Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Olimme lomalla  sSpanjassa ja vanhemmat jättivät meidät lapset huoneeseen kun lähtivät ulos "istumaan iltaa", olin 9 ja pikkuveli 6. Veljeen iski kova  vatsakipu ja lähdimme ulods etsimään vanhempiani, veli itki eikä voinut kävellä kunnolla ja minäkin itkin. Äkkiä edessämme oli vanhempi, englantia puhuva  nainen joka vaihtoi suomeen tajuttuaan että olemme suomalaisia,  nainen oli järkyttynyt siitä että hortoilimme kahdestaan ulkona  ja vei meidät  asuntoonsa jossa antoi limsaa ja sipsejä sekä  soitti poliisit. Hirveä  show! Poliisit eivät tietenkään puhuneet suomea tai edes englantia, veli piti viedä sairaalaan, minä en muistanut hotellin nimeä...luulin oikeasti että  veli kuolee ja minä jään orvoksi Espanjan kaduille asumaan. No loppu hyvin kaikki hyvin, vanhemmat löytyivät ja velikin jäi  henkiin, syy ankaraan vatsakipuun ei koskaan selvinnyt. Ehkä joku pöpö ruuasta?

Vanhemmat olivat todella vihaisia ja väittivät olleensa terassilla hotellia vastapäätä koko ajan. En usko, he olisivat kuulleet tai nähneet meidät.

Nykyään ei kasvateta lapsia. Annetaan vaan perseillä ilman mitään seuraamuksia. Kuka oikeesti kuvittelee, että "rauhallinen puhuttelu" tehoaa yhtään mihinkään ?

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala mitä juttuja😂

Ei ihme että nykyään tehään niin vähän lapsia..kun niitä ei voi samalla tavalla ”hoitaa”.

Ja ajatella tälläistä se on vieläkin normaalia suurimmassa osin ympäri maailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mun lapsella on tuollaisia samanlaisia piirteitä. Hän on jo 18-vuotias, joten myöhäistä tehdä mitään.

En patistanut häntä oppimaan mitään liian aikaisin, vaan hänellä on lukihäiriö ja ongelmia oman toiminnan ohjauksessa.

Olen ilmeisesti pakottanut häntä liikaa normaaliin muottiin ja vaatinut ahkeraa koulunkäyntiä (kuten minä tein aikoinaan). En ole antanut hänen olla oma itsensä.

Tukeni avulla hän valmistui lukiosta, mutta minun ja hänen suhde on huono. (Lukiossa en enää auttanut häntä lainkaan. Sen lupasin jo yläkouluaikaan. Olisin tietty auttanut, jos olisi pyytänyt)

70-luvulla syntyneenä koko lapsuus oli yhtä vaarallista tilannetta nykymittapuuhun verrattuna. Muutamia mieleenpainuneita oli esim. se, kun 3-vuotiaana tulin auton töytäisemäksi pyöräillessäni lähikauppaan ostamaan tilille karkkia, kävin itseksi siellä vähän väliä ja kerran sattui isompi onnettomuus. Suurin piirtein samoihin aikoihin meinasin hukkua kotitalon vieressä virtaavaan jokeen, jonka rannalla kaikki talon lapset leikkivät vapaasti kaiket päivät ilman minkäänlaista valvontaa.

Ekaluokkalaisena kävelin yksin koulumatkat viitisen kilometriä suuntaansa, siinäkin matkalla lampi, johon aina joku lapsukaisista molskahti (minä olin oppini saanut jo pari vuotta aiemmin), vieressä kulki vilkkaasti liikennöity tie. Samoihin aikoihin pyöräilin itseäni pari vuotta vanhemman siskon naapurikaupunkiin 15 km päähän katsomaan taloa, johon olimme muuttamassa. Muistan kyllä itkeneeni matkalla, että en jaksa, mutta eipä se mitään auttanut, pakko oli jaksaa, miten muuten sieltä olisi kotiin päässyt.

10-vuotiaana kieltäydyin enää lähtemästä viikonlopuiksi isovanhempien luo 400 km päähän ja tarpeeksi asiasta jankattua, sain jäädä kotiin. Siitä asti olin monet viikonloput kokonaan yksin isossa omakotitalossa muun perheen matkatessa mökkipaikkakunnalle. 

