Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Alakouluikäisenä käytiin keskenään pyörillä uimassa monen kilometrin päässä. Samassa iässä kiipeiltiin millon missäkin, esim kun kotitaloamme maalattiin kierrettiin katon rajassa ympäri taloa ja hypittiin monen metrin korkeudessa telineeltä toiselle. Kuljin myös joskus toisen kerroksen pienestä ikkunasta ulos tikapuiden avulla.

12-vuotiaana hoidin 2-vuotiasta tyttöä lauantait, kun yh-äitinsä teki töitä. Kuljetin myös samanikäistä veljeäni pyörän tarakalla pitkiä matkoja. Käskin vaan olla työntämättä jalkoja pinnojen väliin. Pikkuveljeni ei ollut kesällä hoidossa, koska minulla oli lomaa koulusta.

15-vuotiaana kuljin ties missä kyydeissä viikonloppuöisin, ihme ettei sattunut mitään. Toisaalta 16-vuotiaana muutin jo kotoa pois eivätkä vanhemmat tienneet sitäkään vertaa mitä tein.

Olen nykyajan mittapuulla huoleton äiti. Rakastan lapsiani älyttömästi, tietysti, mutta en näe vaaroja joka puolella. Aika vapaasti ovat saaneet mennä ja itsekin menen.

Vierailija kirjoitti:

Mut jätettiin toistuvasti enon hoidettavaksi. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hänet tunnettiin yleisesti paikkakunna namusetänä.  Tämän sain tosiaan tietää vasta myöhemmin. Minun kanssani enoni ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään, ainakin oman muistikuvani mukaan...

Hyi kauhea! 😰 Oma isäni melkein tappoi siskonsa veljen, kun jäi kiinni lasten seks uaalisesta hyväksikäytöstä. En onneksi koskaan itse ollut siellä kylässä ilman vanhempia ennen kuin tuo kävi ilmi, eikä sen jälkeen ei oltu missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mut jätettiin toistuvasti enon hoidettavaksi. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hänet tunnettiin yleisesti paikkakunna namusetänä.  Tämän sain tosiaan tietää vasta myöhemmin. Minun kanssani enoni ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään, ainakin oman muistikuvani mukaan...

Hyi kauhea! 😰 Oma isäni melkein tappoi siskonsa veljen, kun jäi kiinni lasten seks uaalisesta hyväksikäytöstä. En onneksi koskaan itse ollut siellä kylässä ilman vanhempia ennen kuin tuo kävi ilmi, eikä sen jälkeen ei oltu missään tekemisissä.

Piti kirjoittaa VAIMONSA veljen 😅

Sain itse mennä ja tulla aika vapaasti 90-luvulla, mutta asuinkin rauhallisella omakotitaloalueella jossa kaikki tunsivat toisensa. Muistan olleeni ehkä 4-vuotiaana noin kilsan päässä puistoilemassa itsekseni- enpä päästäisi omia lapsia tuossa iässä noin pitkälle! 7-vuotiaani alkoi ulkoilemaan lähialueella (taloyhtiön ja naapuritaloyhtiöiden pihat, 300m päässä oleva leikkipuisto) 6-vuotiaana ja sitäkin osa tutuistani piti liian hurjana. Kun koulu alkoi, saatoin hänet ekana päivänä ja sitten kulki itsekseen (reitti oli tosin tuttu) 1,5km matkan. Kavereitaan saatettiin jopa viikko tai kaksi. 

Itsenäisyys on ehdottomasti hyvä juttu, ja antaa lapselle paljon itseluottamusta, mutta rajansa silläkin. 

Lapsena vietettiin kaikki kesämökillä järven rannalla. Lapset jätettiin todella pienestä iästä lähtien keskenään leikkimään rantahiekalle, kun vanhemmat puuhailivat omiaan. Siis siinä iässä, etteivät nuorimmat vielä osanneet uida. Ajatus oli se, että siten oppii helposti uimaan, muiden malin mukaan. Äiti teki ruokaa, isä teki puuhommia, saattoivat ottaa päiväunetkin. Vanhin lapsista, joka silloin oli itsekin vielä ihan pikkulapsi, katsoi muiden perään siinä rannalla. Jälkikäteen olen miettinyt, miten ihmeessä meistä lapsista ei kukaan hukkunut.

Kesälomamatkat autossa, jossa ei ollut turvavöitä. Hirvittää pelkkä ajatuskin.

Mies on kertonut, että se on matkustanut laivalla Ruotsiin sukulaisia tapaamaan monta kertaa ihan yksin tyyliin 10-vuotiaana. Nykyään ei tulisi mieleenkään, eikä olisi edes mahdollista.

