Miten jaksatte ns. “poikien maailmaa”

Vierailija kirjoitti:

Hyvin, minulla yksi tytär ja kolme poikaa, äänekkäin ja kovin riehuja on ainut tyttäreni.  Jaksan tytärtänikin hyvin.

Onko tytär kuopus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mu aina jaksaa naurattaa nää."minun perttini on herkkä ja arka".

No sinun Perttisi sitten on, mutta kysyjän poika ja 90% muista pojista ei ole. Ei se sitä tosiasiaa muuta, vaikka pertti askartelisi päivät pitkät, että suurin osa pojista on kiinnostunut muista jutuista.

Miksi olet tätä mieltä, haluatko uskoa näin, vai onko sinulla aitoja kokemuksia?

Minun kokemukseni mukaan "suurin osa" ja "kaikki tekee" - ihmiset elävät omassa vähemmistökuplassaan, eivätkä halua nähdä toisenlaisia ihmisiä. He tavoittelevat jonkinlaista valtaa ja voiman tunnetta nostaessaan itsensä ja kaltaisensa muka-vähemmistön yli.

Lisäksi, jos ja kun olet lukenut monestakin arasta pertistä, pitäisi ymmärtää etteivät he niin harvinaisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua aina jaksaa naurattaa nää."minun perttini on herkkä ja arka".

No sinun Perttisi sitten on, mutta kysyjän poika ja 90% muista pojista ei ole. Ei se sitä tosiasiaa muuta, vaikka pertti askartelisi päivät pitkät, että suurin osa pojista on kiinnostunut muista jutuista.

Miksi olet tätä mieltä, haluatko uskoa näin, vai onko sinulla aitoja kokemuksia?

Minun kokemukseni mukaan "suurin osa" ja "kaikki tekee" - ihmiset elävät omassa vähemmistökuplassaan, eivätkä halua nähdä toisenlaisia ihmisiä. He tavoittelevat jonkinlaista valtaa ja voiman tunnetta nostaessaan itsensä ja kaltaisensa muka-vähemmistön yli.

Kasvatusalalla olen työskennellyt 20 vuotta. Sieltä voi aika hyvän otannan tehdä. Vaikka kasvatus on nykyisin sukupuolisensitiivisempää, ei se ole nuuttanut tätä tosiasiaa mihinkään. Pojat leikkivät rohkeammin kotileikkejä ym mutta niissäkin aina näkyy se poikamaisuus hyvin pitkälle. Toki aina on niitä poikkeavia massasta ja hekin saavat olla omanlaisiaan. Minusta sinä olet kirjoitustyyliltäsi toista alentava ja se jos jokin on itsensä nostamista muiden yläpuolelle.

Miten niin?

Tarkoitin sellaisia ihmisiä, jotka peittelevät lapsiensa tai perheittensä ilmiselviä ongelmia. Näillä on aina kova tarve selittää vääriä tapojaan oikein päin.

Sama pätee myös yksilöihin.

Onhan minullakin veli, lapsia kahta eri sukupuolta, ja perhe-elämää liki 30 vuoden ajalta. Olen myös työskennellyt päivähoidossa, ja uskallan myös sanoa että kotona ja ryhmässä lapsetkin toimivat eri tavoin.

Jos katsoo nykyajan lastenohjelmia niin niissä aina kilpaillaan. Kaikesta. Kuka on ensin, kuka on nopein, kuka pelaa parhaiten, vain voittaja saa palkinnon jne. Lastenohjelmista tulee osa tästä kilpailuntarpeesta.

Vierailija kirjoitti:

Mua aina jaksaa naurattaa nää."minun perttini on herkkä ja arka".

No sinun Perttisi sitten on, mutta kysyjän poika ja 90% muista pojista ei ole. Ei se sitä tosiasiaa muuta, vaikka pertti askartelisi päivät pitkät, että suurin osa pojista on kiinnostunut muista jutuista.

Mielestäni 100% niistä riehuja pojista ja tytöistäkin on herkkiä, kilttejä ja arkoja, usein eri tilanteissa erilaisia.

Minä olen urani tehnyt päiväkodissa ja sanoisin että ihan keskimäärin pojat ovat toki fyysisempiä ja aktiivisempia, mutta äänekkyydestä en sanoisi näin.

Lapsiryhmästä on yleensä noin puolet on tyttöjä ja puolet poikia. Haastavia lapsia on tytöissä ja pojissa ihan tasaisesti.

