaa.
No mikä on tilanne näin vuoden jälkeen? Appivanhemmat ovat katkaisseet välinsä meihin kaikkiin. Mies on laittanut sinne syntymäpäiväonnitteluja ja joskus lasten kanssa soitellut, appivanhemmilta ei ole tullut mitään elettä tännepäin. Nyt päätettiin, että mekin annetaan olla. En vieläkään pysty käsittämään, että yksi riita aiheutti sen, että toiset hylkäävät oman poikansa ja omat lapsenlapsensa. Ihan käsittämätöntä.
Lohduttakaa mua kertomalla omista riidoistanne appivanhempien kanssa ja mitkä ovat välit nykyään.
Kommentit (553)
Mun appivanhemmat veti täysin herneet nenään kun ei ollut kirkkohäitä. Ikinä aiemmin koko 12 vuotena ei heissä ollut näkynyt uskonnollisuuden häivääkään!
Ja tyttärensä eivät menneet edes naimisiin tai kastaneet lapsiaan!
Mutta se että poikansa oli eronnut kirkosta oli sietämätöntä. Sitä jauhettiin vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä.
Meillä siis kaikki alkoi siitä, kun anoppi oli ostanut lapsilleni vaatteet perhekuvaukseen. Itse olin siis jo hankkinut koko perheelle samanlaiset vaatteet, tämä kuvaus oli sellainen, mitä olin odottanut ja suunnitellut ikuisuuden. Anoppihan tästä pahoitti mielensä, vaikka kuinka yritin selittää hänelle asian ja puin lapsia juhliin ym hänen ostamiin vaatteisiin. No nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että tästä se kaikki alkoi, anoppi lopetti kaiken ostamisen, vain jouluna ja synttäreinä lapset saivat 20 euroa per lapsi (3 lasta), muuten ei appivanhemmilta tullut enää mitään.
Kuitenkin itse en osaa ajatella, että joku olisi pitkävihainen ja menin elämässä eteenpäin. En vaan tajunnut, että anoppi oli kaikki vuodet padonnut vihaa mua kohtaan sisällään ja pahoitti mielensä ihan kaikesta, mitä puhuin. Ja siis en ikinä haukkunut tai arvostellut ketään anopin kuullen, puhuin lähinnä lapsien asioista tai kerrottiin koko perhe jostain reissusta mitä oltiin tehty ym.
Ihmettelin monesti, kun anoppi oli niin kireänä. Aavistin, että jotain oli meneillään, mutten ymmärtänyt että mitä, koska en oikeasti tehnyt mitään väärää anopin edessä.
Kuitenkin, eräs kaunis päivä, hän aloitti mun haukkumisen. Miten olen ylpeä pikku prinsessa. Miten olen hänen poikansakin muuttanut kaltaisekseni. Miten me ylpeillään meidän elämällämme hänen nenän edessään. Anoppi oli mielessään tehnyt musta pahan. Myönnän, että aikuinen teko olisi ollut antaa vaan olla. Yritin aluksi asiaa korjailla, mutta anoppi ei suostunut kuuntelemaan vaan motkotti vaan. Sitten hermostuin ja haukuin hänet sekopääksi ja se oli siinä. Hän lähti ovet paukkuen ulos eikä koskaan enää vastannut viesteihini tai puheluihini. Ja hylkäsi poikansa ja lapsenlapsensa.
Tosi surullinen juttu. Voisiko miehesi yrittää rakentaa sopua uudelleen? Onko miehesi anopin ainoa poika? Äitien on vaikea luopua pojistaan. Itse en pystyisi elämään tuollaisessa tilanteessa.
Eihän tuo luopuminen näyttänyt kovin vaikeaa olevan.
Mistä tiedät, miten tuo anoppi nyt voi.
Ketä kiiinnostaa?
Niinpä, luulisi edes miestä kiinnostavan, miten omat vanhemmat voivat.
Miksi? Tommosen käytöksen jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kiesus, millaisia perheitä teillä on.
Oletteko kaikki jotenkin syrjäytyneitä tai mt-ongelmaisia, sukuineen päivineen?
Normaalit ja fiksut ihmiset eivät noin käyttäydy, mutta luuserit käyttäytyy.
No tämä. En vois ikinä kuvitella riiteleväni rankasti muiden kuin mieheni kanssa. Hänenkin kanssa harvoin ja riidat on nopeasti ohi. En todellakaan anoppini tai äitini tai kenkään muun kanssa.
Minäkään en voisi riidellä vanhempieni kanssa, jo pelkkä tiuskaisu sinne suuntaan aiheuttaisi aivan järjettömän raivarin ja, jos oltaisiin naamatusten, niin ainakin isä saattaisi jopa käydä käsiksi. Sisaruksiani, miestäni, saati pieniä lapsiamme vanhempani katsovat ihan yhtä jyrkästi alaspäin, kuin minua,koska he ovat vanhempieni hierarkiakäsityksen mukaan samalla tasolla kanssani, tai minusta alempana.
Uskokaa jo, että kaikille lapsille ei kasvun myötä muodostu molemminpuolista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, vaan etenkin väkivaltaiset vanhempi-lapsi-suhteet jäävät alistaviksi ja aikuiset lapset nähdään edelleen samanlaisina käskytettävinä ja kuritettavina, kuin mitä he alaikäisinä olivat. Aikuisuus ei ole asia, mikä automaattisesti tekee lapsesta vanhemman silmissä arvostettavan yksilön, jos tätä on tottunut kohtelemaan, kuin märkää rättiä.
Tällaisten ihmisten kanssa ei voi muuta tehdä, kuin alistua, joutua tarkoituksella, tai tahtomattaan välirikkoon, tai keksiä tavan manipuloida vanhempia. Aikuismainen keskustelu ei auta, sillä vanhempien mielestä lasten kanssa ei keskustella, niitä komennetaan.
