Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Lapsena, 5-12 vuotiaana lähdettiin kesällä aamulla ulos ja tultiin illalla myöhään takaisin. Päivällä käytiin syömässä pikaisesti. Käytiin uimassa ominpäin, kiipeiltiin puissa, rakennettiin majoja, ajettiin hurjaa vauhtia pyörillä (kypäriä ei oltu keksitty), seikkailtiin junaradalla jne. Oltiin täysin vapaasti pitkin kyliä. Naapurin talonmies saattoi antaa joskus tukkapöllyä jos keksittiin koiruuksia. Kukaan kaveri ei kiusannut ketään. Meillä oli varmaan aika hyvä kunto kun oltiin aina menossa vaikka pieniä oltiin. Kotona tiedettiin että jossain vaiheessa kotiin tullaan. Se oli tosi onnellista aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdettiin kaveriporukalla, iät 10-14v. tekemään majaa metsään. Mukana vanhempien antamat työkalut: saha, pikku kirves, vasara ja nauloja. Jokunen oma lankunpätkäkin saatiin jonkun isän varastosta. Eipä tullut kellää mieleen vaarat? Maja saatiin aikaiseksi ( isompien poikein avulla ) ja kotiin selvittiin hengissä, tosin kotimatkalla raekuuro yllätti ja seistiin koko porukka puun alla odottaen sen loppumista. Sattuu ikävästi golfpallon kokoinen rae..
Olen syntynyt 90-luvulla.
11-vuotiaana hoidin reilun kuukauden vanhempien työpäivän ajan, hoitopaikan ollessa kesälomalla, 5-vuotiasta siskoani. Sama toistui seuraavana ja ehkä sitä seuraavana kesänä, sitten totesin että nyt riitti.
Oltiin vaan kotona metsän keskellä ja minun piti lämmittää einesruokia/ keittää pastaa tms. Kotitöitä olisi pitänyt itse tajuta tehdä ja kauhea valitus oli aina kun äiti tuli kotiin.
En itse jättäisi 5-vuotiasta sisaruksen hoiviin 🤔 kun on kyse kokonaisesta työpäivästä matkoineen.
Ala-asteella olisi pitänyt itse hoitaa läksyt ja kokeisiin valmistautuminen, huutoa tuli jos unohtui. Läksyt tein pääasiassa (paitsi sanakokeisiin luku ja muu harvemmin tapahtuva unohtui), mutta kokeisiin en muistanut enkä osannut valmistautua. Olisin tarvinnut apua/neuvoja/muistutuksia.
Hain 9vuotiaana pikkusiskon eskarista ja tein meille kotona voileipiä.
Minusta on täysin älytöntä,ettei nykyään isosisar saa hakea eskarilaista vaikka olisi 15vuotias ja koti vieressä!
"Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana."
>> Lapsen perusturvallisuus ja kiintymyssuhde äitiin ja isään kärsii, jos lapsi joutuu pitkiksi ajoiksi hoitoon kodin ulkopuolelle. Oletko ollut pitkiä paiviä pävähoidossa? Oletko ollut sairaalahoidossa alle kouluikäisenä? Oletko joutunut hoitoon mummoloihin - pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistasi?
"Äitini on 60-luvun lapsi ja itse olen syntynyt kasarin lopussa. Olen itse juurikin kuin tuo lapsi ja vasta nyt aikuisena tajunnut että elämänmittaisen pahan olon juurisyynä on ollut se, että olen kasvanut tunteet sivuuttavassa (ja jopa negatiiviset tunteet kieltävässä) perheessä."
>> Tässä ongelman juurisyy on tunnekylmä lapsuudenkoti ja huonot ja itsekkäät vanhemmat. Lapsen varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on ollut vanhempien laiskuutta, mukavuudenhalua, vastuuttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Vanhempien omat, itsekkäät tarpeet on laitettu lapsen ikätasoisten tarpeiden edelle.
