Miten jaksatte ns. “poikien maailmaa”

Veljeni on kertonut miten lapsena harjoittelivat tappelemista kavereiden kanssa. On kuulemma joku kohta mihin jos lyö, niin taju lähtee? Ja korvaan lyömisestä menee tasapaino. Toivoisin kyllä että oman pojan ei tarvitsisi miettiä tällaisia, mutta onko se edes realistista? Pojilla ja miehillä on melko jatkuva väkivallan uhka aina, missä tahansa liikkuvat. Ehkä se on vaan hyväksyttävä ja parempi harjoitella jotenkin noita kohtaamisia. En tiedä. Usein kuulee että vanhemmat ovat enemmän huolissaan tytöistä, itsestäni tuntuu että pojan kohdalla on suurempi riski että joutuu väkivallan kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi käytät emojeita? Yritätkö olla nuorekas?

Kommentoi asiaa, tuo ei liity siihen mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on pieni tyttö, joka on vauvasta ollut aika vilpertti. Kova touhuamaan, myös meluamaan ja välillä häntäkin kiinnostaa taistelut ym. jutut. Hyvin kilpailuhenkinen, mitä itse en ole ollut koskaan. Ei pidä siis olla niin yksisilmäisten, tyttöjä ja poikia on kaikenlaisia.

No en todellakaan väitä että ei olisi kaikenlaisia. Mutta teen myös lasten kanssa töitä, ja kyllä se esim. tyttöjen kilpailuhenkisyyskin näkyy hyvin eri tavalla...

Vierailija kirjoitti:

Veljeni on kertonut miten lapsena harjoittelivat tappelemista kavereiden kanssa. On kuulemma joku kohta mihin jos lyö, niin taju lähtee? Ja korvaan lyömisestä menee tasapaino. Toivoisin kyllä että oman pojan ei tarvitsisi miettiä tällaisia, mutta onko se edes realistista? Pojilla ja miehillä on melko jatkuva väkivallan uhka aina, missä tahansa liikkuvat. Ehkä se on vaan hyväksyttävä ja parempi harjoitella jotenkin noita kohtaamisia. En tiedä. Usein kuulee että vanhemmat ovat enemmän huolissaan tytöistä, itsestäni tuntuu että pojan kohdalla on suurempi riski että joutuu väkivallan kohteeksi.

Sitten kannattaa harrastaa jotain itsepuolustuslajia, jos mahdollista. Esim. taekwondo on hyvä. Oma poikani oli jossain vaiheessa kova painimaan, mutta järjestetty painiharrastus loppui kunnastamme. Tilalle tuli taekwondo, jossa hän kävi ainakin pari vuotta.

Voi luoja mitä sössötystä taas. Totta kai ne pojat huutaa ja riehuu enemmän kun se on yhteiskunnassa heille sallitumpaa. Tarhatätejä myöten poikia kannustetaan reippauteen ja tyttöjä vastuullisuuteen ja rauhalliseen hoivaamiseen. Sitten ihmettelette että onpa ne erilaisia. :D 

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja mitä sössötystä taas. Totta kai ne pojat huutaa ja riehuu enemmän kun se on yhteiskunnassa heille sallitumpaa. Tarhatätejä myöten poikia kannustetaan reippauteen ja tyttöjä vastuullisuuteen ja rauhalliseen hoivaamiseen. Sitten ihmettelette että onpa ne erilaisia. :D 

No ei kyllä pidä nykyään paikkaansa. Sukupuolineutraalius esim. varhaiskasvatuksessa tiedostetaan nykyään jo hyvin. Mutta kun niiden sukupuolten välillä todellakin on eroja.

"pojat on ääliöitä riehujia ja tytöt istuu rusetti päässä pyhäkoulussa!!!!!!!"

kyllä sä vähän teineistä tiedät 

Meillä lapset on viety harrastamaan jotain aktiivista, jos homma menee riehumiseksi. Meillä on ollut poikien kanssa paljon helpompaa kuin tyttären. Pojat ovat aktiivisia, pärjäävät koulussa ja heidän kanssaan puhuminen toimii. Tytär on todella kapinallinen, flegmaattinen ja "vaikea". Olemme yrittäneet kaikkemme, mikään ei auta. Jos minulla olisi vain noi pojat, en tietäisi vanhemmuuden haasteista mitään.

Mun pojat eivät riehu tai möykkää, eivätkä ole ikinä leikkineet rajuja leikkejä , joten ei ole ollut vaikeuksia kestää heitä. Joskus harvoin nujakoivat keskenään jostain asiasta. He ovat pienempinä leikkineet legoilla, lukeneet piirtäneet, ja tykänneet liikkua ja leikkiä luonnossa. Nyt isompina puuhastelevat paljon koneella, pelaavat, tekevät videoita ja piirtävät, ulkoilevat kavereiden kanssa. Ihme kyllä, heille on ainakin toistaiseksi löytynyt kavereita, vaikka eivät olekaan näitä stereotyyppisiä kilpailuhaluisia ja uhoavia rämäpääpoikia. Ehkä siksi, että ovat sanavalmiita ja riittävästi ulospäinsuuntautuneita, ovat toistaiseksi pärjänneet. Enempi minua huolestuttaa miten rauhalliset pojat itse kestävät sitä poikien ja miesten maailmaa.