Uskoisin että aloittajalla on jonkinlainen piilevä ennakkoluulo tai ehkä pelkokin poikia kohtaan. Vilkkaita poikia (ja tyttöjä) täytyy ohjata myönteisesti liikuntaharrastuksiin. Aktiivisuus on hyvä purkaa sallitusti ja ohjatusti.

Ps. Vanhemmat muistakaa että terve lapsi tarvitsee liikettä vähintään 3h päivässä. Päiväkodissa ulkoilua tulee maks 2h (9-16 välillä) joten myös kotona on jaksettava purkaa energiaa lasten kanssa.

Koululaisilla liikuntaa/ulkoilua tulee koulupäivän aikana vähemmän kuin päiväkodissa, joten vanhempien rooli liikuttajana kasvaa entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla kolme poikaa, ovat 2-5v. Olen itsekin hieman poikamainen joka näkynyt vaatetuksessa, harrastuksissani ja urassa. On mukavaa puuhastella yhdessä ja kun läheiset välit niin pyytämättäkin osallistuvat mielellään kotitöihin. Tiedejutut kiinnostavat heitä kovasti ja olemme yhdessä tehneet eri ohjeilla olevia tiedekokeita. Myös luontoretket, leikkipuistot, museot ja kirjastot mieluisia ja haluavat usein lukea kirjoja kanssani. Leivotaan yhdessä ja pidetään taidetuokioita, ne eivät ole vain ns. tyttöjen juttuja :)

Joo kyllä meillä tehdään ihan tuota kaikkea :)

Ero alkoi kuitenkin näkyä selvästi vasta eskari-iässä, jolloin poika oli ekaa kertaa ryhmässä missä monta muuta samanikäistä poikaa. Ja sen myötä tästä herkästä ja rauhallisesta pojastani alkoi kasvaa tälläinen kaikesta kilpaileva ja turhasta uhoava rämäpää. Ei meillä esim. peleistä olisi tiedetty mitään ellei niitä kaverit jauhais koulussa päivät pitkät. Nyt hän on täysin viehättynyt kaikesta sellaisesta selvästi poikamaisesta, mitä tyttöjen kohdalla ei ole tullut esille. Toki myös muuta tekee välillä mutta koen että maailma on muuttunut toisenlaiseksi pojan kasvun myötä; itselle vieraaksi.

En siis todellakaan puhu nyt mistään pelkistä autoilla leikkimisestä; mitä toki sitäkin on tehnyt siitä saakka kun istumaan oppi.

Kahden teini pojan äitinä pidän poikien maailmaa hämmentävän hienona. Ihmettelen tätä vallitsevaa tarvetta kritisoida, tukahduttaa, aliarvioida poikia tai muuttaa heidät joksikin tunnistamattomaksi olioiksi. He ovat herkkiä, älykkäitä, hauskoja, oivaltavia ja syvällisiä, kun heidän antaa olla sitä, mitä he ovat - poikia. Kaikessa fyysisyydessään, pörinöissään, peleissään ja paineissaan

Aloittaja. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kolme poikaa, ovat 2-5v. Olen itsekin hieman poikamainen joka näkynyt vaatetuksessa, harrastuksissani ja urassa. On mukavaa puuhastella yhdessä ja kun läheiset välit niin pyytämättäkin osallistuvat mielellään kotitöihin. Tiedejutut kiinnostavat heitä kovasti ja olemme yhdessä tehneet eri ohjeilla olevia tiedekokeita. Myös luontoretket, leikkipuistot, museot ja kirjastot mieluisia ja haluavat usein lukea kirjoja kanssani. Leivotaan yhdessä ja pidetään taidetuokioita, ne eivät ole vain ns. tyttöjen juttuja :)

Joo kyllä meillä tehdään ihan tuota kaikkea :)

Ero alkoi kuitenkin näkyä selvästi vasta eskari-iässä, jolloin poika oli ekaa kertaa ryhmässä missä monta muuta samanikäistä poikaa. Ja sen myötä tästä herkästä ja rauhallisesta pojastani alkoi kasvaa tälläinen kaikesta kilpaileva ja turhasta uhoava rämäpää. Ei meillä esim. peleistä olisi tiedetty mitään ellei niitä kaverit jauhais koulussa päivät pitkät. Nyt hän on täysin viehättynyt kaikesta sellaisesta selvästi poikamaisesta, mitä tyttöjen kohdalla ei ole tullut esille. Toki myös muuta tekee välillä mutta koen että maailma on muuttunut toisenlaiseksi pojan kasvun myötä; itselle vieraaksi.