Lisäksi moni tyrannivanhempi on kasvattanut lapsensa siihen, että riitatilanteessa lapsi pyytää ensin aina anteeksi ja sen jälkeen voidaan suunnitella sovintoa. Ja aikuinen lapsi saattaakin jo olla ihan hyvillään, vaikka mykkäkoulu ei koskaan loppuisikaan. Joten ei, ap:n tapauksessa ei välttämättä ole kyse hänen kiukuttelustaan, vaan ihan hyvin voi olla, että tungetteleva anoppi päsmäröi ja pompottaa poikansa perhettä, koska on tottunut siihen, että pojan on tehtävä, kuten hän määrää
Asia on just näin. Mun väkivaltainen isä joka hakkasi lapsiaan, yhä meidän aikuisiällä on sitä mieltä että hänellä on oikeus käskyttää ja määrätä ja jos ei totella häntä, on oikeus kurittaa.
Isä on kolmesti kurittanut minu ollessani aikuinen. Tukkapölly, luunappi ja vaatteista retuuttaminen (”nosti seinälle”). Nämä tilanteissa joissa en heti totellut ja yhdessä sanoin isälle vastaan vähän liian kireällä äänellä.
Tällaiset vanhemmat pitää lastaan aina lapsena jota kuuluu kurittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kiesus, millaisia perheitä teillä on.
Oletteko kaikki jotenkin syrjäytyneitä tai mt-ongelmaisia, sukuineen päivineen?
Normaalit ja fiksut ihmiset eivät noin käyttäydy, mutta luuserit käyttäytyy.
No tämä. En vois ikinä kuvitella riiteleväni rankasti muiden kuin mieheni kanssa. Hänenkin kanssa harvoin ja riidat on nopeasti ohi. En todellakaan anoppini tai äitini tai kenkään muun kanssa.
Minäkään en voisi riidellä vanhempieni kanssa, jo pelkkä tiuskaisu sinne suuntaan aiheuttaisi aivan järjettömän raivarin ja, jos oltaisiin naamatusten, niin ainakin isä saattaisi jopa käydä käsiksi. Sisaruksiani, miestäni, saati pieniä lapsiamme vanhempani katsovat ihan yhtä jyrkästi alaspäin, kuin minua,koska he ovat vanhempieni hierarkiakäsityksen mukaan samalla tasolla kanssani, tai minusta alempana.
Uskokaa jo, että kaikille lapsille ei kasvun myötä muodostu molemminpuolista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, vaan etenkin väkivaltaiset vanhempi-lapsi-suhteet jäävät alistaviksi ja aikuiset lapset nähdään edelleen samanlaisina käskytettävinä ja kuritettavina, kuin mitä he alaikäisinä olivat. Aikuisuus ei ole asia, mikä automaattisesti tekee lapsesta vanhemman silmissä arvostettavan yksilön, jos tätä on tottunut kohtelemaan, kuin märkää rättiä.
Tällaisten ihmisten kanssa ei voi muuta tehdä, kuin alistua, joutua tarkoituksella, tai tahtomattaan välirikkoon, tai keksiä tavan manipuloida vanhempia. Aikuismainen keskustelu ei auta, sillä vanhempien mielestä lasten kanssa ei keskustella, niitä komennetaan.
Lisäksi moni tyrannivanhempi on kasvattanut lapsensa siihen, että riitatilanteessa lapsi pyytää ensin aina anteeksi ja sen jälkeen voidaan suunnitella sovintoa. Ja aikuinen lapsi saattaakin jo olla ihan hyvillään, vaikka mykkäkoulu ei koskaan loppuisikaan. Joten ei, ap:n tapauksessa ei välttämättä ole kyse hänen kiukuttelustaan, vaan ihan hyvin voi olla, että tungetteleva anoppi päsmäröi ja pompottaa poikansa perhettä, koska on tottunut siihen, että pojan on tehtävä, kuten hän määrää
Asia on just näin. Mun väkivaltainen isä joka hakkasi lapsiaan, yhä meidän aikuisiällä on sitä mieltä että hänellä on oikeus käskyttää ja määrätä ja jos ei totella häntä, on oikeus kurittaa.
Isä on kolmesti kurittanut minu ollessani aikuinen. Tukkapölly, luunappi ja vaatteista retuuttaminen (”nosti seinälle”). Nämä tilanteissa joissa en heti totellut ja yhdessä sanoin isälle vastaan vähän liian kireällä äänellä.
Tällaiset vanhemmat pitää lastaan aina lapsena jota kuuluu kurittaa.
Vierailija kirjoitti:
Riidat sovitaan. Aloitteen tekee aina joku.
Kaikkia riitoja ei kannata sopia. Jos olisin alkanut selvittelemään asioita anoppini kanssa, olisi kaikki mennyt kaksinverroin pahempaa, koska hän ei kykene näkemään asioita kenenkään muun kannalta ja tosiasiat muuttuvat aivan toisiksi sen mukaisesti kenelle puhuu. Huomasin tämän jo aivan alussa, että täytyy vain antaa mennä kaikki toisesta korvasta ulos ja luottaa siihen, että normaalit näkevät millainen ihminen on kyseessä.
Niin kuin näkivätkin. On olemassa niin hankalia ihmisiä, ettei sitä uskokaan ennen kuin joutuu tekemisiin. Ja vieläpä päivittäin omassa pihapiirissä. Säälin hänen naapureitaan ja viranomaisia, jotka joutuvat hoitamaan hänen asioitaan. Kaikki saavat saman kohtelun kuin minä sain.
Yksinäiset vanhukset eivät aina ole mitään hylättyjä ressukoita, vaan takana voi olla erittäin hankala tyyppi, joka sotkee kaikki asiat ja ihmissuhteet riitelyllään. Kukaan ei jaksa, vähiten omat lapset ja lapsenlapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sama homma mulla omien vanhempien kanssa. Kävivät kiristämään ja uhkailemaan ja aika ikävästi painostivat, ja kun kerrankin puolustauduin (tätä ei saa tehdä heille lainkaan) niin suuttuivat, haukkuivat mut pataluhaksi ja laittoi välit poikki.