Suuret ikäluokat eli 1940-luvulla syntyneet ovat usein olleet lapsian laiminlyöviä ja kaltoinkohtelevia vanhempia. He ovat yleensä tunnekylmiä, itsekkäitä ja surkeita vanhempia. Vanhemmat ovat hoitaneet lapsiaan huonosti. Lapsi ei ole saanut ikätasoista hoitoa ja huolenpitoa. Ongelmien juurisyy on, että lapsi ei ole kokenut omaa vanhempaansa turvalliseksi aikuiseksi. Lapsi ei saa itkeä, lapsi ei saa näyttää kielteisiä tunteitaan, lapsi ei saa olla lapsi. Aikuisena nämä kaltoinkohdellut lapset joutuvat käsittelemään epäoikeudenmukaista ja tunnekylmää lapsuutta ja kotikasvatusta terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Näin vuosienkin jälkeen halusin kiittää sinua tämän kertomisesta. Nuo sanat ovat ne, jotka toivoisin äitini joskus kykenevän sanoittamaan. Luulen tosin etten niitä varmaan häneltä koskaan saa kuulla, sillä hän elää vieläkin tunteet sivuuttaen. Äitini on 60-luvun lapsi ja itse olen syntynyt kasarin lopussa.
Olen itse juurikin kuin tuo lapsi ja vasta nyt aikuisena tajunnut että elämänmittaisen pahan olon juurisyynä on ollut se, että olen kasvanut tunteet sivuuttavassa (ja jopa negatiiviset tunteet kieltävässä) perheessä. Olen myös koko elämän hakeutunut alitajuisesti kaveri- ja parisuhteisiin, joissa minä tai tunteeni eivät tule kuulluksi tai nähdyksi. Kai niissä on ollut jotain tuttua. Ja vaikka se epämääräinen ahdistus ja yksinäisyyden kokemus ovat seuranneet mukanaan, en ole osannut kuunnella sen viestiä, soimaten vain itseäni että olen varmasti hullu tai sekaisin kun tunnen näin.
Tiedän että tämä meni aiheen vierestä, mutta koin tarvetta jakaa kokemukseni jos joku tätä lukeva vaikka saisi tajuamisen oman elämän suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1990-luvun alussa minut jätettiin jo alle 3-vuotiaana minua vanhempien sisarusten ja serkkujen kanssa yksin rannalle. Kyllä he varmasti vahtivat minua ja ei siitä ihan hirveän pitkä matka ollut mökille, missä oli aikuisia, mutta itse en niin pientä lasta todellakaan jättäisi veden ääreen ilman aikuisten valvontaa.
Vierailija kirjoitti:
En koe, ettei meistä olisi huolehdittu. Yksi ero oli, kun hain pikkusisarusta päiväkodista. Olin 5 vuotta vanhempi ja pikkusisko meni päiväkotiin 5-vuotiaana. Eli olen ollut 10-11-vuotias tuohon aikaan ja sisko 5-6. Mutta edelleenkään en käsitä, mikä siinä olisi nykyäänkään ongelma. Asuimme päikyn vieressä, pikkusiskoni olit tosi pikkuvanha ja olisi pärjännyt hyvin vaikka yksin kotona. Samoin minä olin fiksu ja vastuuntuntoinen lapsi. Kävellä nyt se 100m kotiin kaksin. Voihan tuon ikäiset rauhalliset ja fiksut lapset muutekin päästää kävelemään rauhallisella alueella. Miksi hain pikkusiskoa? Koska kotona oli tylsää yksin koulupäivän jälkeen. vanhemmat pääsi töistä 15:30 ja hain siskon yleensä 14-15 välillä. Itse meinasin suuttua, kun esikoiseni ei saanut 13-vuotiaana hakea 6-vuotiasta eskarista tuosta 300m päästä. Herranen aika. Nehän muutenkin pystyi olemaan kaksin. Isompi tuli kotiin siitä ohi, mutta niinpä piti mun kuumeessa raahautua hakemaan.