En siis todellakaan puhu nyt mistään pelkistä autoilla leikkimisestä; mitä toki sitäkin on tehnyt siitä saakka kun istumaan oppi.

En ole tuo, jota kommentoit. Sanon vain, että olen kokenut paljolti saman. Kun poikani oli pieni, hän tykkäsi muun muassa rauhallisista käsitöistä ja helmitöistä. Päiväkodissa parhaat kaverit olivat tyttöjä. Mutta kun hän meni kouluun, elämä olikin äkkiä pelkkää parkouria, jalista, pyörremyrskynä pyörimistä ja kovalla äänellä ölinää.

Tämä tuli minulle erityisen suurena yllätyksenä, sillä poikani isoveli ei samalla tavalla siirtynyt ”poikien maailmaan”. Eli edes se ”poikien maailma” ei ole kaikkien poikien maailma. Kolmen pojan äitinä tunnen kolme ”poikien maailmaa”, joista vain yksi vastaa sinun kuvailemaasi ”poikien maailmaa”.

On olemassa sanonta, että ainoastaan yhden kirjan lukenut ihminen ei oikeastaan tunne yhtään kirjaa. Luulen, että sama pätee poikiin.

Kestän "poikien maailmaa" paremmin sillä tavalla, että muistan sen taisteluvimman olevan abstraktin ajattelukyvyn kehittymistä ja hyvän-pahan-akselin käsittelemistä. Sillä on siis syvempi merkitys, kun miltä vaikuttaisi. Tämän opin yliopiston dosentilta.

Tuskaisinta tuo "poikien maailma" on silloin kun tuntuu, että tämä asia menisi niin paljon nopeammin perille tytölle tai tämä hetki voisi olla niin paljon mukavampi kun vastapuoli omaisi kuuntelu/empatiataidot vai mitä se sitten onkaan...kuten tyypillinen tyttö. Jos esimerkiksi ostan pojan kaverille synttärilahjan, niin poika 11v saattaa olla tosi kateellinen. Ei ollenkaan näe sitä iloisena asiana, että kaveri saa jotain kivaa, ei näe sitä yhteiskunnan normeihin sopivana ja sen kautta kivana asiana että synttäreille ostetaan jotain kivaa, ei näe sitä kivana asiana että äiti on hoitanut lahjaostokset ja hän on saanut viettää sen ajan rakkaan ruutunsa äärellä... Tällaiset vääntämiset välillä rasittaa, kun ei keskustelusta huolimatta tunnu ottavan toista huomioon. Toinen tuskainen olo tulee silloin kun poika haluaa leikkiä minun kanssani ja itse haluaisin vain nauttia metsäkävelystä. Ei siinä mitään, mutta kun se leikki on aina taistelua ja tosi tylsiä juonia (ei oikeastaan juonta). "Tää tulee ja tekee tämmösen liikkeen ja sit tulee tällainen taisteluvoima, sit se kaatuu maahan...ei, ei, ei kun sen pitää kaatua maahan tässä kohtaa ja sit tää tekee tän liikkeen ja mikä voima sillä on?..."

Vaikka pojat olisivat aktiivisia, niin jostain esimerkki tulee käytökseen aina. Mistä.

Vierailija kirjoitti:

Kestän "poikien maailmaa" paremmin sillä tavalla, että muistan sen taisteluvimman olevan abstraktin ajattelukyvyn kehittymistä ja hyvän-pahan-akselin käsittelemistä. Sillä on siis syvempi merkitys, kun miltä vaikuttaisi. Tämän opin yliopiston dosentilta.

