Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.

Et sinä voi tietää koska et elänyt niillä muinaisilla vuosikymmenillä.

Tästäkin ketjusta käy ilmi, että lapset suorastaan "jätettiin heitteille" ja jossain määrin koko kylä kasvatti. Vanhemmat olivat pelloilla ja vuorotöissä, lapset saivat käydä keskenään leikkimässä kodin ulkopuolella raksoilla ja joen rannoilla sekä matkustaa yksin julkisilla. Kaikilla aikuisilla oli oikeus ja velvollisuus puuttua lasten tekemisiiin ja kattoa vähän perään. 

Tuommoista ropagantaako teille siellä valtion rautateillä nykyään opetetaan? Kenelläkään ei ole tässä maassa enää sydäntä eikä varsinkaan vr:llä, siitä julma löytötavaratoimisto. 

Pointtini ei ole se ketä syytettiin jos lapsi hukkui uintireissulla tai jäi pois väärällä asemalla, vaan juuri tuo asenne, että ei ole mun vastuulla, niinpä yhteiskunnastamme on tullut myös tämmöinen paikka jossa ei luoteta yhtä paljoa ventovieraisiin. En minäkään luota enää. Ja ei todellakaan tasan tarkkaan konnari ole lapsenvahti. 

Mistä muinaisista vuosikymmenistä oikein puhut? Itse muistelen 70- ja 80-lukuja, jolloin bussiliikenteessä ja junaliikenteessä ei todellakaan yksinäisiä lapsia mitenkään hoivattu. Eikä kukaan odottanut, että junan läpi vaeltavat konduktöörit ehtisi paimentaa lapsia tai että heillä olisi vastuu siitä, jos lapset ei pärjää yksin.

Mitä tulee turvallisuuteen, nykyään lapsille sattuu paljon vähemmän tapaturmakuolemia kuin ennen.

Nojoo, esim minut ja serkkuni jätettiin mökille keskelle ei mitään muutamaksi vuorokaudeksi 10-vuotiaina. Uitiin, käytiin soutelemassa, lämmitettiin puusauna, tehtiin kaasuhellalla ja hiiligrillillä ruokaa jne. Tämä 80-luvun lopulla.

Muistaakseni meillä oli ihana hauskaa, mutta pimeällä (ei ollut sähköjä) iski sitten vähän pelkotiloja.

Aika perusjuttuja meillä. Olin aika nuorena jo yksin kotona, kävin rannalla kavereiden kanssa alle kouluikäisenä, pitkätkin matkat pyöräilin myös alle kouluikäisenä.. Onhan noita. Olen omien lasteni kanssa tarkempi, mutta verrattuna moneen tuttavaperheen äitiin annan kyllä mennä aika vapaasti.

Ei ehkä sinänsä vaarallisiin yksittäisiin tilanteisiin mutta lapsena ja teininä olin todella paljon yksin. Isäni oli töissä toisella puolella Suomea ja suurimman osan ajasta poissa kotoa ja hän olikin meille lapsille kovin etäinen. Äitini aika sen sijaan kului kuskatessa isoveljeäni monta kertaa viikossa treeneihin ja peleihin (jääkiekko). Veljeni oli siihen aikaan varsin lahjakas jääkiekkoilija ja olisi ehkä ollut potentiaalia ammattilaiseksikin. Mutta perheeni elämä siis pyöri täysin veljeni unelman eli jääkiekon ympärillä ja minä olin ihan älyttömän paljon yksin kotona ikävuodet 6-16. Ikäväkseni asuimme vielä pikkukaupungin syrjäkylällä, jossa lähimpään naapuriin oli useampi kilometri. Kouluun mentiin takseilla/busseilla ja kaveritkin asuivat niin kaukana, että kavereita tapasin vain koulussa.