Oletin että yhä kuitenkin lapsenlapset kiinnostaisi ja haluaisivat soitella. Väärässäpä olin. Ei mitään kiinnostusta lapsenlapsiin. Eivät ole nähneet yli viiteen vuoteen.Olleen sitten näin, en aio korjata asiaa kun ei tämä minun vikani edes ollut.
Sairasta.
Tässäkin on vain yksi puoli ja näkökulma asiasta. Veikkaanpa, että toista osapuolta kun kuultaisiin niin tarina olisi toisenlainen.
No. Mun vanhemmat on narsistiset ja painostus koski sitä et mun piti luopua perinnöstä veljeni hyväksi. Kun en suostunut, uhkailtiin. Kun vieläkään en suostunut mua kiristettiin ja laitettiin välit poikki. Ja minut myös TEHTIIN perinnöttömäksi eli ovat tehneet testamentin missä mut suljettiin pois. Ja viisi vuotta ollut välit poikki.
Eli ihan turhasta kiukuttelen eikö niin? Sinä itse olisit tosi rakastavissa väleissä senkin jälkeen kun sua on uhkailtu ja kiristetty ja vielä tehty perinnöttömäksi? Selvä juttu, äiti teresa, olet mahtavin kaikista.
Vierailija kirjoitti:
Ap hei,
älä välitä tyhmistä kommenteista.
Mä ymmärrän sua täysin, vaikken tiedäkään tarkkaan sun kuvioita.Mulla appivanhempien sekaantuminen pilasi parisuhteen. Lapsia en suostunut tekemään, ja lopulta erottiin.
Ne oli kuin myrkkyhämähäkkejä. Tietysti kyse oli siitä että mies salli tämän. Se ei ollut aikuinen.Sanoisin että ole iloinen kun mokomista pääsit. Ja että mies on sun puolella. Toisinkin voisi nimittäin olla.
Älä ymmärrä täysin jos et kuvioita tarkkaan tiedä. Voi olla myrkkyhämähäkkejä, tai sitten ei. Veikkaan, että tässä olisi pikkuisen radikaalimmat jutut kerrottavaksi jos narsistista olisi kysymys.
Kovin on mennyt kylmäksi touhu, jos mitään ei olla valmiita tekemään muiden hyvinvoinnin eteen, koska itse ollaan niin perkeleen oikeassa. Edes, jos se joku muu on oma lapsi. Voihan olla, että lapset jäivät tuossa paitsi rakastavia isovanhempia. Kovin kevyesti sellaista ollaan valmiita suosittelemaan.
Minulla on ollut narsisti anoppikandidaattina. Tiedän jotain siitä mistä puhun. Älkää verratko tavallista luopumisen tuskaa ja anoppi-miniäjännitettä tilanteeseen, jossa n-äidin poika saa kutakuinkin täydet pisteet ahdistustestissä, koska pelkää äitiään niin paljon, ja elämänsä on täysin pilalla, ja miniäkandidaatti pakenee suhteesta tajuttuaan alkaneensa miettiä, uskaltaako anopin tarjoamaa teetä juoda.
Haluatteko itse aikanaan anoppina miniän, joka on nuoruuden ehdottomuudessaan täysin armoton virheillenne, joita epäilemättä jonkin verran tulette tekemään? Varmaankin toimitte fiksummin kuin aapeen anoppi, mutta jos ehdottomuutenne ei lainkaan lievene, niin miten paljon fiksumpia mahdatte kyetä olemaan, mietinpähän vain. Olisiko armollisuus mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap hei,
älä välitä tyhmistä kommenteista.
Mä ymmärrän sua täysin, vaikken tiedäkään tarkkaan sun kuvioita.Mulla appivanhempien sekaantuminen pilasi parisuhteen. Lapsia en suostunut tekemään, ja lopulta erottiin.
Ne oli kuin myrkkyhämähäkkejä. Tietysti kyse oli siitä että mies salli tämän. Se ei ollut aikuinen.Sanoisin että ole iloinen kun mokomista pääsit. Ja että mies on sun puolella. Toisinkin voisi nimittäin olla.
Älä ymmärrä täysin jos et kuvioita tarkkaan tiedä. Voi olla myrkkyhämähäkkejä, tai sitten ei. Veikkaan, että tässä olisi pikkuisen radikaalimmat jutut kerrottavaksi jos narsistista olisi kysymys.
Kovin on mennyt kylmäksi touhu, jos mitään ei olla valmiita tekemään muiden hyvinvoinnin eteen, koska itse ollaan niin perkeleen oikeassa. Edes, jos se joku muu on oma lapsi. Voihan olla, että lapset jäivät tuossa paitsi rakastavia isovanhempia. Kovin kevyesti sellaista ollaan valmiita suosittelemaan.
Minulla on ollut narsisti anoppikandidaattina. Tiedän jotain siitä mistä puhun. Älkää verratko tavallista luopumisen tuskaa ja anoppi-miniäjännitettä tilanteeseen, jossa n-äidin poika saa kutakuinkin täydet pisteet ahdistustestissä, koska pelkää äitiään niin paljon, ja elämänsä on täysin pilalla, ja miniäkandidaatti pakenee suhteesta tajuttuaan alkaneensa miettiä, uskaltaako anopin tarjoamaa teetä juoda.
Haluatteko itse aikanaan anoppina miniän, joka on nuoruuden ehdottomuudessaan täysin armoton virheillenne, joita epäilemättä jonkin verran tulette tekemään? Varmaankin toimitte fiksummin kuin aapeen anoppi, mutta jos ehdottomuutenne ei lainkaan lievene, niin miten paljon fiksumpia mahdatte kyetä olemaan, mietinpähän vain. Olisiko armollisuus mitään?