Tuolla nykyajan säännöllä koitetaan estää se että 15v laitetaan vastuuseen pienemmistä sisaruksista ja hoitamaan heitä. Se on mielestäni ihan oikein. Ei teinin kuulu olla lastenhoitaja. Siksi sisko ei saa hakea tarhasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajettiin autolla jäätä pitkin mummolaan. Äiti ja isä piti jossain kohtaa ovia raollaan, että pääsis pois jos auto alkais uppoamaan. Takaovia ei ollut. Mietin hädissäni miten minä muka pääsisin pois. Ei onneksi koskaan upottu.
Maatilalla oli vapaa elämä mutta aina ihmisiä, joten muuten tulee mieleen vain liftaaminen 18-v. Ikinä en haluaisi omien lasteni lifftaavan aikuisenakaan.
Mutsi jätti kolme alle 10 vee kersaa yöksi keskenään lähtien itse juhlimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheemme teki 80-luvun alussa automatkoja Saksaan. Siskon kanssa matkustettiin takapenkillä ilman turvavöitä, pikkuautossa moottoritievauhdissa. Välillä äiti könysi etupenkillä taakse rauhoittelemaan meitä, kun istumaan kyllästyneinä aloimme tappelemaan, kiskomaan toisiamme hiuksista ja kirkumaan. Isä puristi rattia rystyset valkoisina ja savu nousi korvista.
Me olimme jo pieninä mökillä yksin kun vanhemmat kävivät kaupungissa välillä asioilla tai peräti jopa töissä. Minä olin 6v ja veljeni 8v ensimmäisenä kesänä. Kävimme esimerkiksi soutuveneellä nostamassa katiskat järvestä päiväsellä jos tulisi soppakalat kuten vanhempamme ohjeistivat. Veljeni souti ja nosti katiskat ja minä vain roikuin mukana. Ei meillä mitään pelastusliivejä ollut silloin. Joskus grillasimme kahdestaan makkaraa mikä olisi nyt omien lasten kohdalla täysin pois suljettu vaihtoehto. Teimme siis nuotion rantakiville ja makkarat paistoon.
Oli kesiä jolloin olimme kahdestaan pääosin yksin kun vanhemmat töissä. Useimmiten toki kaupungissa mutta ei silloin mitään tietoa vanhemmilla ollut missä aikaamme vietämme. Veljeni usein kavereiden kanssa ja minä omien kanssa lähempänä kotia. Joskus pyöräilimme veljen kanssa kaupungin uimarannalle jonne kilometrien matka ja ensimmäisenä kesänä en ollut vielä koulussa kun myöhemmin ollaan asiaa muisteltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahdin 4-vuotiaasta 2-vuotta nuorempaa veljeäni iltapäivät ja illat ulkona, kun äiti halusi olla töiden jälkeen rauhassa kotona. Takaisin sai tulla, kun tuli pimeä -paitsi talvella, kun pimeä tuli niin aikaisin. Juostiin sitten pihoilla ja pelloilla ja käytiin kerjäämässä naapureista keksejä ja karkkeja. Kerjääminen kiellettiin, kun äiti kuuli asiasta. Kotona sai keksejä lauantaisin. Muita herkkuja ei koskaan.
Kun osasin vahtia veljeäni, pyysi naapurin täti minua vahtimaan 2-vuotiasta poikaansa, kun olin 5 v. Muistan vieläkin sen kauhun, kun uhmaikäinen pikkupoika juoksi pitkin autotietä ja ojia ja yritin saada häntä kiinni. Onneksi mitään ei sattunut.
3-vuotiaana hiihtelin yksin pimeällä pellolla ja jäin haalarista kiinni piikkilankaan. Itkin ja huusin ja joku kuuli ja tuli irrottamaan. Hiihdin sitten kotiin ja sain haukut revenneistä haalareista.
Todellakin 70-luvulla syntyneet opetettiin ottamaan vastuuta itsestään ja muista pienestä pitäen.