Lapsuuden ja nuoruuden päivärutiinini koulun jälkeen oli välipala, jonka aikana äiti jo kiireessä hoputti veljeään laittamaan tavarat autoon ja sitten kun olin saanut kaakaoni valmiiksi, äiti jo hurautti pois veljen kanssa ja palasivat vasta myöhään illalla. Illalla minä vaan tapoin aikaa yksikseni tyhjässä, isossa omakotitalossa keskellä metsää. Tämä oli siis 80-ja 90-luvun alussa, jolloin ei viihteeksi ollut kuin kaksi tv-kanavaa. Katsoin paljon televisiota, tosin ohjelmat alkoivat vasta illalla. Kirjoja luin mutta välillä keskittyminen kirjaan oli vaikeaa, kun säpsähtelin pieniä ääniä, etenkin pimeinä iltoina. Muuta tekemistä ei oikein ollut. 

Ihan normaali aikuinen minusta tuli tuosta huolimatta mutta jotain jälkiä se jätti. Esim. en suostu asumaan maaseudulla enkä omakotitalossa. Kumpaakaan en koe turvalliseksi. Kaupunki, ruuhkat, ihmismäärät, pienet ja kodikkaat kerrostaloasunnot yms, symboloivat minulle turvaa kun taas maaseutu, metsät, isot talot symboloivat pahaa ja pelottavaa. 

Pienenä minut jätettiin pihalle vanhempien sisarusten huomaan. Heitä ei aina kiinnostanut joten saatoin jäädä yksin hortoilemaan, kun katosivat johonkin. Vanhempana sitten kun oli omanikäisiä kavereita sai mennä vapaasti. Kiipeiltiin kallioilla, uitiin, pyöräiltiin, pengottiin autiotaloissa, eikä kenenkään vanhemmat pahemmin perään kysellyt. Joillain oli ruoka-aika kun piti olla kotona ja sitten sai menmä iltaan asti kunhan yöksi tuli kotiin. Pojat sai mopoilla mihin vaan heti kun saivat mopon pidettyä suorassa. Ehkä aikuiset ajatteli, että pidetään toisistamme huolta kun aina oli yksi tai useampi kaveri. Nykyään mietin, että aika kova paikka olisi ollut, jos yhdelle olisi käynyt jotain vaikka metsässä ja olisi joutunut pyörällä hakemaan apua. Ei kenellekkään mitään pahempaa tapahtunut. Itse tipuin joskus kalliolta ja tömähdin ilkeästi selälleni. Jos olisin tullut pää edellä voisi olla pahempi juttu.

Sekä mieheni että minä olemme maatilan lapsia 70-luvun alusta. Lapsien piti osallistua maatilan töihin niin pienestä pitäen kuin vain kykeni. Miehelläni on kolme nuorempaa sisarusta ja muistelee kuinka hän vahti ja hoiti pikkusisaruksia kun vanhemmat olivat töissä. Kunnes toiseksi vanhin joutui siihen rooliin ja mies siirtyi tekemään mm. peltotöitä traktorilla ja navettahommia (n. 10-vuotiaana).

Itse olin ainoa lapsi ja vanhempien mukana pienestä pitäen. Mm. olen ajanut traktoria heinätöissä niin etten yltänyt vielä polkimiin. Isä tuli ja käänsi pellon päässä ja itse ohjasin taas seuraavan pellon päälle. Sitten kun jalat ylsivät, niin sitten äestettiin tai jyrättiin peltoja. Ja yksin piti pärjätä kotona, mutta olivathan vanhemmat jossain kotitilalla kuitenkin. Ruuanlaitto tuli myös aikaisin tutuksi, kun tein vanhemmille ruuat valmiiksi. Välillä jotain kärähti, mutta en sentään saanut tulipaloa aikaiseksi.

Yksin kuljettiin myös bussilla ja junalla tosi pienenä serkuille tai mummolaan. Autoa olen ajanut itsenäisesti 12-vuotiaasta asti. Vanhemmat opettivat, jotta tarvittaessa pääsen vaikka hakemaan apua. Tosin kaikki muutkin teinit ajelivat autolla kylän teillä, joten en ollut mikään poikkeus.