Kun olin 12, vanhemmat lähti lomamatkalle ja lapsenvahdiksi tuli mummo, jolle valehtelin, ettei minulla ole kotiintuloaikoja ja siitä asti resusin viikonloppuyöt ulkona niin pitkään kuin halusin. Meni pari vuotta ennen kuin vanhemapni edes huomasivat, etten tullut kotiin kuin vasta joskus 01-03.

16-vuotiaana muutin omaan asuntoon (jonka vanhemmat toki maksoivat) ja elin ihan sellaista elämää kuin halusin. 

Nykyään olen 50-kymppinen umpitylsä ja kunnollinen virkamies. En tiedä, oliko vain onni matkassa vai kasvattiko vapaa lapsuus minusta vastuuntuntoisen, mutta hyvin on elämässä käynyt. Lapsuuden perheeni oli ns. hyvä/kunnollinen perhe eli esim. alkoa ei voi syyttää. Tänä päivän minut ja sisarukseni olisi varmaan huostaanotettu. Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen minun on todella vaikea ymmärtää nykylapsien yletöntä paapomista. Lapsettomuuden valitsin aikoinani mm. sen takia, etten olisi pystynyt minun silmissäni hysteeriseen huolehtimiseen, jota vanhemmilta nykyään odotetaan.

7-vuotiaana sain ekan mopon, 9-vuotiaana moottoripyörän ja 12-vuotiaana auton. 10 vuotiaana käytiin haulikon kanssa räkättirastaita jahtaamassa. Näillä harrastettiin ihan omaan tahtiin ilman vanhempien valvontaa. Tänä päivänä en omalle 12-pojalleni haulikkoa antaisi, että menkääs vaikka naapurin Joonan kanssa vähän mettälle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys!

Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.

Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.

Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.

No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D

Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.

Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.

Mä sanoisin vielä, että aikuisten ei pitäisi leikkiä lasten kanssa paljoa. Edes sen ainoan lapsen kanssa. 

Kun lapset leikkii aikuisten kanssa, siinä tapahtuu monia huonoja asioita lapsen sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kannalta. Ensinnäkin lapsi oppii sen, että hän saa aina määrätä mitä leikissä tapahtuu. Koska eihän aikuisella ole asian kanssa mitään väliä. Mutta toisilla lapsilla on. Ja se on monille enimmäkseen vain aikuisten kanssa leikkineille vaikea paikka.

Samoin aikuisten kanssa leikitään aina " oikein". Muistan kun kaverin lapselle oli ihan raivarin paikka, kun mun lapset saattoi keittiöleikin lopulla heittää kattilan päähän, ja todeta, että nyt alkoi avaruussota, ja tämä toinen jäi vain jankkaamaan, että ei kun se on kattila, sillä keitetään perunoita... Eli sellainen lapsille ominainen spontaanius ja mielikuvitus oli täysin kateissa, ja leluilla leikittiin vain oikein jne. 

Itse ajattelen, että tottakai siis lasten kanssa pitää välillä leikkiäkin, heille antaa huomiota, lukea, pelailla jne yhdessä. Mutta pitää olla myös sitä, että lapsi/lapset leikkii enimmäkseen keskenään, vaikka aikuien olisikin paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Minnuli123 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.

Ei tämä välttämättä vain huono asia ole. Vanhemmilla, erityisesti äideillä, on tänä päivä hirveä tarve olla tarvittu lapsen puolelta. Itsenäinen lapsi saattaa olla se, jolla on parhaat valmiudet selviytyä elämän karikoista silloin, kun kaikki ei menekään hyvin. Pärjää silti, vaikka tarvittaessa yksinkin. Tämä on taito, joka monelta aikuiseltakin tuntuu puuttuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ihan mieltöntä. Ennen vanhaan ajateltiin että vastaantulijoihin voi pääsääntöisesti luottaa, samoin junan virkailijoihin. Tulee turvallinen olo kun muistelee noita aikoja. Nykyisin en enää luota VR:ään pätkääkään niiden rikollisen löytötavaratoimiston vuoksi. 