Tuskaisinta tuo "poikien maailma" on silloin kun tuntuu, että tämä asia menisi niin paljon nopeammin perille tytölle tai tämä hetki voisi olla niin paljon mukavampi kun vastapuoli omaisi kuuntelu/empatiataidot vai mitä se sitten onkaan...kuten tyypillinen tyttö. Jos esimerkiksi ostan pojan kaverille synttärilahjan, niin poika 11v saattaa olla tosi kateellinen. Ei ollenkaan näe sitä iloisena asiana, että kaveri saa jotain kivaa, ei näe sitä yhteiskunnan normeihin sopivana ja sen kautta kivana asiana että synttäreille ostetaan jotain kivaa, ei näe sitä kivana asiana että äiti on hoitanut lahjaostokset ja hän on saanut viettää sen ajan rakkaan ruutunsa äärellä... Tällaiset vääntämiset välillä rasittaa, kun ei keskustelusta huolimatta tunnu ottavan toista huomioon. Toinen tuskainen olo tulee silloin kun poika haluaa leikkiä minun kanssani ja itse haluaisin vain nauttia metsäkävelystä. Ei siinä mitään, mutta kun se leikki on aina taistelua ja tosi tylsiä juonia (ei oikeastaan juonta). "Tää tulee ja tekee tämmösen liikkeen ja sit tulee tällainen taisteluvoima, sit se kaatuu maahan...ei, ei, ei kun sen pitää kaatua maahan tässä kohtaa ja sit tää tekee tän liikkeen ja mikä voima sillä on?..."

Täytyypä pojan äitinä sanoa, että oma poikani ei ole ikinä kadehtinut kavereille ostettuja lahjoja eikä tuollaisista asioista ole koskaan joutunut vääntämään. Itse omassa lapsuudessani muistan sen sijaan mankuneeni äidiltä niitä lahjoja itselleni, joita ostettiin kaverien synttärilahjoiksi.

Mulla on kolme poikaa, joista yhdellä on vielä ADHD. Vauhtia ja ääntä riittää, ja mä rakastan sitä. Olin itsekin " poikatyttö", ja aina haaveilin, että lapseni olisivat poikia.

Vaikeampi mun on kestää sitä tyttöjen kiehnäämis/marina/ olen keiju hipsutihipsuti maailmaa. Pahinta olisi joutua pitämään jotain tyttöjen hemmotteluiltoja missä lakattaisiin kynsiä jne. Ja korostan: noissa ei ole itsessään mitään vikaa, mutta minulle henk koht. ne olisi vaikeita ja vastenmielisiä.

Joten onneksi pojat, painiminen, tietokonepelit, rakentaminen, keskustelut, musisointi jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kestän "poikien maailmaa" paremmin sillä tavalla, että muistan sen taisteluvimman olevan abstraktin ajattelukyvyn kehittymistä ja hyvän-pahan-akselin käsittelemistä. Sillä on siis syvempi merkitys, kun miltä vaikuttaisi. Tämän opin yliopiston dosentilta.

Tuskaisinta tuo "poikien maailma" on silloin kun tuntuu, että tämä asia menisi niin paljon nopeammin perille tytölle tai tämä hetki voisi olla niin paljon mukavampi kun vastapuoli omaisi kuuntelu/empatiataidot vai mitä se sitten onkaan...kuten tyypillinen tyttö. Jos esimerkiksi ostan pojan kaverille synttärilahjan, niin poika 11v saattaa olla tosi kateellinen. Ei ollenkaan näe sitä iloisena asiana, että kaveri saa jotain kivaa, ei näe sitä yhteiskunnan normeihin sopivana ja sen kautta kivana asiana että synttäreille ostetaan jotain kivaa, ei näe sitä kivana asiana että äiti on hoitanut lahjaostokset ja hän on saanut viettää sen ajan rakkaan ruutunsa äärellä... Tällaiset vääntämiset välillä rasittaa, kun ei keskustelusta huolimatta tunnu ottavan toista huomioon. Toinen tuskainen olo tulee silloin kun poika haluaa leikkiä minun kanssani ja itse haluaisin vain nauttia metsäkävelystä. Ei siinä mitään, mutta kun se leikki on aina taistelua ja tosi tylsiä juonia (ei oikeastaan juonta). "Tää tulee ja tekee tämmösen liikkeen ja sit tulee tällainen taisteluvoima, sit se kaatuu maahan...ei, ei, ei kun sen pitää kaatua maahan tässä kohtaa ja sit tää tekee tän liikkeen ja mikä voima sillä on?..."

Täytyypä pojan äitinä sanoa, että oma poikani ei ole ikinä kadehtinut kavereille ostettuja lahjoja eikä tuollaisista asioista ole koskaan joutunut vääntämään. Itse omassa lapsuudessani muistan sen sijaan mankuneeni äidiltä niitä lahjoja itselleni, joita ostettiin kaverien synttärilahjoiksi.