6 vuotiaana vanhemmat erosivat väkivaltaisesti ja jäin isän luokse kuukaudeksi. Hän meni aamuisin töihin ja sano että tee evästä jos tulee nälkä. Asuin siis landella yksin elin kylmillä lihapiirakoilla iltaan saakka. Eka päivä meni jotenkuten mutta sitten minua rupesi pelottamaan se iso autio talo niin menin meidän ulkokoiran luokse aina heti aamusta lihapiirakka kädessä ja jaoin sen hänen kansaan, sitten koitin nukkua koirankopissa iltaan saakka kunnes kuulin isän auton tulevan. Haukut sain isältä että haisin pas kaselle rakille.
Kiinnostavaa siinä että kun minusta tuli erolapsi niin vanhemmat tekivät enemmän töitä koska on kallimpaa asua yksin. Eron jälkeen näin heitä vain iltaisin ja jos olin aikaisin aamulla hereillä. Äitllä ei ollut varaa valita lapsenhoitajia niin välillä hänen henkisesti hieman jälkeenjäännyt puolisisarus hoisi minua. Tosin här sattu olemaan seksuaali minorieetti ja koitti kopeloida minua melkein joka kerta. Pienenä kun ei tiennyt eikä ymmärtänyt niin luulin että se oli samaa tasoa kuin kutittaminen toisen tahtoa vastaan niin juoksin vaan pakoon nauraen.
Teiniiässä tajusin mitä se oli ja minulla tuli hirveä homofoobia joka minulla vielä tänä päivänäkin on vahvasti, mutta en näytä sitä ulospäin.
Kaiken paskan jälkeen olen kuitenkin onnistunut jotenkuten aina menemään eteenpäin ja nyt minulla on ihana perhe. Lupaan myös että jos joku joskus yrittää kopeloida minun lapsia niin teen hänestä ikuisen vihanneksen vaikka saisinkin elinkautisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttävää! Olet joutunut jo pienenä lapsena suureen, aivan liian suureen vastuuseen jopa toisista lapsista! On sairasta, että tuollaisia vastuuttomia ja välinpitämättämiä hulttioaikuisia on ollut! Kertomasi on ollut monen, liian monen lapsen arkea 1960-, 1970- ja vielä 1980-luvulla.
Tehtiinkö lapsuudenperheestäsi lastensuojeluilmoituksia? Missä isäsi oli ja miten isäsi osallistui perheenne arkeen? Hoitiko isäsi teitä lapsia ja tekikö isäsi kotitöitä? Miksi äitisi halusi olla töiden jälkeen rauhassa kotona? Olivatko vanhempasi nuoria ja terveitä? Miksi vanhemmat eivät huolehtineet sinusta ja veljestäsi?
Mitä äitisi valehteli lastenneuvolassa ja koulussa perheenne asioista?
Oletko laittanut välit poikki vanhempiisi aikuisena?
Vierailija kirjoitti:
Vahdin 4-vuotiaasta 2-vuotta nuorempaa veljeäni iltapäivät ja illat ulkona, kun äiti halusi olla töiden jälkeen rauhassa kotona. Takaisin sai tulla, kun tuli pimeä -paitsi talvella, kun pimeä tuli niin aikaisin. Juostiin sitten pihoilla ja pelloilla ja käytiin kerjäämässä naapureista keksejä ja karkkeja. Kerjääminen kiellettiin, kun äiti kuuli asiasta. Kotona sai keksejä lauantaisin. Muita herkkuja ei koskaan.
Kun osasin vahtia veljeäni, pyysi naapurin täti minua vahtimaan 2-vuotiasta poikaansa, kun olin 5 v. Muistan vieläkin sen kauhun, kun uhmaikäinen pikkupoika juoksi pitkin autotietä ja ojia ja yritin saada häntä kiinni. Onneksi mitään ei sattunut.
3-vuotiaana hiihtelin yksin pimeällä pellolla ja jäin haalarista kiinni piikkilankaan. Itkin ja huusin ja joku kuuli ja tuli irrottamaan. Hiihdin sitten kotiin ja sain haukut revenneistä haalareista.