60-70 -luvulla tietysti ilman turvavöitä joko istumassa tai nukkumassa auton takapenkillä. Maalla annettiin ajaa yksin autoa, kunhan jalat ulottui polkimille. Pikkuteitä, niin ei haitannut. Bussilla toiselle puolelle maata, yksi vaihto, piti osata oikea bussi ja pysäkki. Olin ensimmäisen kerran 1. luokalla. Maauimala 4-vuotiaana 6-vuotiaan kaverin kanssa. Viikonloppuja yksin kotona, olin jotain 10. Telttaretkellä kaverin kanssa kotikaupungin metsässä, oltiin ala-asteella. 

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaana sain ekan mopon, 9-vuotiaana moottoripyörän ja 12-vuotiaana auton. 10 vuotiaana käytiin haulikon kanssa räkättirastaita jahtaamassa. Näillä harrastettiin ihan omaan tahtiin ilman vanhempien valvontaa. Tänä päivänä en omalle 12-pojalleni haulikkoa antaisi, että menkääs vaikka naapurin Joonan kanssa vähän mettälle...

Mikset antaisi? Etkö luota poikaasi vai etkö ole kunnolla kasvattanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mut jätettiin toistuvasti enon hoidettavaksi. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hänet tunnettiin yleisesti paikkakunna namusetänä.  Tämän sain tosiaan tietää vasta myöhemmin. Minun kanssani enoni ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään, ainakin oman muistikuvani mukaan...

Hyi kauhea! 😰 Oma isäni melkein tappoi siskonsa veljen, kun jäi kiinni lasten seks uaalisesta hyväksikäytöstä. En onneksi koskaan itse ollut siellä kylässä ilman vanhempia ennen kuin tuo kävi ilmi, eikä sen jälkeen ei oltu missään tekemisissä.

Piti kirjoittaa VAIMONSA veljen 😅

Nyt on kyllä hullunkurinen perhe. Kuka jäi kiinni hyväk sikäytöstä, isä vai isän siskon veli? Vai vaimon veli, joka ei kuitenkaan ole äitisi veli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys!

Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.

Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.

Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.

No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D

Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.

Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.

Mä sanoisin vielä, että aikuisten ei pitäisi leikkiä lasten kanssa paljoa. Edes sen ainoan lapsen kanssa. 

Kun lapset leikkii aikuisten kanssa, siinä tapahtuu monia huonoja asioita lapsen sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kannalta. Ensinnäkin lapsi oppii sen, että hän saa aina määrätä mitä leikissä tapahtuu. Koska eihän aikuisella ole asian kanssa mitään väliä. Mutta toisilla lapsilla on. Ja se on monille enimmäkseen vain aikuisten kanssa leikkineille vaikea paikka.

Samoin aikuisten kanssa leikitään aina " oikein". Muistan kun kaverin lapselle oli ihan raivarin paikka, kun mun lapset saattoi keittiöleikin lopulla heittää kattilan päähän, ja todeta, että nyt alkoi avaruussota, ja tämä toinen jäi vain jankkaamaan, että ei kun se on kattila, sillä keitetään perunoita... Eli sellainen lapsille ominainen spontaanius ja mielikuvitus oli täysin kateissa, ja leluilla leikittiin vain oikein jne. 

Itse ajattelen, että tottakai siis lasten kanssa pitää välillä leikkiäkin, heille antaa huomiota, lukea, pelailla jne yhdessä. Mutta pitää olla myös sitä, että lapsi/lapset leikkii enimmäkseen keskenään, vaikka aikuien olisikin paikalla.

Kyllä kautta aikojen aikuiset ovat olleet lapsen leikeissä mukana mahdollisuuksien mukaan. Oma mummoni leikitti minua paljon, ja loistava mielikuvitus minulle kehittyi. Pienten lasten leikeissä pitää olla mukana, koska niissä sattuu paljon kiusaamista ja sellaista missä eivät vielä itse pärjää. Eskari-ikäiset leikkivät ja todella itsekseen, mutta on ihan normaalia leikittää 1-2-vuotiasta ja olla mukana 3-4-vuotiaan mielikuvitusleikeissä. Lapsi oppii määräämään leikkiessä, jos aikuinen ei koskaan ole heikomman puolella ja sano ei.

Ehkä kirjoitin epäselvästi, mutta tarkoitin sitä, että aikuinen leikkii lapsen kanssa kahdestaan. Se, että lapsia on useampia muuttaa heti tilanteen, eikä siinä olekaan mitään ongelmaa. Mutta harvemmin aikuisen tarvitsee olla koko ajan läsnä leikeissä, jos lapsia on useampia.