Niin no tuo kadehtiminen ei välttämättä ole mikään juuri pojille tyypillinen piirre, mutta se jäykkyys, että jos jotain on saatu päähän niin mikään puhe ei saa sitä muuttumaan. Ainakaan jos se koskee jotain "omia saavutettuja etuja" tai etuja joita kokee itselleen kuuluvan. Sinänsä pidän tätä myös hyvänä puolena, että tulee toivottavasti isompanakin pitämään sopivasti puoliaan ja olettamaan että hyvät asiat kuuluu hänelle. Olin itsekin lapsena sellainen, että voin kuvitella kahdetineeni kivaa lahjaa. Toisaalta olin myös hyvin vastaanottavainen keskustelulle ja super empaattinen. Sen vuoksi pystyin muuttamaan omaa kitkerää oloa myös ilon suuntaan, kun kaveri iloitsi. Mun poika taas ei pysty tähän. Se siis lähinnä myös surettaa minua, koska häneltä jää ne nyanssit kokematta. Toisaalta myös tuntuu niin erilaiselta kuin millaisena muistan oman lapsuuteni kokemukset eli tulee vähän vieras olo. Mutta eihän se haittaa, koska emme ole sama ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kestän "poikien maailmaa" paremmin sillä tavalla, että muistan sen taisteluvimman olevan abstraktin ajattelukyvyn kehittymistä ja hyvän-pahan-akselin käsittelemistä. Sillä on siis syvempi merkitys, kun miltä vaikuttaisi. Tämän opin yliopiston dosentilta.

Tuskaisinta tuo "poikien maailma" on silloin kun tuntuu, että tämä asia menisi niin paljon nopeammin perille tytölle tai tämä hetki voisi olla niin paljon mukavampi kun vastapuoli omaisi kuuntelu/empatiataidot vai mitä se sitten onkaan...kuten tyypillinen tyttö. Jos esimerkiksi ostan pojan kaverille synttärilahjan, niin poika 11v saattaa olla tosi kateellinen. Ei ollenkaan näe sitä iloisena asiana, että kaveri saa jotain kivaa, ei näe sitä yhteiskunnan normeihin sopivana ja sen kautta kivana asiana että synttäreille ostetaan jotain kivaa, ei näe sitä kivana asiana että äiti on hoitanut lahjaostokset ja hän on saanut viettää sen ajan rakkaan ruutunsa äärellä... Tällaiset vääntämiset välillä rasittaa, kun ei keskustelusta huolimatta tunnu ottavan toista huomioon. Toinen tuskainen olo tulee silloin kun poika haluaa leikkiä minun kanssani ja itse haluaisin vain nauttia metsäkävelystä. Ei siinä mitään, mutta kun se leikki on aina taistelua ja tosi tylsiä juonia (ei oikeastaan juonta). "Tää tulee ja tekee tämmösen liikkeen ja sit tulee tällainen taisteluvoima, sit se kaatuu maahan...ei, ei, ei kun sen pitää kaatua maahan tässä kohtaa ja sit tää tekee tän liikkeen ja mikä voima sillä on?..."

Täytyypä pojan äitinä sanoa, että oma poikani ei ole ikinä kadehtinut kavereille ostettuja lahjoja eikä tuollaisista asioista ole koskaan joutunut vääntämään. Itse omassa lapsuudessani muistan sen sijaan mankuneeni äidiltä niitä lahjoja itselleni, joita ostettiin kaverien synttärilahjoiksi.

 

Niin no tuo kadehtiminen ei välttämättä ole mikään juuri pojille tyypillinen piirre, mutta se jäykkyys, että jos jotain on saatu päähän niin mikään puhe ei saa sitä muuttumaan. Ainakaan jos se koskee jotain "omia saavutettuja etuja" tai etuja joita kokee itselleen kuuluvan. Sinänsä pidän tätä myös hyvänä puolena, että tulee toivottavasti isompanakin pitämään sopivasti puoliaan ja olettamaan että hyvät asiat kuuluu hänelle. Olin itsekin lapsena sellainen, että voin kuvitella kahdetineeni kivaa lahjaa. Toisaalta olin myös hyvin vastaanottavainen keskustelulle ja super empaattinen. Sen vuoksi pystyin muuttamaan omaa kitkerää oloa myös ilon suuntaan, kun kaveri iloitsi. Mun poika taas ei pysty tähän. Se siis lähinnä myös surettaa minua, koska häneltä jää ne nyanssit kokematta. Toisaalta myös tuntuu niin erilaiselta kuin millaisena muistan oman lapsuuteni kokemukset eli tulee vähän vieras olo. Mutta eihän se haittaa, koska emme ole sama ihminen.

