Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Isäni työskenteli lapsuudessani ammatissa, jossa hänen piti jatkuvasti reissata ympäri Suomea. Hän saattoi olla poissa maanantaiaamusta perjantai-iltaan. Äitini puolestaan teki vuorotyötä.

Saatoin ala-asteella päästä koulusta klo 13-14 ja olla yksin kotona siihen asti kunnes äitini tuli töistä klo 20-22.30.

Meillä ei ollut isovanhempia auttamassa. Naapurin täti vahti minua ja veljeäni paljon, mutta hänelläkin oli tietysti täysin oikeutetusti oma elämä. Asuttiin haja-asutusalueella, eli mitään harrastuksia tai nuorisotaloja tms. ei ollut lähimaillakaan.

Joitain vaaratilanteita vuosien varrella oli, kuten palamaan syttynyt televisio, jonka me kyllä ihme kyllä onnistuimme peittämään palopeitteellä ja estämään suuremman vahingon.

Itse en jättäisi alakouluikäisiä lapsiani lähes joka päivä 6-10 tunniksi yksin kotiin. Vaikka mitään vaaratilanteita ei tulisikaan, niin onhan tuo jo henkistä laiminlyöntiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.

Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.

Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?

Lapsuus on kaikinpuolin pidentynyt. Isovanhemmat olivat jo toisellakymmenellä töissä ja vanhemmat hortoilevat päivät ilman valvontaa.

Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "pidentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?

Otetaanpa uudestaan: Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "lyhentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys!

Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.

Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.

Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.

No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D

Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.

Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.

Mä sanoisin vielä, että aikuisten ei pitäisi leikkiä lasten kanssa paljoa. Edes sen ainoan lapsen kanssa. 

Kun lapset leikkii aikuisten kanssa, siinä tapahtuu monia huonoja asioita lapsen sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kannalta. Ensinnäkin lapsi oppii sen, että hän saa aina määrätä mitä leikissä tapahtuu. Koska eihän aikuisella ole asian kanssa mitään väliä. Mutta toisilla lapsilla on. Ja se on monille enimmäkseen vain aikuisten kanssa leikkineille vaikea paikka.

Samoin aikuisten kanssa leikitään aina " oikein". Muistan kun kaverin lapselle oli ihan raivarin paikka, kun mun lapset saattoi keittiöleikin lopulla heittää kattilan päähän, ja todeta, että nyt alkoi avaruussota, ja tämä toinen jäi vain jankkaamaan, että ei kun se on kattila, sillä keitetään perunoita... Eli sellainen lapsille ominainen spontaanius ja mielikuvitus oli täysin kateissa, ja leluilla leikittiin vain oikein jne. 

Itse ajattelen, että tottakai siis lasten kanssa pitää välillä leikkiäkin, heille antaa huomiota, lukea, pelailla jne yhdessä. Mutta pitää olla myös sitä, että lapsi/lapset leikkii enimmäkseen keskenään, vaikka aikuien olisikin paikalla.

Kyllä kautta aikojen aikuiset ovat olleet lapsen leikeissä mukana mahdollisuuksien mukaan. Oma mummoni leikitti minua paljon, ja loistava mielikuvitus minulle kehittyi. Pienten lasten leikeissä pitää olla mukana, koska niissä sattuu paljon kiusaamista ja sellaista missä eivät vielä itse pärjää. Eskari-ikäiset leikkivät ja todella itsekseen, mutta on ihan normaalia leikittää 1-2-vuotiasta ja olla mukana 3-4-vuotiaan mielikuvitusleikeissä. Lapsi oppii määräämään leikkiessä, jos aikuinen ei koskaan ole heikomman puolella ja sano ei.

Vierailija kirjoitti:

Minnuli123 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.

Ei tämä välttämättä vain huono asia ole. Vanhemmilla, erityisesti äideillä, on tänä päivä hirveä tarve olla tarvittu lapsen puolelta. Itsenäinen lapsi saattaa olla se, jolla on parhaat valmiudet selviytyä elämän karikoista silloin, kun kaikki ei menekään hyvin. Pärjää silti, vaikka tarvittaessa yksinkin. Tämä on taito, joka monelta aikuiseltakin tuntuu puuttuvan.