Oltiin varmaan 13v, kun päästiin kaverin vanhempien kyydissä Ouluun nallikarin leirintäalueelle kahdestaan noin viikoksi. Kaverin vanhemmat lähtivät jatkamaan matkaa Norjaan tai jonnekin pohjoiseen. 

Siellä norjalaiset nuoret miehet yrittivät lyöttäytyä seuraan, vaikka varmasti näkivät, että oltiin ihan lapsia.

Huh huh, enpä kyllä uskaltaisi omaa tyttöä päästää moiseen reissuun.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin varmaan 13v, kun päästiin kaverin vanhempien kyydissä Ouluun nallikarin leirintäalueelle kahdestaan noin viikoksi. Kaverin vanhemmat lähtivät jatkamaan matkaa Norjaan tai jonnekin pohjoiseen. 

Siellä norjalaiset nuoret miehet yrittivät lyöttäytyä seuraan, vaikka varmasti näkivät, että oltiin ihan lapsia.

Huh huh, enpä kyllä uskaltaisi omaa tyttöä päästää moiseen reissuun.

Tämä siis 70-luvun alussa.

Huh huh, oon 38 ja nää teidän jutut kuulostaa hurjilta. Ei ollut mun lapsuudessa tuollaista enkä todellakaan mitään erityisen suojattua lapsuutta elänyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mut jätettiin toistuvasti enon hoidettavaksi. Ei siinä muuten mitään, mutta kun hänet tunnettiin yleisesti paikkakunna namusetänä.  Tämän sain tosiaan tietää vasta myöhemmin. Minun kanssani enoni ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään, ainakin oman muistikuvani mukaan...

Hyi kauhea! 😰 Oma isäni melkein tappoi siskonsa veljen, kun jäi kiinni lasten seks uaalisesta hyväksikäytöstä. En onneksi koskaan itse ollut siellä kylässä ilman vanhempia ennen kuin tuo kävi ilmi, eikä sen jälkeen ei oltu missään tekemisissä.

Piti kirjoittaa VAIMONSA veljen 😅

Nyt on kyllä hullunkurinen perhe. Kuka jäi kiinni hyväk sikäytöstä, isä vai isän siskon veli? Vai vaimon veli, joka ei kuitenkaan ole äitisi veli?

Joo siis korjasin, että isäni melkein tappoi vaimonsa veljen. Eli minun enoni.

Penskana maalla hilluin yksin ja kaverin kanssa ilman valvontaa, keksittiin mitä milloinkin. Uimassa sai alkaa käydä itsekseen, kun oppi uimaan. Soudellessa ei tietenkään pelastusliivejä tarvittu, osattiinhan uida. Jos vene olisi kaatunut, niin neuvona oli uida lähimpään saareen / rantaan ja huutaa apua hele-vetin lujaa. Kulkuvälineet olivat omat jalat, tai vanha pyöränrämä, jonka (muistaakseni) etujarru oli pskana, takajarru ja vaihteet toimivat miten sattuu. Mistään pyöräteistä ei siellä hevonkuusessa tiedetty, joten kuoppaista maantienvartta, sekä enemmän + vähemmän huonokuntoisia ja mutkaisia sivuteitä ajeltiin. Kypärää eivät käyttäneet kylän ukot edes mopoillessaan, ja vähän isomman tien vartta ajellessa piti varoa raskasta liikennettä, mitä meni kylän läpi. Kunhan syömässä muisti käydä, niin evvk missä hilluin. Maikkari alkoi joskus 80-luvun puolivälissä näyttää kauhuleffoja kesäiltaisin, ja nehän nyt olivat vallan sopivaa katsottavaa n. 10v kakaralle. Karkkia ja jätskiä söin varmaan päivittäin, enkä aina muistanut tai viitsinyt hampaita pestä. Ennätys oli varmaan lähemmäs viikko, ettei hammasharja suussa käynyt. Pesulla kävin joko järvessä uimassa, tai äitimuorin puoliväkisin saunaan raahaamana. Sielläkin vain silloin, kun likaa pystyi rapsuttamaan irti... Olin vilkas ja utelias poikatyttö, ja nautin suunnattomasti em. vapaudesta. Omia lapsia minulla ei ole, mutta jos olisi, niin aika huoleton niittenkin kanssa varmaan olisin, turvallisuuskin on huomattavasti paremmalla tasolla, kuin 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Todellakin on samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia!

Vierailija kirjoitti:

Oltiin varmaan 13v, kun päästiin kaverin vanhempien kyydissä Ouluun nallikarin leirintäalueelle kahdestaan noin viikoksi. Kaverin vanhemmat lähtivät jatkamaan matkaa Norjaan tai jonnekin pohjoiseen. 