Minusta isovanhempi joka itsekkyyttään dumppaa lapsenlapsensa ei ole hyvä isovanhempi.
Ei paljon löytynyt aikuisuutta tai armollisuutta.
Meillä samantapainen ”riita” syntyi esikoisen kouluvalinnasta. Mummo pani mieluummin välit poikki kuin hyväksyi sen että emme panneet lasts lakkautusuhan alla olevaan parakkiin vaan kunnon kouluun keskustaan.
Vierailija kirjoitti:
Voi kiesus, millaisia perheitä teillä on.
Oletteko kaikki jotenkin syrjäytyneitä tai mt-ongelmaisia, sukuineen päivineen?
Normaalit ja fiksut ihmiset eivät noin käyttäydy, mutta luuserit käyttäytyy.
Siis käyttäydy miten? Riitele? Vai ole sopimatta? Itse samantapaisessa tilanteessa. Anoppi suuttui, kun kerroin (kerrankin rohkaistuin) olevani loukkaantunut eräästä asiasta, jonka hän minulle teki. Anoppi suuttui tästä niin, että ei sen jälkeen pitänyt poikaansakaan mitään yhteyttä pitkään aikaan (miehelläni ei siis ollut tämän asian kanssa mitään tekemistä) ja ainoan lapsenlapsensa hylkäisi kokonaan. Nykyään soittelee harvalseltaan pojalleen, mutta lapsenlapsi ei kiiinnosta edelleenkään. Muistuttaa ilmeisesti liikaa minusta. Pitäisikö minun nyt jotenkin kerjätä sovintoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja tunteita tämä tarina aiheuttaa. Mieheni sisko hylkäsi mieheni, minut, ja lapsemme (kummilapsensa). Yritin sovintoa ja että jutellaan, jyrkkä e i tuli häneltä toistuvasti ja käski meidän jättää hänet rauhaan.
MInkä sille voi, että jotkut sukulaiset ovat sellaisia kuin ovat, eivätkä suostu rauhan hierontaan.
Eniten ehkä surettaa lapsemme puolesta, joka ihmettelee kuka tuo täti on joka pitää häntä sylissään papin kastaessa. Olisin todella halunnut, että välit sukulaisiin ovat kunnossa.
Voi käyttää välittäjänä jotakuta, joka ei ole punainen vaate härälle heti lähtökohtaisesti. Miksi kaikki ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan itse, jos toinen ei kykene? Hänhän silloin kokee tilanteen niin, että sinä nokitat häntä joka kerta rauhantarjouksilla, joiden rehellisyyteen hän ei usko, tai jotka hän tietää senverran pinnallisiksi, ettei teennäinen sopu hänen ongelmiaan tule kuin pahentamaan.
Jos ihminen ei ole vakavasti luonnehäiriöinen vaan tavallinen kateellinen epävarma ihminen, hän olisi autettavissa, jos rakkautta riittää. Tässä keskustelussa huutavat kovaan ääneen ne, jotka eivät halua tehdä surutyötä oman sietämättömän perhetilanteensa raunioilla, vaan haluavat, että kaikki ikävät perhetilanteet ratkaistaisiin samalla tapaa kuin heidän on ollut pakko.
Surkaa se oman vanhempanne patologinen narsismi ja ymmärtäkää, että tilanteenne on ollut poikkeuksellisen paha. Kaikki pahat tilanteet eivät ole täysin korjaamattomia.
Vierailija kirjoitti:
En voi uskoa että kukaan itkee anoppinsa perään.
Itse olisin ollut valmis muuttamaan parin sadan kilsan päähän päästäkseni appivanhempien tunkeilevasta läsnäolosta.
Minä itkin, meille oli syntymässä vauva ja anoppi oli juuri sairastunut ja kuoli vähän ennen. Kyllä itkin, kun hän olisi varmasti halunnut mummona olla ja nähdä edes lapsen. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sama homma mulla omien vanhempien kanssa. Kävivät kiristämään ja uhkailemaan ja aika ikävästi painostivat, ja kun kerrankin puolustauduin (tätä ei saa tehdä heille lainkaan) niin suuttuivat, haukkuivat mut pataluhaksi ja laittoi välit poikki.
Oletin että yhä kuitenkin lapsenlapset kiinnostaisi ja haluaisivat soitella. Väärässäpä olin. Ei mitään kiinnostusta lapsenlapsiin. Eivät ole nähneet yli viiteen vuoteen.Olleen sitten näin, en aio korjata asiaa kun ei tämä minun vikani edes ollut.
Sairasta.
Tässäkin on vain yksi puoli ja näkökulma asiasta. Veikkaanpa, että toista osapuolta kun kuultaisiin niin tarina olisi toisenlainen.
No. Mun vanhemmat on narsistiset ja painostus koski sitä et mun piti luopua perinnöstä veljeni hyväksi. Kun en suostunut, uhkailtiin. Kun vieläkään en suostunut mua kiristettiin ja laitettiin välit poikki. Ja minut myös TEHTIIN perinnöttömäksi eli ovat tehneet testamentin missä mut suljettiin pois. Ja viisi vuotta ollut välit poikki.
Eli ihan turhasta kiukuttelen eikö niin? Sinä itse olisit tosi rakastavissa väleissä senkin jälkeen kun sua on uhkailtu ja kiristetty ja vielä tehty perinnöttömäksi? Selvä juttu, äiti teresa, olet mahtavin kaikista.
Ei tuollainen perinnöttömäksi ihan vaan kiusan vuoksi tekeminen päde, jos sen vie oikeuteen, jos lapsi ei ole kerran viettänyt syvästi kunniatonta elämää tai suunnilleen tappanut vanhempiaan.
Lakiosasi saat ilman muuta.