Turvallinen kiintymyssuhde ennustaa tutkimusten mukaan parhaiten menestystä elämässä ja ihmissuhteissa. Turvallisen kiintymyssuhteen omaava lapsi pystyy läheisyyteen ja hakemaan turvaa ja apua tarvittaessa.

Kyllä äidin kuuluukin olla tarvittu, kun puhutaan alle kouluikäisistä lapsista. Ihmisen otsalohko kehittyy aikuisikään asti. Meidän lajin selviytymiselle on olennaista ihmislapsen pitkä hoiva-aika.

Kenties ketjuun tuli mummoikäisiä nyt? En minä ainakaan tarkoita ketään loukata kirjoituksellani. Itsekään en ole täydellinen vanhempi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Viisivuotias voi haluta vaikka muuttaa pois kotoa. On vanhemman tehtävä harkita, onko lapsi kypsä toteuttamaan omia halujaan. Lyhyt bussimatka kuskin lähellä on muutenkin hieman eri asia kuin tuntikausia junassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys!

Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.

Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.

Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.

No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D

Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.

Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.

Mä sanoisin vielä, että aikuisten ei pitäisi leikkiä lasten kanssa paljoa. Edes sen ainoan lapsen kanssa. 

Kun lapset leikkii aikuisten kanssa, siinä tapahtuu monia huonoja asioita lapsen sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kannalta. Ensinnäkin lapsi oppii sen, että hän saa aina määrätä mitä leikissä tapahtuu. Koska eihän aikuisella ole asian kanssa mitään väliä. Mutta toisilla lapsilla on. Ja se on monille enimmäkseen vain aikuisten kanssa leikkineille vaikea paikka.

Samoin aikuisten kanssa leikitään aina " oikein". Muistan kun kaverin lapselle oli ihan raivarin paikka, kun mun lapset saattoi keittiöleikin lopulla heittää kattilan päähän, ja todeta, että nyt alkoi avaruussota, ja tämä toinen jäi vain jankkaamaan, että ei kun se on kattila, sillä keitetään perunoita... Eli sellainen lapsille ominainen spontaanius ja mielikuvitus oli täysin kateissa, ja leluilla leikittiin vain oikein jne. 

Itse ajattelen, että tottakai siis lasten kanssa pitää välillä leikkiäkin, heille antaa huomiota, lukea, pelailla jne yhdessä. Mutta pitää olla myös sitä, että lapsi/lapset leikkii enimmäkseen keskenään, vaikka aikuien olisikin paikalla.

Mä olen aina leikkinyt lapseni kanssa paljon, ja saanut kovasti päiväkodista kiitosta kuinka loistava mielikuvitus heillä ja on ja ovat tosi hyviä leikkikavereita. Eivät jätä ketään ulkopuoliseksi ja joustavat leikeissä tuoden siihen itse myös paljon.

Kyllähän niihin leikkitaitoihin vaikuttaa myös se, miten leikit lapsen kanssa. Jos se vanhempi opettaa jotenkin mekaanisesti yhtä ja samaa leikkiä, niin kenties ei leikkitaidot kehity. Samoin jos ei ole sisaruksia. Ja jos vanhemmalla on huono mielikuvitus, niin ehkä on parempi jättää lasten leikitys päiväkotiin.

Muistan kyllä, että meilläkin vanhemmat leikkivät paljon mukana spontaanisti (hetken aikaa, ei koko leikkiä) ja hyvä minusta tuli. Kylläpä nuo päiväkodissakin leikkivät lasten kanssa ja hyvä niin, eihän esimerkiksi 3- ja 5-vuotiaat ole keskenään tasavertaisesia.

Vierailija kirjoitti:

Lasten tapaturmakuolleisuus on laskenut noista ajoista 90%.

Millä matematiikalla? Tuon THL:n tilaston perusteella 0-14 vuotiaiden tapaturmakuolleisuus on 80-luvulta suunnilleen puolittunut, eli laskenut noin 50%

Vierailija kirjoitti:

Isäni työskenteli lapsuudessani ammatissa, jossa hänen piti jatkuvasti reissata ympäri Suomea. Hän saattoi olla poissa maanantaiaamusta perjantai-iltaan. Äitini puolestaan teki vuorotyötä.