Mutta kyllä niitä lapsia myös kuoli. Itse muistan useammankin tapaturmaisesti kuolleen mm. hukkuneen, kalliolta pudonneen. Nyt jos joku lapsi kuolee, niin kyse on joko liikenneonnettomuudesta tai ehkä sairaudesta. Tosin sairauksiinkin kuoli enemmän 80-luvulla, parhaan kaverini pikkusisko kuoli leukemiaan ja koulukaveri sikotaudin jälkitautiin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kasarilapsuus vastaan nykylapsuus on kaksipiippuinen juttu.. Tuntuu, että valvotaan ja hysteroisoidaan vähän liikaakin. Esim. se että sisar ei saa hakea pikkusisarusta päivähoidosta, ei vaikka tämä isompi sisar olisi 15vee ja koti vieressä! Tai että 8veen lähettäminen lähikauppaan illan hämäryttyä on muka lapsen asettamista vaaraan.

Meillä ei saanut about vuonna 2005 16- vuotias isoveli hakea 7- vuotiasta veljeään iltapäiväkerhoista. Siis, alyttömyyden huippu...

Eikö 7v saa lähteä yksin ip-kerhosta/koulusta?

Ekalla luokalla hain monesti pikkusiskon päiväkodista. Asuimme ihan vieressä, ja kaikki sujui onneksi aina hyvin. En tiedä saisiko noin enää tehdä. 

Suurin asia oli kuitenkin se että olin 8v kun isäni teki itsarin, siitä ei koskaan puhuttu eikä mua mitenkään tuettu. Asia vaiettiin , ei saanut puhua ollenkaan tai muistella, surra tai kaivata, ei mitään. Tälläiseen tilanteeseen en lapsiani laittaisi. Olen nyt aikuisena vasta ymmärtänyt miten väärin oli viedä muistotkin. 

70-luvulla kuljin kerhosta kotiin 3-vuotiaana muutaman kerran ja pari autotietä piti ylittää. 

Kävin ensimmäistä kertaa kaupassa yksin 5-vuotiaana. Täyttäessäni 7 äitini päätti että minun on aika kasvaa isoksi (kun aloitin koulunkin) ja laittoi minut matkustamaan linja-autolla yksin kummini luokse Helsinkiin. Kummini oli toki vastassa. Muistan kun itkin koko linja-automatkan ajan.

Ensimmäisellä luokalla olin aina yksin koulusta tullessani ellen sitten mennyt läksyjen teon jälkeen kavereitten kanssa leikkimään.

Olen syntynyt 1963 ja aika erilaista lapsuutta elin kuin omat lapseni. 5-vuotiaana menin yksin lastentarhaan aamuisin, samoin tulin sieltä yksin kotiin. Parhaan kaverini äiti oli kotona, vaikka tytär kävi tarhaa. Usein pääsin kävelemään heidän kanssaan samaa matkaa. Alle kilometri sinne tarhaan oli, että ei paha sauma.

Kansakouluikäisenä kaikki kesät muiden lasten kanssa keskenään ulkona. Useimmiten maauimalassa. Siellä sitten opeteltiin uimaan ja hypittiin torneista. Valppaat valvojat pitivät hyvin järjestystä yllä eikä kukaan päässyt hukkumaan.

Kaupungin läpi virtaa pieni joki. Siitä aikuiset varoittelivat ja sinne menoa pelättiin. Tarhassa oli vammainen poika, joka oli pienenä pudonnut jokeen ja aivot vaurioituneet. Siinä oli meille elävä esimerkki, miksi jokeen ei menty.

Yhteisöllisyys oli vahvaa. Missähän suurin osa meistä mukulista olisi, jos vanhat kunnon talonmiehet eivät olisi meitäkin kasvattaneet? ;) Mutta niinhän se oli, isommat pitivät huolta pienemmistä ja meidän kulmilta kaikki selvittiin kunnialla aikuisuuteen asti.