Vierailija kirjoitti:
Miniän kanssa ei tarvitse olla missään tekemisissä! Jos on vihkitilaisuus ja jos sinne kutsutaan, niin voi mennä ja käyttäytyä kohteliaasti, mutta muuten ei tarvitse pitää mitään yhteyttä.
Sillä tavalla suojelee itseään ap:n kaltaisilta ja saa pitää oman elämänsä. Lapsista on jo kokemusta, lapsenlapset ei sen kaksisempia ole. Siinäkään ei menetä mitään.
Ainoa menettäjä on miniä, joka ei saa maksutonta lastenhoitajaa ja lapsilleen lahjojaa.
Lisäksi kun ei ole miniän kanssa tekemisissä, niin saa olla asioista mitä mieltä tahansa. Saa pitää oman elämänsä.
Mikä katkera vanha noita-akka tämän on kirjoittanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sama homma mulla omien vanhempien kanssa. Kävivät kiristämään ja uhkailemaan ja aika ikävästi painostivat, ja kun kerrankin puolustauduin (tätä ei saa tehdä heille lainkaan) niin suuttuivat, haukkuivat mut pataluhaksi ja laittoi välit poikki.
Oletin että yhä kuitenkin lapsenlapset kiinnostaisi ja haluaisivat soitella. Väärässäpä olin. Ei mitään kiinnostusta lapsenlapsiin. Eivät ole nähneet yli viiteen vuoteen.Olleen sitten näin, en aio korjata asiaa kun ei tämä minun vikani edes ollut.
Sairasta.
Tässäkin on vain yksi puoli ja näkökulma asiasta. Veikkaanpa, että toista osapuolta kun kuultaisiin niin tarina olisi toisenlainen.
No. Mun vanhemmat on narsistiset ja painostus koski sitä et mun piti luopua perinnöstä veljeni hyväksi. Kun en suostunut, uhkailtiin. Kun vieläkään en suostunut mua kiristettiin ja laitettiin välit poikki. Ja minut myös TEHTIIN perinnöttömäksi eli ovat tehneet testamentin missä mut suljettiin pois. Ja viisi vuotta ollut välit poikki.
Eli ihan turhasta kiukuttelen eikö niin? Sinä itse olisit tosi rakastavissa väleissä senkin jälkeen kun sua on uhkailtu ja kiristetty ja vielä tehty perinnöttömäksi? Selvä juttu, äiti teresa, olet mahtavin kaikista.
OT mutta rintaperillisen perinnöttä jättäminen ei suomessa onnistu ellet ole rikollinen, narkkari ja se pitää pystyä todistamaan. Eli turhaan uhkailevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap hei,
älä välitä tyhmistä kommenteista.
Mä ymmärrän sua täysin, vaikken tiedäkään tarkkaan sun kuvioita.Mulla appivanhempien sekaantuminen pilasi parisuhteen. Lapsia en suostunut tekemään, ja lopulta erottiin.
Ne oli kuin myrkkyhämähäkkejä. Tietysti kyse oli siitä että mies salli tämän. Se ei ollut aikuinen.Sanoisin että ole iloinen kun mokomista pääsit. Ja että mies on sun puolella. Toisinkin voisi nimittäin olla.
Älä ymmärrä täysin jos et kuvioita tarkkaan tiedä. Voi olla myrkkyhämähäkkejä, tai sitten ei. Veikkaan, että tässä olisi pikkuisen radikaalimmat jutut kerrottavaksi jos narsistista olisi kysymys.
Kovin on mennyt kylmäksi touhu, jos mitään ei olla valmiita tekemään muiden hyvinvoinnin eteen, koska itse ollaan niin perkeleen oikeassa. Edes, jos se joku muu on oma lapsi. Voihan olla, että lapset jäivät tuossa paitsi rakastavia isovanhempia. Kovin kevyesti sellaista ollaan valmiita suosittelemaan.
Minulla on ollut narsisti anoppikandidaattina. Tiedän jotain siitä mistä puhun. Älkää verratko tavallista luopumisen tuskaa ja anoppi-miniäjännitettä tilanteeseen, jossa n-äidin poika saa kutakuinkin täydet pisteet ahdistustestissä, koska pelkää äitiään niin paljon, ja elämänsä on täysin pilalla, ja miniäkandidaatti pakenee suhteesta tajuttuaan alkaneensa miettiä, uskaltaako anopin tarjoamaa teetä juoda.
Haluatteko itse aikanaan anoppina miniän, joka on nuoruuden ehdottomuudessaan täysin armoton virheillenne, joita epäilemättä jonkin verran tulette tekemään? Varmaankin toimitte fiksummin kuin aapeen anoppi, mutta jos ehdottomuutenne ei lainkaan lievene, niin miten paljon fiksumpia mahdatte kyetä olemaan, mietinpähän vain. Olisiko armollisuus mitään?
Minusta isovanhempi joka itsekkyyttään dumppaa lapsenlapsensa ei ole hyvä isovanhempi.
Ei paljon löytynyt aikuisuutta tai armollisuutta.
Meillä samantapainen ”riita” syntyi esikoisen kouluvalinnasta. Mummo pani mieluummin välit poikki kuin hyväksyi sen että emme panneet lasts lakkautusuhan alla olevaan parakkiin vaan kunnon kouluun keskustaan.
Ei olekaan hyvä isovanhempi. Mutta oikeastiko kaikki ei-hyvät isovanhemmat pitäisi savustaa lasten elämästä täysin? Minusta tässä haisee epäluuloinen perfektionismi, jossa lasta käytetään välikappaleena. Se on neuroottista, eikä hyvää vanhemmuutta sekään. Miettikää kompromisseja. Ne eivät aina ole mahdollisia, mutta olette sitten ainakin yrittäneet, ja sekin jo ehkä lieventää skismaa, että isovanhemmat panevat merkille, että tulokas ei suhtaudu heihin täysin piittaamattomasti.