Saatoin ala-asteella päästä koulusta klo 13-14 ja olla yksin kotona siihen asti kunnes äitini tuli töistä klo 20-22.30.

Meillä ei ollut isovanhempia auttamassa. Naapurin täti vahti minua ja veljeäni paljon, mutta hänelläkin oli tietysti täysin oikeutetusti oma elämä. Asuttiin haja-asutusalueella, eli mitään harrastuksia tai nuorisotaloja tms. ei ollut lähimaillakaan.

Joitain vaaratilanteita vuosien varrella oli, kuten palamaan syttynyt televisio, jonka me kyllä ihme kyllä onnistuimme peittämään palopeitteellä ja estämään suuremman vahingon.

Itse en jättäisi alakouluikäisiä lapsiani lähes joka päivä 6-10 tunniksi yksin kotiin. Vaikka mitään vaaratilanteita ei tulisikaan, niin onhan tuo jo henkistä laiminlyöntiä.

Meillä ei mennyt ilta noin pitkäksi, mutta 8-vuotiaasta asti olin yksin sellaiset kesälomaviikot, kun vanhemmilla ei ollut lomaa. Asuttiin järven rannalla ja siellä uitiin toisten yksin kotona olevien kaverien kanssa ja lämmitettiin sähköliedellä lounasta. 

Ei ollut puhettakaan, että olisi kuskattu harrastuksiin. Yhdeksänvuotiaana matkustin puoli tuntia bussilla Hgin keskustaan, bussiasemalta sieltä sitten kävelin jonkun matkaa soittotunnille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Nykynäkökulmasta saattaisi olla hurjaa 5-vuotias yksin matkustamassa linja-autossa. Ennen vanhaan myös ihmiset olivat vuosikymmeniä samassa työssä, linaja-auton kuljettaja saattoi olla kaikkien tietämä niin kuin oli kenkäkaupanyyjäkin tuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Nykynäkökulmasta saattaisi olla hurjaa 5-vuotias yksin matkustamassa linja-autossa. Ennen vanhaan myös ihmiset olivat vuosikymmeniä samassa työssä, linaja-auton kuljettaja saattoi olla kaikkien tietämä niin kuin oli kenkäkaupanyyjäkin tuttu. 

Nyt ei puhuta mistään 1920-luvusta ja ihan tavallisista kaukoliikenteen vuoroista. Ei niissä mitään tuttuja ollut kuskeina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Niin jos VR:ään ei voi luottaa sinne jääneiden tavaroiden suhteen, niin miten voisi kuvitella että yksin matkustava lapsi olisi turvassa? 

https://seura.fi/asiat/tutkivat/vrn-loytotavaroilla-rahastetaan-laukun-…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten tapaturmakuolleisuus on laskenut noista ajoista 90%.

Millä matematiikalla? Tuon THL:n tilaston perusteella 0-14 vuotiaiden tapaturmakuolleisuus on 80-luvulta suunnilleen puolittunut, eli laskenut noin 50%

Ja 50-luvulta laskenut 90 prosenttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Nykynäkökulmasta saattaisi olla hurjaa 5-vuotias yksin matkustamassa linja-autossa. Ennen vanhaan myös ihmiset olivat vuosikymmeniä samassa työssä, linaja-auton kuljettaja saattoi olla kaikkien tietämä niin kuin oli kenkäkaupanyyjäkin tuttu. 

Nyt ei puhuta mistään 1920-luvusta ja ihan tavallisista kaukoliikenteen vuoroista. Ei niissä mitään tuttuja ollut kuskeina.

Minä puhun linja-autokuskeista.

Ei varsinaisesti mutta kiipeilimme katoilla jne. ihan omatoimisesti. Jos vanhemmat olisi tienneet niin huutia olisi tullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Onko mieletöntä, jos matkustaa viisivuotiaana linja-autolla yksin mummolaan, naapurikaupunkiin. Niin minä tein, ihan omasta halustani.

Nykynäkökulmasta saattaisi olla hurjaa 5-vuotias yksin matkustamassa linja-autossa. Ennen vanhaan myös ihmiset olivat vuosikymmeniä samassa työssä, linaja-auton kuljettaja saattoi olla kaikkien tietämä niin kuin oli kenkäkaupanyyjäkin tuttu. 