Minulla on yksi tyttö ja yksi poika, ja ei poikani maailma minusta tunnu niin vieraalta. Hän tykkää rakennella legoista ja kuvaa legohahmoilla animaatioita kännykällään, lisäksi on muutenkin luova ja kiinnostunut joistain taideharrastuksista, mikä yhdistää meitä. Molemmat lapset fanittavat kovasti Harry Potteria, mikä on myös asia, josta saan hyvin kiinni. Toki kummallakin lapsella on myös omia juttujaan, mutta ei mitään sellaista, mitä en pystyisi ymmärtämään - ja vaikka joku yksittäinen juttu olisikin, niin suurin osa asioista on kyllä sellaisia, mitä minun on helppo tajuta. Molemmat lapset ovat aika rauhallisia, mikä osuu myös yksiin oman temperamenttini kanssa.

Ne on varmaan ne poikien kaveripiirit, joiden dynamiikkaa on vaikea naisena ymmärtää. Tai minusta tuntuu ehkä jopa vähän ylimieliseltä väittää että ymmärtäisi. Jos mietin omaa lapsuuttani tyttönä, niin voin olla melko varma ettei miehelläni tai isälläni ole pienintäkään haisua siitä millaista se oli. Joten joudun myös myöntämään että poikien maailma siltä osin on jotain mikä ei ole itselleni tuttua, vaikka oman poikani tunnenkin hyvin.

Meillä poika on rauhallinen. Ei ole koskaan ollut mitään älytöntä riehumista tai tai edes taisteluleikkejä. Poika tykkää lukea ja piirtää. Pienempänäkin leikit olivat rauhallisia. Hänellä on urheiluharrastus, jossa saa liikkumalla purkaa energiaa, mutta ei ollut kyllä ennen harrastustakaan levoton tyyppi. Hyvin jaksaa pojan kanssa ja hänen kanssaan on kiva keskustella mistä vaan.

Minä itse en ole mikään tyypillinen nainen. En jaksa vatvoa mitään tunteita tai ihmissuhdeasioita. Tahdon myös että minua totellaan silloin kun haluan jotain määrätä, mutta en jaksa puuttua kaikkeen, vaan annan muitten elää omaa elämäänsä, kunnes se alkaa minua häiritä.

Minulla on neljä poikaa ja yksi tyttö. Tyttökin on hyvin poikamainen, koska en koskaan yhteenkään lapseen panostanut mihinkään läheiseen kohtaamiseen, lapsen tunteitten sanottamiseen tai sosiaalisiin taitoihin. En myöskään koskaan leikkinyt lasten kanssa. Luin kyllä heille, opetin kotitöitä ja opetin myös ihan "akateemisia asioita".

Jos penskat riehuivat toisessa huoneessa niin riehukoot. Jos tappelivat niin kävin katsomassa mikä on tappelun aihe ja kun se yleensä oli joku tavara, niin takavarikoin koko tavaran sanoen että sitten kukaan ei sitä saa, kun siitä tapellaan. Jos riehuivat silloin kun piti tehdä jotain tai lähteä jonnekin, niin sopiva raivokarjuminen sai jätkät kyllä toimimaan. Minusta oli hauskaa kun isommat pojat vähän opastivat pienempiään että "äiti on vähän tommonen" ja tehdään nyt ettei se suutu.

Meillä oikeastaan ainoat säännöt olivat, että nukkumaanmenoaika on tähtiin kirjoitettu (alle kouluikäisillä klo 18.00 sänkyyn ja 2 tuntia ääneen lukemista) ja peliaika pitää ansaita kotitöillä. Niin ja että äitiä totellaan jos äiti jotain käskee. Näillä eväillä noista kasvoi just sellaisia kuin halusinkin (ovat 15-25v tällä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Ne on varmaan ne poikien kaveripiirit, joiden dynamiikkaa on vaikea naisena ymmärtää. Tai minusta tuntuu ehkä jopa vähän ylimieliseltä väittää että ymmärtäisi. Jos mietin omaa lapsuuttani tyttönä, niin voin olla melko varma ettei miehelläni tai isälläni ole pienintäkään haisua siitä millaista se oli. Joten joudun myös myöntämään että poikien maailma siltä osin on jotain mikä ei ole itselleni tuttua, vaikka oman poikani tunnenkin hyvin.

Minä ja poikani olemme hyvin samankaltaisia. Ymmärrän myös miestäni ja hänen ajanjaksollaanpa. En ole kauhean naisellinen, mutten mikään äijäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on varmaan ne poikien kaveripiirit, joiden dynamiikkaa on vaikea naisena ymmärtää. Tai minusta tuntuu ehkä jopa vähän ylimieliseltä väittää että ymmärtäisi. Jos mietin omaa lapsuuttani tyttönä, niin voin olla melko varma ettei miehelläni tai isälläni ole pienintäkään haisua siitä millaista se oli. Joten joudun myös myöntämään että poikien maailma siltä osin on jotain mikä ei ole itselleni tuttua, vaikka oman poikani tunnenkin hyvin.