7 vuotiaana olin jo veljeni kanssa metsätöissä (veli 2v vanhempi) lähes koko kesän; vesurilla karsin oksia ja latvuksia niin että niistä sai polttopuita talveksi. Myös kirveellä sain jo 7 vuotiaana halkoa puita (aika kovaa hommaa kun ei voimat riittäneet). 6 vuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi puukon. Tämä 70-luvulla.  Muutenkin kaikki lapsuuden kesät menivät töissä maatilalla, ainoastaan sunnuntaisin oli lepopäivä (vanhemmat uskovaisia).  

Mentiin kavereiden kanssa keskenämme aina rannalle uimaan ilman ketään aikuista valvojaa.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani tekivät kumpikin pitkiä työmatkoja lapsuudessani. Välillä saattoivat olla kummatkin yhtä aikaa viikon poissa. Olin kolmasluokkalainen, kun vanhemmat totesivat etteivät enää hanki hoitajaa vaan saan olla itsekseni. Minulla on myös vuotta nuorempi pikkusisko, me sitten kahdestaan olimme useita päiviä keskenämme.

Ja ihan ok se oli, hyvin pärjättiin. Näitä reissuja oli tosiaan ehkä kerran kuukaudessa eli aika paljon lopulta tuli vietettyä aikaa ilman aikuisia jo alakouluikäisenä.

Näin myös meillä 70-luvulla. Vanhemmilla riessutyö, olivat poissa usein 4-5 päivää ja saatiin olla kahdestaan veljeni kanssa jo ala-asteiässä. Äiti oli tehnyt meille ruokaa niin että lämmitettiin se hellalla. Kasvatti kyllä itsenäiseksi.  

Sain lapsena 90-luvulla uida serkkujen kanssa syvässä nopeasti virtaavassa joessa sekä vaikka missä järvissä alakouluikäisenä. Samojen serkkujen kanssa sai kulkea metsissä ja kylillä ihan vapaasti.

Nuo kaikki uimareissut ovat kyllä mahtavia muistoja, olen kiitollinen että niitä sai kokea vaikka aikuisen silmin vähän kauhistuttaa ajatella mitä kaikkea ois voinut tapahtua.

Sain 5-6-vuotiaana käydä yksin leikkipuistossa Espoon kerrostaloalueilla.

17-vuotiaana kävin yksin Interrailaamassa. Jouduin muutamaan läheltä piti -tilanteeseen mutta onneksi ei mitään kamalaa tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.

Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.

Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?

Lapsuus on kaikinpuolin pidentynyt. Isovanhemmat olivat jo toisellakymmenellä töissä ja vanhemmat hortoilevat päivät ilman valvontaa.

Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "pidentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?

Jonnekin 90- luvun loppuun saakka tuntui lapsuus lyhenevän, ala-asteikäiset seurustelivat, diskossa tanssivat hitaita käsi takapuolella.

Nappuladiskoja lakattiin paikoin em. ilmiön takia paikoin kokonaan pitämästä.

Sittemmin lapsuus on taas tullut muotiin.

12- vuotias poikani vielä leikkii koulukaverien kanssa.

Uimaranta oli yleensä täynnä eri-ikäisiä lapsia, mutta ei yhtäkään aikuista. Nuorin pikkuveljeni sai kulkea meidän kanssa leikeissä mukana jo tyyliin kolme-neljävuotiaasta saakka (on siis minua viisi vuotta nuorempi). Saatiin seikkailla pitkin metsiä jne. muutaman kerran jäätiin kotiin keskenämme kun vanhemmat lähtivät ulos syömään, siis tarpeeksi vanhoja pärjätäksemme, mutta nykyään niin paukkuisi lasut, jos näin tehtäisiin.

Nykyään on ehkä turvallisempaa kieltämättä, mutta jotenkin tuntuu että lapsia kääritään liikaakin pumpuliin.

Mut jätettiin toistuvasti enoni hoidettavaksi. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hänet tunnettiin yleisesti paikkakunna namusetänä.  Tämän sain tosiaan tietää vasta myöhemmin. Minun kanssani enoni ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään, ainakin oman muistikuvani mukaan...