Nyt ei puhuta mistään 1920-luvusta ja ihan tavallisista kaukoliikenteen vuoroista. Ei niissä mitään tuttuja ollut kuskeina.

Minä puhun linja-autokuskeista.

Niin eli tuntien bussimatka kaupunkien välillä on juurikin sitä kaukoliikennettä. Niitä ajeli ennen ihan samanlaiset ventovieraat kuskit kuin nykyäänkin.

Olen syntynyt 91 eli 98 lähdin kouluun, äiti laittoi aamulla repun selkään ja sanoi heippa, aja varovasti. Koulumatka oli reilu 4km enkä ollut koskaan ajanut pyörällä tuota reittiä, ensimmäinen 2km oli tuttua aluetta missä olin pyöräillyt. Loppumatkasta osa piti polkea autotien laitaakin, ei ollut pyörätietä tai jalkakäytävää.

En laittaisi omaa 6-7v lasta pyöräilemään ilman, että yhdessä harjoitellaan sitä reittiä ensin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.

Et sinä voi tietää koska et elänyt niillä muinaisilla vuosikymmenillä.

Tästäkin ketjusta käy ilmi, että lapset suorastaan "jätettiin heitteille" ja jossain määrin koko kylä kasvatti. Vanhemmat olivat pelloilla ja vuorotöissä, lapset saivat käydä keskenään leikkimässä kodin ulkopuolella raksoilla ja joen rannoilla sekä matkustaa yksin julkisilla. Kaikilla aikuisilla oli oikeus ja velvollisuus puuttua lasten tekemisiiin ja kattoa vähän perään. 

Tuommoista ropagantaako teille siellä valtion rautateillä nykyään opetetaan? Kenelläkään ei ole tässä maassa enää sydäntä eikä varsinkaan vr:llä, siitä julma löytötavaratoimisto. 

Pointtini ei ole se ketä syytettiin jos lapsi hukkui uintireissulla tai jäi pois väärällä asemalla, vaan juuri tuo asenne, että ei ole mun vastuulla, niinpä yhteiskunnastamme on tullut myös tämmöinen paikka jossa ei luoteta yhtä paljoa ventovieraisiin. En minäkään luota enää. Ja ei todellakaan tasan tarkkaan konnari ole lapsenvahti. 

Mieheni on 86 syntynyt ja kertoi, että Tampereella kulki ennen kouluikää mummonsa luona yökylässä, käveli reppu selässä kotoa keskustaan 3 km yksin. Sitten illalla aina äiti soitti mummolle että onko poika päässyt perille. Muistaa että kerrankin halusi lähteä mummolle vaikka satoi, veljen liian isossa sadetakissa oli lompsinut, silloin harmaassa sateessa oli hetki pelottanut että onko eksynyt reitiltä. Ja mummo oli aina lähtiessä pakannut reppuun leivän ja pillimehun, minkä pysähtyi johonkin puiston penkille syömään kotimatkalla.

Mulle se on niin hellyyttävä mielikuva hänestä pienenä, määrätietoisena matkalla mummolaan iso reppu selässä, mutta oikeesti ihan kamalan vaarallista noin pienenä! Ja vanhemmat ja mummo on siis ihan järki-ihmisiä, mutta kai tuota pidettiin ihan normaalina siihen aikaan.

Meillä oli ihan outoa. Talossa sisällä ei saanut sulkea ovia, vessan lukko oli otettu pois, ei mitään yksityisyyttä. Jotain epämääräisiä selityksiä, että jos jää jumiin lukkojen taa! Nälkää nähtiin, koska itse ei saanut laittaa ruokaa, koska hella on niin vaarallinen, että sitä ei saa käyttää. Tai mikä pahinta, jos keittiöön tekisi sotkun, kun aikuiset ei kotona. Mutta mikä oudointa, kun ulko-ovesta meni pihalle... Sisarusten kanssa uimataidottomana rantaan, soutelemaan tuntemattomille vesille, metsään ilman mitään kompassia tai kelloa, koska ne kuitenkin hävittää tai rikkoo. Pimeässä on tullut rämmittyä kotiin milloin mistäkin. 80-lukua maalla.