Minä ja poikani olemme hyvin samankaltaisia. Ymmärrän myös miestäni ja hänen ajanjaksollaanpa. En ole kauhean naisellinen, mutten mikään äijäkään.

*ajatusmaailmaansa.

Vierailija kirjoitti:

Minä itse en ole mikään tyypillinen nainen. En jaksa vatvoa mitään tunteita tai ihmissuhdeasioita. Tahdon myös että minua totellaan silloin kun haluan jotain määrätä, mutta en jaksa puuttua kaikkeen, vaan annan muitten elää omaa elämäänsä, kunnes se alkaa minua häiritä.

Minulla on neljä poikaa ja yksi tyttö. Tyttökin on hyvin poikamainen, koska en koskaan yhteenkään lapseen panostanut mihinkään läheiseen kohtaamiseen, lapsen tunteitten sanottamiseen tai sosiaalisiin taitoihin. En myöskään koskaan leikkinyt lasten kanssa. Luin kyllä heille, opetin kotitöitä ja opetin myös ihan "akateemisia asioita".

Jos penskat riehuivat toisessa huoneessa niin riehukoot. Jos tappelivat niin kävin katsomassa mikä on tappelun aihe ja kun se yleensä oli joku tavara, niin takavarikoin koko tavaran sanoen että sitten kukaan ei sitä saa, kun siitä tapellaan. Jos riehuivat silloin kun piti tehdä jotain tai lähteä jonnekin, niin sopiva raivokarjuminen sai jätkät kyllä toimimaan. Minusta oli hauskaa kun isommat pojat vähän opastivat pienempiään että "äiti on vähän tommonen" ja tehdään nyt ettei se suutu.

Meillä oikeastaan ainoat säännöt olivat, että nukkumaanmenoaika on tähtiin kirjoitettu (alle kouluikäisillä klo 18.00 sänkyyn ja 2 tuntia ääneen lukemista) ja peliaika pitää ansaita kotitöillä. Niin ja että äitiä totellaan jos äiti jotain käskee. Näillä eväillä noista kasvoi just sellaisia kuin halusinkin (ovat 15-25v tällä hetkellä.

Ai niin ja vähän isommilla säännöt sitten olivat että 18-vuotiaaksi kotiintuloaika klo 22.00 ja mitään päihteitä ei suvaita. Hyvin meni, yhtä lukuun ottamatta kaikki edelleen absolutisteja ja tämän yhdenkin uskoisin käyttävän kohtuudella (asuu omassa kodissaan ja käy töissä).

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi tyttö ja yksi poika, ja ei poikani maailma minusta tunnu niin vieraalta. Hän tykkää rakennella legoista ja kuvaa legohahmoilla animaatioita kännykällään, lisäksi on muutenkin luova ja kiinnostunut joistain taideharrastuksista, mikä yhdistää meitä. Molemmat lapset fanittavat kovasti Harry Potteria, mikä on myös asia, josta saan hyvin kiinni. Toki kummallakin lapsella on myös omia juttujaan, mutta ei mitään sellaista, mitä en pystyisi ymmärtämään - ja vaikka joku yksittäinen juttu olisikin, niin suurin osa asioista on kyllä sellaisia, mitä minun on helppo tajuta. Molemmat lapset ovat aika rauhallisia, mikä osuu myös yksiin oman temperamenttini kanssa.

Yleensäkin miesten maailma on rauhallisempi ja enemmän rakentava kuin ennen. Ei tarvitse juoda, tapella ja valmistautua sotaan. Mies ei kanna yksinäisen, raatavan elättäjän taakkaa. Se heijastuu perheisiin ja lapsiin, vaihteeksi positiivisesti.

En ole huomannut tuollaista ongelmaa. Pikemminkin olen miettinyt, että miten tyttöjen äidit oikein kestävät nukke- ja prinsessaleikkejä. En itsekään lapsena osannut leikkiä nukeilla, en tiennyt, mitä niillä pitäisi tehdä. En myöskään tykkää laittautua, enkä esim meikkaa. Sovin varmaan sittem paremmin pojan äidiksi.

Poikani on nörtti ja tykkää pelata tietokoneella ja rakennella asioita. En pysty kuvittelemaan häntä tappelemassa. Itse asiassa kävimme yhdessä kamppailulajitunneilla yhteen aikaan, kun ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä sekä hänelle että mulle. Ei hän oikein innostunut ja lopetin sen kurssin sitten.

Meidän pojat pitää luonnosta, Aku Ankasta ja Star warsista. Ovat älyttömän fiksuja ja hyväkäytöksisiä kaikki. Painivat lattialla yhdessä kasassa, saavat painia niin kauan kun kaikilla on kivaa. Itse kasvoin isoveljen taisteluparina, painittiin ja nyrkkeiltiinkin. En oikein edes ymmärrä tuota aloittajan kysymystä. Miten oman lapsen maailma voi olla vieras? Ei mulle ole, olen ollut niiden kanssa ensimmäisestä hengenvedosta lähtien, se on meidän yhteinen maailma.