Mutta en tarkoittanut, että isovanhemmista pitäisi löytyä se aikuisuus tai armollisuus. Onnellinen elämä etenee niin, että ihmisen henkinen joustavuus lisääntyy koko ajan, koska asiat ovat riittävän hyvin, jotta hän kykenee itse tai läheisten avustuksella sitä kehittämään. Mutta todella monen elämä ei mene noin onnellisesti, vaan jäykkyys ja rasittavuus lisääntyvät vuosikymmen toisensa perään. Ilman että on kysymys tilanteesta, jossa lastenlasten suojelemiseksi pitää laittaa välit poikki.
Tarkoitan sitä, että tuoreehkon vanhemman pitäisi olla elämänsä kesässä senverran ok kunnossa vielä/jo henkisesti, että hän on valmis kantamaan kaiken aikuisuuden ja armollisuuden taakan tilanteessa, jossa isovanhempien joustavuus ei riitä. Liian nuorelta aikuiselta se ei vielä onnistu koska elämänkokemusta ei ole ja oikeassaolemisen tarve on kova ja epävarmuus painaa. Meidän kulttuurissa etenkin käy näin, koska lämmön, arvonannon ja läheisyyden malleja on niin vähän.
Eivät pelkästään suku- vaan myös parisuhteet katkeavat riitoihin, jotka ovat alunperin naurettavia. Niissä kuitenkin nopeasti aletaan riidellä todella tärkeistä asioista, kaikkien oikeudesta tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi omassa roolissaan, ja ystävällisesti kohdelluksi silloinkin jos roolissa on vaikeuksia pysyä. Älkää rikkoko lastenne sukuyhteyksiä vain siksi, että ette koe saavanne arvostusta vain siksi, että olette pölähtäneet jonkun sukuun. Joskus arvostus näissäkin tilanteissa on mahdollista ansaita sitkeydellä. Jos olette tosissanne yrittäneet, se kaikki kertyy henkiseksi pääomaksi lapsillenne, kävi siinä miten vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap hei,
älä välitä tyhmistä kommenteista.
Mä ymmärrän sua täysin, vaikken tiedäkään tarkkaan sun kuvioita.Mulla appivanhempien sekaantuminen pilasi parisuhteen. Lapsia en suostunut tekemään, ja lopulta erottiin.
Ne oli kuin myrkkyhämähäkkejä. Tietysti kyse oli siitä että mies salli tämän. Se ei ollut aikuinen.Sanoisin että ole iloinen kun mokomista pääsit. Ja että mies on sun puolella. Toisinkin voisi nimittäin olla.
Älä ymmärrä täysin jos et kuvioita tarkkaan tiedä. Voi olla myrkkyhämähäkkejä, tai sitten ei. Veikkaan, että tässä olisi pikkuisen radikaalimmat jutut kerrottavaksi jos narsistista olisi kysymys.
Kovin on mennyt kylmäksi touhu, jos mitään ei olla valmiita tekemään muiden hyvinvoinnin eteen, koska itse ollaan niin perkeleen oikeassa. Edes, jos se joku muu on oma lapsi. Voihan olla, että lapset jäivät tuossa paitsi rakastavia isovanhempia. Kovin kevyesti sellaista ollaan valmiita suosittelemaan.
Minulla on ollut narsisti anoppikandidaattina. Tiedän jotain siitä mistä puhun. Älkää verratko tavallista luopumisen tuskaa ja anoppi-miniäjännitettä tilanteeseen, jossa n-äidin poika saa kutakuinkin täydet pisteet ahdistustestissä, koska pelkää äitiään niin paljon, ja elämänsä on täysin pilalla, ja miniäkandidaatti pakenee suhteesta tajuttuaan alkaneensa miettiä, uskaltaako anopin tarjoamaa teetä juoda.
Haluatteko itse aikanaan anoppina miniän, joka on nuoruuden ehdottomuudessaan täysin armoton virheillenne, joita epäilemättä jonkin verran tulette tekemään? Varmaankin toimitte fiksummin kuin aapeen anoppi, mutta jos ehdottomuutenne ei lainkaan lievene, niin miten paljon fiksumpia mahdatte kyetä olemaan, mietinpähän vain. Olisiko armollisuus mitään?
Minusta isovanhempi joka itsekkyyttään dumppaa lapsenlapsensa ei ole hyvä isovanhempi.
Ei paljon löytynyt aikuisuutta tai armollisuutta.
Meillä samantapainen ”riita” syntyi esikoisen kouluvalinnasta. Mummo pani mieluummin välit poikki kuin hyväksyi sen että emme panneet lasts lakkautusuhan alla olevaan parakkiin vaan kunnon kouluun keskustaan.
Ei olekaan hyvä isovanhempi. Mutta oikeastiko kaikki ei-hyvät isovanhemmat pitäisi savustaa lasten elämästä täysin? Minusta tässä haisee epäluuloinen perfektionismi, jossa lasta käytetään välikappaleena. Se on neuroottista, eikä hyvää vanhemmuutta sekään. Miettikää kompromisseja. Ne eivät aina ole mahdollisia, mutta olette sitten ainakin yrittäneet, ja sekin jo ehkä lieventää skismaa, että isovanhemmat panevat merkille, että tulokas ei suhtaudu heihin täysin piittaamattomasti.
Mutta en tarkoittanut, että isovanhemmista pitäisi löytyä se aikuisuus tai armollisuus. Onnellinen elämä etenee niin, että ihmisen henkinen joustavuus lisääntyy koko ajan, koska asiat ovat riittävän hyvin, jotta hän kykenee itse tai läheisten avustuksella sitä kehittämään. Mutta todella monen elämä ei mene noin onnellisesti, vaan jäykkyys ja rasittavuus lisääntyvät vuosikymmen toisensa perään. Ilman että on kysymys tilanteesta, jossa lastenlasten suojelemiseksi pitää laittaa välit poikki.