Todellakin 70-luvulla syntyneet opetettiin ottamaan vastuuta itsestään ja muista pienestä pitäen.
On jätetty. Melkein joka päivä. Niin levoton, ja äärettömän kekseliäs kuin olin taaperona/lapsena/teininä, niin on ihan todellinen ihme että olen hengissä :D Vastuuta en kyllä tekemisistäni oppinut. Se tapahtui vasta yli kolmekymppisenä.
Nyt sitten ihmettelen, kun vanhempani huolehtivat mun lapsista niin, että eivät saisi tehdä oikeastaan mitään. Siis mitään ihan nykymittapuiden mukaan. Suunnilleen pöydän ohi käveleminenkin on nyt yhtäkkiä vaarallista. Ehkä ahdistuivat jälkikäteen minun jatkuvasta paikkaamisesta.
80 luku kirjoitti:
6 vuotiaana vanhemmat erosivat väkivaltaisesti ja jäin isän luokse kuukaudeksi. Hän meni aamuisin töihin ja sano että tee evästä jos tulee nälkä. Asuin siis landella yksin elin kylmillä lihapiirakoilla iltaan saakka. Eka päivä meni jotenkuten mutta sitten minua rupesi pelottamaan se iso autio talo niin menin meidän ulkokoiran luokse aina heti aamusta lihapiirakka kädessä ja jaoin sen hänen kansaan, sitten koitin nukkua koirankopissa iltaan saakka kunnes kuulin isän auton tulevan. Haukut sain isältä että haisin pas kaselle rakille.
Kiinnostavaa siinä että kun minusta tuli erolapsi niin vanhemmat tekivät enemmän töitä koska on kallimpaa asua yksin. Eron jälkeen näin heitä vain iltaisin ja jos olin aikaisin aamulla hereillä. Äitllä ei ollut varaa valita lapsenhoitajia niin välillä hänen henkisesti hieman jälkeenjäännyt puolisisarus hoisi minua. Tosin här sattu olemaan seksuaali minorieetti ja koitti kopeloida minua melkein joka kerta. Pienenä kun ei tiennyt eikä ymmärtänyt niin luulin että se oli samaa tasoa kuin kutittaminen toisen tahtoa vastaan niin juoksin vaan pakoon nauraen.
Teiniiässä tajusin mitä se oli ja minulla tuli hirveä homofoobia joka minulla vielä tänä päivänäkin on vahvasti, mutta en näytä sitä ulospäin.
Kaiken paskan jälkeen olen kuitenkin onnistunut jotenkuten aina menemään eteenpäin ja nyt minulla on ihana perhe. Lupaan myös että jos joku joskus yrittää kopeloida minun lapsia niin teen hänestä ikuisen vihanneksen vaikka saisinkin elinkautisen.
Kenen aattelit hoitavan sun lapsia kun oot lusimassa?
Vierailija kirjoitti:
80 luku kirjoitti:
6 vuotiaana vanhemmat erosivat väkivaltaisesti ja jäin isän luokse kuukaudeksi. Hän meni aamuisin töihin ja sano että tee evästä jos tulee nälkä. Asuin siis landella yksin elin kylmillä lihapiirakoilla iltaan saakka. Eka päivä meni jotenkuten mutta sitten minua rupesi pelottamaan se iso autio talo niin menin meidän ulkokoiran luokse aina heti aamusta lihapiirakka kädessä ja jaoin sen hänen kansaan, sitten koitin nukkua koirankopissa iltaan saakka kunnes kuulin isän auton tulevan. Haukut sain isältä että haisin pas kaselle rakille.