Eihän tuo liity sukupuoleen vaan empatiakykyyn ja joustavuuteen. Tyttö voi olla itsepäinen ja joustamaton ja poika toisenlainen. Kyseessä on yksilöllisistä eroista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen urani tehnyt päiväkodissa ja sanoisin että ihan keskimäärin pojat ovat toki fyysisempiä ja aktiivisempia, mutta äänekkyydestä en sanoisi näin.

Lapsiryhmästä on yleensä noin puolet on tyttöjä ja puolet poikia. Haastavia lapsia on tytöissä ja pojissa ihan tasaisesti.

Uskoisin että aloittajalla on jonkinlainen piilevä ennakkoluulo tai ehkä pelkokin poikia kohtaan. Vilkkaita poikia (ja tyttöjä) täytyy ohjata myönteisesti liikuntaharrastuksiin. Aktiivisuus on hyvä purkaa sallitusti ja ohjatusti.

Ps. Vanhemmat muistakaa että terve lapsi tarvitsee liikettä vähintään 3h päivässä. Päiväkodissa ulkoilua tulee maks 2h (9-16 välillä) joten myös kotona on jaksettava purkaa energiaa lasten kanssa.

Koululaisilla liikuntaa/ulkoilua tulee koulupäivän aikana vähemmän kuin päiväkodissa, joten vanhempien rooli liikuttajana kasvaa entisestään.

Onko se sit aina sitäkään? Olen itsekin varhaikasvatuksen opettaja ja tiedän hyvin tämän 3h minimitavoitteen ja kuinka perheitä pidetään usein ihan kädettöminä kun eivät liikuta lapsiaan tarpeeksi. Mutta onko tämä mantra sitten kuitenkaan se ainoa oikea totuus? Jos poika on sellainen, että hän kuormittuu päiväkodista/koulusta, niin jollekin sopii ripsakka pallopeli urheiluseurassa toiselle jotain muuta. Ei kaikki pojat rauhotu sillä, että heitä viedään vielä pitkän päivän jälkeen liikkumaan tunniksi tai pariksi. Joillakin se vain lisää kierroksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kestän "poikien maailmaa" paremmin sillä tavalla, että muistan sen taisteluvimman olevan abstraktin ajattelukyvyn kehittymistä ja hyvän-pahan-akselin käsittelemistä. Sillä on siis syvempi merkitys, kun miltä vaikuttaisi. Tämän opin yliopiston dosentilta.

Tuskaisinta tuo "poikien maailma" on silloin kun tuntuu, että tämä asia menisi niin paljon nopeammin perille tytölle tai tämä hetki voisi olla niin paljon mukavampi kun vastapuoli omaisi kuuntelu/empatiataidot vai mitä se sitten onkaan...kuten tyypillinen tyttö. Jos esimerkiksi ostan pojan kaverille synttärilahjan, niin poika 11v saattaa olla tosi kateellinen. Ei ollenkaan näe sitä iloisena asiana, että kaveri saa jotain kivaa, ei näe sitä yhteiskunnan normeihin sopivana ja sen kautta kivana asiana että synttäreille ostetaan jotain kivaa, ei näe sitä kivana asiana että äiti on hoitanut lahjaostokset ja hän on saanut viettää sen ajan rakkaan ruutunsa äärellä... Tällaiset vääntämiset välillä rasittaa, kun ei keskustelusta huolimatta tunnu ottavan toista huomioon. Toinen tuskainen olo tulee silloin kun poika haluaa leikkiä minun kanssani ja itse haluaisin vain nauttia metsäkävelystä. Ei siinä mitään, mutta kun se leikki on aina taistelua ja tosi tylsiä juonia (ei oikeastaan juonta). "Tää tulee ja tekee tämmösen liikkeen ja sit tulee tällainen taisteluvoima, sit se kaatuu maahan...ei, ei, ei kun sen pitää kaatua maahan tässä kohtaa ja sit tää tekee tän liikkeen ja mikä voima sillä on?..."

Täytyypä pojan äitinä sanoa, että oma poikani ei ole ikinä kadehtinut kavereille ostettuja lahjoja eikä tuollaisista asioista ole koskaan joutunut vääntämään. Itse omassa lapsuudessani muistan sen sijaan mankuneeni äidiltä niitä lahjoja itselleni, joita ostettiin kaverien synttärilahjoiksi.