Tarkoitan sitä, että tuoreehkon vanhemman pitäisi olla elämänsä kesässä senverran ok kunnossa vielä/jo henkisesti, että hän on valmis kantamaan kaiken aikuisuuden ja armollisuuden taakan tilanteessa, jossa isovanhempien joustavuus ei riitä. Liian nuorelta aikuiselta se ei vielä onnistu koska elämänkokemusta ei ole ja oikeassaolemisen tarve on kova ja epävarmuus painaa. Meidän kulttuurissa etenkin käy näin, koska lämmön, arvonannon ja läheisyyden malleja on niin vähän.
Eivät pelkästään suku- vaan myös parisuhteet katkeavat riitoihin, jotka ovat alunperin naurettavia. Niissä kuitenkin nopeasti aletaan riidellä todella tärkeistä asioista, kaikkien oikeudesta tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi omassa roolissaan, ja ystävällisesti kohdelluksi silloinkin jos roolissa on vaikeuksia pysyä. Älkää rikkoko lastenne sukuyhteyksiä vain siksi, että ette koe saavanne arvostusta vain siksi, että olette pölähtäneet jonkun sukuun. Joskus arvostus näissäkin tilanteissa on mahdollista ansaita sitkeydellä. Jos olette tosissanne yrittäneet, se kaikki kertyy henkiseksi pääomaksi lapsillenne, kävi siinä miten vain.
Itsehän he on ovet paukkuen häipyneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap hei,
älä välitä tyhmistä kommenteista.
Mä ymmärrän sua täysin, vaikken tiedäkään tarkkaan sun kuvioita.Mulla appivanhempien sekaantuminen pilasi parisuhteen. Lapsia en suostunut tekemään, ja lopulta erottiin.
Ne oli kuin myrkkyhämähäkkejä. Tietysti kyse oli siitä että mies salli tämän. Se ei ollut aikuinen.Sanoisin että ole iloinen kun mokomista pääsit. Ja että mies on sun puolella. Toisinkin voisi nimittäin olla.
Älä ymmärrä täysin jos et kuvioita tarkkaan tiedä. Voi olla myrkkyhämähäkkejä, tai sitten ei. Veikkaan, että tässä olisi pikkuisen radikaalimmat jutut kerrottavaksi jos narsistista olisi kysymys.
Kovin on mennyt kylmäksi touhu, jos mitään ei olla valmiita tekemään muiden hyvinvoinnin eteen, koska itse ollaan niin perkeleen oikeassa. Edes, jos se joku muu on oma lapsi. Voihan olla, että lapset jäivät tuossa paitsi rakastavia isovanhempia. Kovin kevyesti sellaista ollaan valmiita suosittelemaan.
Minulla on ollut narsisti anoppikandidaattina. Tiedän jotain siitä mistä puhun. Älkää verratko tavallista luopumisen tuskaa ja anoppi-miniäjännitettä tilanteeseen, jossa n-äidin poika saa kutakuinkin täydet pisteet ahdistustestissä, koska pelkää äitiään niin paljon, ja elämänsä on täysin pilalla, ja miniäkandidaatti pakenee suhteesta tajuttuaan alkaneensa miettiä, uskaltaako anopin tarjoamaa teetä juoda.
Haluatteko itse aikanaan anoppina miniän, joka on nuoruuden ehdottomuudessaan täysin armoton virheillenne, joita epäilemättä jonkin verran tulette tekemään? Varmaankin toimitte fiksummin kuin aapeen anoppi, mutta jos ehdottomuutenne ei lainkaan lievene, niin miten paljon fiksumpia mahdatte kyetä olemaan, mietinpähän vain. Olisiko armollisuus mitään?
Minusta isovanhempi joka itsekkyyttään dumppaa lapsenlapsensa ei ole hyvä isovanhempi.
Ei paljon löytynyt aikuisuutta tai armollisuutta.
Meillä samantapainen ”riita” syntyi esikoisen kouluvalinnasta. Mummo pani mieluummin välit poikki kuin hyväksyi sen että emme panneet lasts lakkautusuhan alla olevaan parakkiin vaan kunnon kouluun keskustaan.
Ei olekaan hyvä isovanhempi. Mutta oikeastiko kaikki ei-hyvät isovanhemmat pitäisi savustaa lasten elämästä täysin? Minusta tässä haisee epäluuloinen perfektionismi, jossa lasta käytetään välikappaleena. Se on neuroottista, eikä hyvää vanhemmuutta sekään. Miettikää kompromisseja. Ne eivät aina ole mahdollisia, mutta olette sitten ainakin yrittäneet, ja sekin jo ehkä lieventää skismaa, että isovanhemmat panevat merkille, että tulokas ei suhtaudu heihin täysin piittaamattomasti.
Mutta en tarkoittanut, että isovanhemmista pitäisi löytyä se aikuisuus tai armollisuus. Onnellinen elämä etenee niin, että ihmisen henkinen joustavuus lisääntyy koko ajan, koska asiat ovat riittävän hyvin, jotta hän kykenee itse tai läheisten avustuksella sitä kehittämään. Mutta todella monen elämä ei mene noin onnellisesti, vaan jäykkyys ja rasittavuus lisääntyvät vuosikymmen toisensa perään. Ilman että on kysymys tilanteesta, jossa lastenlasten suojelemiseksi pitää laittaa välit poikki.
Tarkoitan sitä, että tuoreehkon vanhemman pitäisi olla elämänsä kesässä senverran ok kunnossa vielä/jo henkisesti, että hän on valmis kantamaan kaiken aikuisuuden ja armollisuuden taakan tilanteessa, jossa isovanhempien joustavuus ei riitä. Liian nuorelta aikuiselta se ei vielä onnistu koska elämänkokemusta ei ole ja oikeassaolemisen tarve on kova ja epävarmuus painaa. Meidän kulttuurissa etenkin käy näin, koska lämmön, arvonannon ja läheisyyden malleja on niin vähän.