Siellä norjalaiset nuoret miehet yrittivät lyöttäytyä seuraan, vaikka varmasti näkivät, että oltiin ihan lapsia.

Huh huh, enpä kyllä uskaltaisi omaa tyttöä päästää moiseen reissuun.

Tuon ikäisenä vaimoni reissasi kaverinsa kanssa junalla Helsinkiin, yöpyivät teltassa Rastilan leirintäalueella. Kerran soittivat puhelinkioskista kotiin, että kaikki OK.

Ollaan Oulun läheltä.

Meille lapsuudessa 80-luvulla aina sanottiin että jos hukutte, saatte selkäänne. Tuossa se selkään saaminen oli isompi pelote kuin hukkuminen.

Heti kun oppi uimaan sai polkea pitkänkin matkan päähän mille lie lammille ja louhoksille uimaan. Omaani en päästäisi missään nimessä.

Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on jäänyt mieleen että toisista pidettiin huoli eikä koskaan tehty asioita ilkeyttämme. Ei taida tänä päivänä enää olla...

En ole lukenut koko ketjua mutta lopulta omat suoritukseni eivät niin kummilta tunnukaan.

Roikuimme vinttikaivon ovesta lapsina.

Menin bussilla ehkä viisivuotiaana yksin toiselle paikkakunnalle - aika lyhyen matkan tosin, ja tiesin tarkkaan, missä pitää jäädä pois.

Kävin pitkin jyrkkiä rantoja kävelemässä kahdeksanvuotiaana. Autiolla paikalla.

Uimahallissa kävin yksinäni lukuisia kertoja yhdeksänvuotiaana. Sisartani hoidin 11-vuotiaana noin kuukauden kesälomalla, kun äiti oli sairaalassa.

Kesätyöt aloitin 13-vuotiaana. Olin tukevinakin kesinä yksin kotona, kun muut olivat lomailemassa.

Isoisäni antoi minulle ehkä lusikallisen Koskenkorvaa, kun olin kaksivuotias. En kuollut mutta oksensin koko yön.  

En tiedä,oliko vaarallinen tilanne vai ei,mutta minä olin onnellinen ja ylpeä siitä että olin osaava ja minuun luotettiin.

Olin jotain 10-11 v,oli juhannuksen alupäivät.Tätini oli meillä ja hän sai marjapuurosta vispilän piikin kurkkuunsa.Oli siis käsin vispattu,tätini vielä sen vispasi,marjapuuro,ja vispilästä irtosi rautalangan pala.

Tilanne ei ollut niin paha,etteikö olisi päässyt linjurilla kaupunkiin ja sairaalaan.Äitini lähti saattajaksi mukaan,mutta ensin tuli ongelma,kuka hoitaa juhannussiivouksen.

Selvyydeksi sanon että oli pieni asunto,huone ja keittiö ja eteinen,asuimme maalla.

Isän oli töissä,onneksi tosi lähellä,n. puoli kilsaa.

Sanoin vanhemmille,että minä haluan siivota yksin,pudistella matot,pestä lattiat,pyyhkiä pölyt ym.

Vanhemmat epäili että jaksanko,mutta pidin sitä ihan tyhmänä epäilynä.

Isä lupautui,että käy välillä katsomassa,miten selviän,mutta kielsin.Ruokatunnille hän tuli,lämmitin ruuat ja syötiin.

Äiti lämmitti minulle aamulla pesuvettä,meillä ei siis ollut vesijohtoa,kaivo oli johtomme.

Vedet oli kannettu sisään minulle.

Kun äiti tuli kaikenlaisten herkkujen kanssa kotiin,siellä odotti ylpeä pikkuemäntä.

Koti oli puhdas ja taisi olla jo juhannuskukatkin pöydillä.Isä toi sitten aattona juhannuskoivut.

Koko päivän,siis aatonaattona tämä tapahtui,oikein toivoin,että joku poikkeaisi meillä,että näkisivät.

Ketään ei kuitenkaan tullut.Olisi ollut niin hienoa vielä kahvittaa joku tuttu täti tai setä,mutta se nyt jäi.

Keitinhän kuiteskin isälle ja itselleni ja sitten äidille kun kotiutui.

Tätini selvisi koitoksesta hyvin,pieni leikkaus siitä tuli ja vispilä piikki saatiin pois.

Täti oli ollut vähän sellainen,että mitä nyt lapset osaa jne.

Mutta kyllä mielensä muutti ja oli kummitytöstään ylpeä.

Tuntuu ihan pahalta,kun ajattelee,mitä nykyään moisesta ajateltaisiin.

Onkohan nykyinenkään suuntaus ihan hyvä?

Kysyy mummo vm-59.