Kiinnostavaa siinä että kun minusta tuli erolapsi niin vanhemmat tekivät enemmän töitä koska on kallimpaa asua yksin. Eron jälkeen näin heitä vain iltaisin ja jos olin aikaisin aamulla hereillä. Äitllä ei ollut varaa valita lapsenhoitajia niin välillä hänen henkisesti hieman jälkeenjäännyt puolisisarus hoisi minua. Tosin här sattu olemaan seksuaali minorieetti ja koitti kopeloida minua melkein joka kerta. Pienenä kun ei tiennyt eikä ymmärtänyt niin luulin että se oli samaa tasoa kuin kutittaminen toisen tahtoa vastaan niin juoksin vaan pakoon nauraen.
Teiniiässä tajusin mitä se oli ja minulla tuli hirveä homofoobia joka minulla vielä tänä päivänäkin on vahvasti, mutta en näytä sitä ulospäin.
Kaiken paskan jälkeen olen kuitenkin onnistunut jotenkuten aina menemään eteenpäin ja nyt minulla on ihana perhe. Lupaan myös että jos joku joskus yrittää kopeloida minun lapsia niin teen hänestä ikuisen vihanneksen vaikka saisinkin elinkautisen.
Kenen aattelit hoitavan sun lapsia kun oot lusimassa?
Se äidin sisarpuoli voi varmaan auttaa
Itse olen syntynyt 90-luvulla ja en muista kovinkaan montaa tilannetta. Ehkä monet ketjussa olevat viestit ovat vanhempien ikäluokkien kertomaa. Jos oikein mietin niin seikkailin kyllä toisten lasten kanssa läheisillä pelloilla. Kiipeilimme esim yhden maakellarin katon päällä ja laskimme kattoa pitkin alas. Olin itse noin 6-vuotias ja pienin mukana ollut lapsi oli vasta 3. Nämä lapset ns hoidossa meillä ja meidän vastuullamme. Itse en päästäisi noin nuoria yhdessä vielä kulkemaan ja nämä lapset olivat meidän vastuullamme. Jos jotain olisi sattunut niin varmaan minua olisi syytetty. Joskus koulun alaluokilla lenkitin naapureiden melko isoja koiria niin, että molemmat kädet varattuina. Jos koirat olisivat halunneet niin helposti olisivat minut kumoon saaneet. Toinen vielä veti aika paljon ja jahtasi esim jäniksiä niin tuli välillä vaikeita tilanteita. Ihme kyllä kaaduin vain kerran, kun toisen koiran kotipihassa oli vieras karkuteillä ollut koira mitä tämä lenkittämäni lähti ajamaan pois ja veti minut kumoon. Muuten en muista enempää näitä tilanteita.
Muistan sen lapsuudesta että olimme aina keskenään sisarusten kanssa uimassa eikä koskaan kukaan aikuinen valvonut. Eikä ollut sellaista kuin itsesuojeluvaisto.
Näin vuosienkin jälkeen halusin kiittää sinua tämän kertomisesta. Nuo sanat ovat ne, jotka toivoisin äitini joskus kykenevän sanoittamaan. Luulen tosin etten niitä varmaan häneltä koskaan saa kuulla, sillä hän elää vieläkin tunteet sivuuttaen. Äitini on 60-luvun lapsi ja itse olen syntynyt kasarin lopussa.
Olen itse juurikin kuin tuo lapsi ja vasta nyt aikuisena tajunnut että elämänmittaisen pahan olon juurisyynä on ollut se, että olen kasvanut tunteet sivuuttavassa (ja jopa negatiiviset tunteet kieltävässä) perheessä. Olen myös koko elämän hakeutunut alitajuisesti kaveri- ja parisuhteisiin, joissa minä tai tunteeni eivät tule kuulluksi tai nähdyksi. Kai niissä on ollut jotain tuttua. Ja vaikka se epämääräinen ahdistus ja yksinäisyyden kokemus ovat seuranneet mukanaan, en ole osannut kuunnella sen viestiä, soimaten vain itseäni että olen varmasti hullu tai sekaisin kun tunnen näin.
Tiedän että tämä meni aiheen vierestä, mutta koin tarvetta jakaa kokemukseni jos joku tätä lukeva vaikka saisi tajuamisen oman elämän suhteen.