Eivät pelkästään suku- vaan myös parisuhteet katkeavat riitoihin, jotka ovat alunperin naurettavia. Niissä kuitenkin nopeasti aletaan riidellä todella tärkeistä asioista, kaikkien oikeudesta tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi omassa roolissaan, ja ystävällisesti kohdelluksi silloinkin jos roolissa on vaikeuksia pysyä. Älkää rikkoko lastenne sukuyhteyksiä vain siksi, että ette koe saavanne arvostusta vain siksi, että olette pölähtäneet jonkun sukuun. Joskus arvostus näissäkin tilanteissa on mahdollista ansaita sitkeydellä. Jos olette tosissanne yrittäneet, se kaikki kertyy henkiseksi pääomaksi lapsillenne, kävi siinä miten vain.
Ja siinä yrittäessä menettää vuosia siitä ainutkertaisesta äitiydestään.
Eikä tässä ole pölähdetty mihinkään vaan se anoppi on pölähtänyt toisen perheeseen huseeraamaan.
Meillä meni myös välit poikki anoppini kanssa, ihan tyhmän pikku riidan vuoksi. 3 vuotta taisi välirikko kestää. Muun suvun kanssa olimme kyllä normaalisti tekemisissä.
Sitten pappa (apen isä) kuoli. Hautajaisissa anoppi tuli juttelemaan niin kuin ei mitään välirikkoa olisi ikinä ollutkaan. Tuosta on jo yli 10 vuotta aikaa. Meillä on ollut etäisen kohteliaat välit. Olen kannustanut jo aikuistuneita lapsiani pitämään yhteyksiä mummoonsa. Jonkin verran ovat pitäneetkin yhteyksiä.
Nyt yhtäkkiä loppukesästä anoppi yritti haastaa taas pitkästä aikaa riitaa minun kanssani. Riidan aihe liittyi asiaan, joka oli yhan yksikäsitteisesti täysi-ikäisen tyttäreni ja anoppini välinen juttu. En lähtenyt riitelyyn mukaan. Puhelun loputtua selvitin, pitikö anopin väitteet paikkaansa, ja totesin, että mummo on nyt sekoillut omiaan. Keskustelin myös tyttäreni kanssa aiheesta. Sovimme, että annetaan koko jutun olla, eikä muistuteta mummoa siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä.
Meillä siis kaikki alkoi siitä, kun anoppi oli ostanut lapsilleni vaatteet perhekuvaukseen. Itse olin siis jo hankkinut koko perheelle samanlaiset vaatteet, tämä kuvaus oli sellainen, mitä olin odottanut ja suunnitellut ikuisuuden. Anoppihan tästä pahoitti mielensä, vaikka kuinka yritin selittää hänelle asian ja puin lapsia juhliin ym hänen ostamiin vaatteisiin. No nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että tästä se kaikki alkoi, anoppi lopetti kaiken ostamisen, vain jouluna ja synttäreinä lapset saivat 20 euroa per lapsi (3 lasta), muuten ei appivanhemmilta tullut enää mitään.
Kuitenkin itse en osaa ajatella, että joku olisi pitkävihainen ja menin elämässä eteenpäin. En vaan tajunnut, että anoppi oli kaikki vuodet padonnut vihaa mua kohtaan sisällään ja pahoitti mielensä ihan kaikesta, mitä puhuin. Ja siis en ikinä haukkunut tai arvostellut ketään anopin kuullen, puhuin lähinnä lapsien asioista tai kerrottiin koko perhe jostain reissusta mitä oltiin tehty ym.
Ihmettelin monesti, kun anoppi oli niin kireänä. Aavistin, että jotain oli meneillään, mutten ymmärtänyt että mitä, koska en oikeasti tehnyt mitään väärää anopin edessä.
Kuitenkin, eräs kaunis päivä, hän aloitti mun haukkumisen. Miten olen ylpeä pikku prinsessa. Miten olen hänen poikansakin muuttanut kaltaisekseni. Miten me ylpeillään meidän elämällämme hänen nenän edessään. Anoppi oli mielessään tehnyt musta pahan. Myönnän, että aikuinen teko olisi ollut antaa vaan olla. Yritin aluksi asiaa korjailla, mutta anoppi ei suostunut kuuntelemaan vaan motkotti vaan. Sitten hermostuin ja haukuin hänet sekopääksi ja se oli siinä. Hän lähti ovet paukkuen ulos eikä koskaan enää vastannut viesteihini tai puheluihini. Ja hylkäsi poikansa ja lapsenlapsensa.
Tosi surullinen juttu. Voisiko miehesi yrittää rakentaa sopua uudelleen? Onko miehesi anopin ainoa poika? Äitien on vaikea luopua pojistaan. Itse en pystyisi elämään tuollaisessa tilanteessa.
Eihän tuo luopuminen näyttänyt kovin vaikeaa olevan.
Mistä tiedät, miten tuo anoppi nyt voi.
Ketä kiiinnostaa?
Niinpä, luulisi edes miestä kiinnostavan, miten omat vanhemmat voivat.
Miksi? Tommosen käytöksen jälkeen?
Samoinhan tässä käyttäytyvät nyt kaikki. Juhlitaan sitä, ettei kiinnosta.
Alue: Aihe vapaa
Tuttuja tunteita tämä tarina aiheuttaa. Mieheni sisko hylkäsi mieheni, minut, ja lapsemme (kummilapsensa). Yritin sovintoa ja että jutellaan, jyrkkä e i tuli häneltä toistuvasti ja käski meidän jättää hänet rauhaan.
MInkä sille voi, että jotkut sukulaiset ovat sellaisia kuin ovat, eivätkä suostu rauhan hierontaan.
Eniten ehkä surettaa lapsemme puolesta, joka ihmettelee kuka tuo täti on joka pitää häntä sylissään papin kastaessa. Olisin todella halunnut, että välit sukulaisiin ovat kunnossa.