Sen sijaan yksin vietin iltapäiviä ja aamuja kun vanhemmat olivat töissä ja minulla ei ollut vielä koulua tai olin jo päässyt kotiin. Muistan kun ekaluokkalaiselle minua pelotti ja ja joskus jouduin menemään ulos kun en uskaltanut olla kotona. Nykyään on onneksi aamu-ja iltapäiväkerhot, mutta 3-luokkalaisen on pärjättävä monesti jo yksin. Ei vielä niinkään nuoren oikeasti tarvitsisi joutua. Meillä on mieheni kanssa työ, jota voi tehdä etänä aina kun haluaa, joten olemmekin olleet iloisia kun olemme voineet lähettää lapset kouluun ja olla vastassa kun he tulevat koriin. Vaikuttaa lapsen turvallisuudentunteeseen.

Sen sijaan emotionaalista hylkäämistä koin lapsena. Minut jätettiin aivan liian yksin monien asioiden kanssa (koulukiusaaminen esimerkiksi). Oltiin näennäisesti tukena mutta oikeasti ei vaan itse jouduin pärjäämään. Tämä on vaikuttanut itsentuntooni ja mielenterveyteni koko elämän.

Hyvin samanlaisia kokemuksia juuri 70-luvulta. Muistan kuinka minua ala-asteella kiusattiin, ja viimein rohkaistuin siitä kertomaan isälleni (oli pakko, hän kun sattui näkemään erään tapauksen). Tunsin oloni helpottuneeksi, arvelin että nyt asiat varmaan muuttuvat, ehkä isä juttelee opettajien kanssa tms. No, asiasta ei sen koommin keskusteltu. :D Eli meillä kotona tiedettiin, koulussa tiedettiin, mikään ei vaan muuttunut. Ja kun luokanopettajakin oli ottanut minut silmätikukseen ja nolasi minut jatkuvasti tunneilla, niin siinäpä sitä oltiin, ja tulosten kanssa elelen edelleen. Kotona oli sikälikin vaikea olla, että 7 vuotta vanhempi veljeni purki kaiken pahan olonsa minuun vanhempien puuttumatta. Joten joo, keskiluokkainen koti jossa oli ulkoisesti turvallista eikä kukaan ryypännyt tai rällännyt, mutta... opin jo pienenä että pitää pärjätä yksin, kukaan ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

On. Yksi kerta oli sellainen, kun äiti lukitsi minut ulos talvi-iltana ilman ulkovaatteita. Olin unohtanut taloyhtiön pihalle jotain, joten kuljeskelin siellä kylmässä ja pimeässä etsimässä koska ilman sitä ei ollut kotiin takaisin tulemista.

Jossain vaiheessa äiti sitten tajusi että yksin kylmässä talvi-illassa sisävaatteissa kulkeva lapsi saattaa herättää huolta naapureissa, ja raivoissaan kävi hakemassa minut sisään.

2000-luvulla tuollainen vielä veteli, mutta toivottavasti ei enää.

Ala-aste ikäinen sisareni nouti minut päiväkodista kun vanhemmat eivät töistä päässeet. Tuolloin se oli vielä sallittua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Lapsesta ovat junamatkan aikana vastuussa omat huoltajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.

Eikö myöskään uimavalvojat ole lastenvahteja, jos vielä jollekin on perusasiat epäselviä.

Isäni työskenteli lapsuudessani ammatissa, jossa hänen piti jatkuvasti reissata ympäri Suomea. Hän saattoi olla poissa maanantaiaamusta perjantai-iltaan. Äitini puolestaan teki vuorotyötä.

Saatoin ala-asteella päästä koulusta klo 13-14 ja olla yksin kotona siihen asti kunnes äitini tuli töistä klo 20-22.30.

Meillä ei ollut isovanhempia auttamassa. Naapurin täti vahti minua ja veljeäni paljon, mutta hänelläkin oli tietysti täysin oikeutetusti oma elämä. Asuttiin haja-asutusalueella, eli mitään harrastuksia tai nuorisotaloja tms. ei ollut lähimaillakaan.

Joitain vaaratilanteita vuosien varrella oli, kuten palamaan syttynyt televisio, jonka me kyllä ihme kyllä onnistuimme peittämään palopeitteellä ja estämään suuremman vahingon.

Itse en jättäisi alakouluikäisiä lapsiani lähes joka päivä 6-10 tunniksi yksin kotiin. Vaikka mitään vaaratilanteita ei tulisikaan, niin onhan tuo jo henkistä laiminlyöntiä.