 

Niin no tuo kadehtiminen ei välttämättä ole mikään juuri pojille tyypillinen piirre, mutta se jäykkyys, että jos jotain on saatu päähän niin mikään puhe ei saa sitä muuttumaan. Ainakaan jos se koskee jotain "omia saavutettuja etuja" tai etuja joita kokee itselleen kuuluvan. Sinänsä pidän tätä myös hyvänä puolena, että tulee toivottavasti isompanakin pitämään sopivasti puoliaan ja olettamaan että hyvät asiat kuuluu hänelle. Olin itsekin lapsena sellainen, että voin kuvitella kahdetineeni kivaa lahjaa. Toisaalta olin myös hyvin vastaanottavainen keskustelulle ja super empaattinen. Sen vuoksi pystyin muuttamaan omaa kitkerää oloa myös ilon suuntaan, kun kaveri iloitsi. Mun poika taas ei pysty tähän. Se siis lähinnä myös surettaa minua, koska häneltä jää ne nyanssit kokematta. Toisaalta myös tuntuu niin erilaiselta kuin millaisena muistan oman lapsuuteni kokemukset eli tulee vähän vieras olo. Mutta eihän se haittaa, koska emme ole sama ihminen.

Eihän tuo liity sukupuoleen vaan empatiakykyyn ja joustavuuteen. Tyttö voi olla itsepäinen ja joustamaton ja poika toisenlainen. Kyseessä on yksilöllisistä eroista.

Totta kai, mutta koko keskusteluhan on vain kokemuksista mitä vanhemmilla on. Ei ole mitään piirteitä jotka kuuluu vain tytöille tai pojille. Kyllä tuollainen jääräpäisyys ja "omaan napaan tuijottaminen" on monesti poikien ominaisuus. Voi olla joidenkin tyttöjenkin. Sen vielä lisäisin, että tämä kyseinen poika ei ole empatiakyvytön. Hän on saanut päiväkodista ja koulusta erityisesti mainintaa empatiakyvystään. Mutta hän on välillä hyvin joustamaton eikä silloin pysty/halua/näe tärkeäksi asettua toisen asemaan. Väittäisin, että tytöillä tätä on vähemmän. Teen töitä lasten kanssa. Minusta se liittyy siihen taistelu-riehumis teemaan mistä täällä on puhuttu. Siinäkään ei asetuta aina toisten asemaan, mutta samanhenkisten kanssa homma toimii kuin rasvattu. Jotta voit pitkin katuja ja kukkuloita riehua, pomppia, parkourata, mölytä, taistella..., niin ehkä auttaa se että pystyt katkasemaan sen empaattisen puolen välillä pois, sen puolen joka jatkuvasti skannaisi sosiaalista ympäristöä ja muiden tunteita?

Omassa tuttavapiirissä on monessa perheessä juuri ap:n kuvailemia poikia ja kyllä mä välillä mietin et miten vanhemmat, erityisesti äidit jaksaa tän kaltaisia poikia? Mä en jaksais ja onneks ei tarviikkaan.

En ihan tarkkaan ehkä muista, mutta suunnilleen näin se menee, että 28% alakoululaisista pojista on tehostetussa tuessa/erityisessä tuessa ja 12% tytöistä. Hyvin usein pohjimmainen syy on siinä, että lapsi ei noudata odotettua tapaa toimia. Hän ei esimerkiksi ole hiljaa silloin kun pitäisi, ei hoida tehtäviään, ei takaa muille rauhaa tai jotain muuta vastaava. Oli sitten syynä neurologinen poikkeavuus tai kypsymättömyys koulutyöhön, mikä sitten kenelläkin on. Mutta tuo, että ei mätsää odotuksia on yleensä se syy miksi tullaan "erityisiksi" koulun silmin. Tästä jo näkee, että kyllä pojilla on enemmän joustamattomuutta kuin tytöillä. En tällä tekstillä ota kantaa onko tämä oikein tai mitään muutakaan sellaista. Voihan olla, että systeemi on epäreilu pojille? Pointti on siis vain se, että kyllä sukupuolten välinen ero näkyy ihan tilastoissa ja totta kai siinä näkyy joustamattomuutta yltää odotetunlaiseen toimintaan.

Mulla ei edes ole lapsia, mutta jotenkin tuli paha mieli tuosta aloituksesta. Tuli poikaa surku. Ja nainen olen.