Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus 60/70-luvun taitteessa. Äiti toimi perhepäivähoitajana, mutta päätti ryhtyä tehdastyöläiseksi 2-vuorossa. 5-vuotiaana tarhaan bussilla, oli opastettu että kun näkyy punainen tarhantalo jää pois ja takaisin tullessa keltainen talo, mummo oli onneksi useimmiten vastassa palatessa. Pienellä paikalla bussikuskikin käytännössä tiesi missä kukin jää pois, jos unohtui kelloa painaa. Mieleen on jäänyt tarhasta se kun sain oksennustaudin kesken päivän, sinä päivänä en ollut saanut bussirahaa, koska isän oli tarkoitus hakea minut tarhan päättyessä. Tarhantäti päätti lähettää yrjötautisen kesken päivän kotiin ja kävellen, matkaa 4 kilsaa. Voisipi olla tarhantäti tänä päivänä otsikoissa ja oikeudessa.

Voi pientä, tuli ihan kyyneleet silmiin. On siinä ollut kauhea kotimatka.

No mitä nyt persoonallisuushäiriöisille raiskattavaksi ja huumattavaksi. Meni 30v että pääsin ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ala-aste/yläasteikäisenä pyöräillyt toistakymmentä kilometriä ravitallille hoitamaan hevosia ja niillä piti aina päästä ratsastamaan. Eipä sitä satulaakaan aina ollut, kun lähdettiin menemään pitkin metsiä ja peltoja. Yksin, ilman puhelimia tai sen parempaa tietoa kenelläkään, että minne olin mahtanut mennä. Välillä (usein!) putosin selästä ja hevonen juoksi yksin kotiin. Monta kertaa oli aika pitkä matka kävellä takaisin tallille. Eikä näistä koskaan kotona puhuttu, tietenkään..

Onneksi koskaan ei sattunut mitään vakavampaa.

Me tehtiin tätä landella sedän työhevosen kanssa. Eihän se hevosparka mistään ratsastusjutuista ymmärtänyt, mutta ihan kiltisti se köpötteli kolme kakaraa selässä ja pelkän riimunarun varassa. Ensin avattiin portti ja sitten houkuteltiin hevonen laitumella olevan ison kiven viereen ja sen päältä oli helppo päästä selkään. Sitten vaan kohti suuria seikkailuja. 

Me tehtiin samaan. 3 tai 2 päällä laukatiin aika pitkää loivaa alamäkeä.Tikapuilta selkään. Huisin hauskaa ja polle oli kaiken nähnyt suokki,otti ihan lunkisti asiat. Ei ollu kypäriä eikä suojaliivevä.Jonkun puunnrungonkin yli hypättiin mutta yks päällä. Hengissä ollaan eikä meillä ole burnoutteja eikä terapitarvetta kuten nykylapsilla ja nuorilla.  Lapsille pitää antaa vapautta ja vastuuta.

Ajoimme hevosauton kyydissä (siellä hevosen kanssa kuormurin perälavalla) raveihin. Uimme missä sattuu ja minesti meinasin hukkua. Sain liftata yksin pianotunneille toiseen kaupunkiin.

Kyllä mut pidettiin hengissä, mutta äipän kasvatus oli sitä että "oota vaan kun isäs tulee kotiin". 10-11 vuotiaana olin öitä yksin kotona ja mulle jätettiin 20mk että käyn hakee itselle evästä kyläkaupasta 3km päästä kävellen. Sanottiin vielä että älä tuhlaa kaikkea. Mitäpä sellainen pieni lapsi osas ostaa evästä kun ei edes opetettu ruuanlaittoon :( Vaikuttaa varmasti trollilta, mutta valitettavasti ei ole sitä. Olen -76 syntynyt, jos sillä on jotain merkitystä.

9-vuotiaana jalkapallojoukkueen turnausreissulla Tanskassa, pelasin joukkueessa jossa muut olivat pääasiassa 12+ ikäisiä. Omat vanhempani eivät olleet mukana, mutta muiden lasten vanhempia oli "valvojina" ja reissun johtajina. Eräs päivä mentiin uimaan meren rannalle suhteellisen isoihin aaltoihin, eikä kukaan tullut kysyneeksi tai kyseenalaistaneeksi millainen uimataito minulla alkujaan on tai valvonut yhtään mitä siellä puuhasin. Isompien mukaanhan sitä oli päästävä ja hukkuminen niissä aalloissa oli enemmän kuin lähellä heti, kun jalat eivät enää yltäneet pohjaan ja aallot painoivat pinnan alle.

Otin katolla aurinkoa kesälomalla, kun vanhemmat oli töissä. Leikimme rotkossa, jossa oli vuolas virtaus. Kiipesin puuhun, joka kaartuu rotkon ylle pudotus olisi ollut varmaan 40 metriä. Ajettiin alakouluikäisinä moottoriveneellä saareen, joka oli avomeren rajalla. Veneiltiin muutenkin keskenämme. Kaasuliettä käytettiin mökillä itsenäisesti.

En kyllä muista mitään ja olen syntynyt 75. Kyllä minun perääni katsottiin, vähän isompana sai käydä uimassa yksin kuten omatkin lapseni jne. Ehkä isoin ja ainoa asia oli, että saatiin järvellä mennä soutuveneellä ilman pelastusliivejä joku 10-12-vuotiaana. Äiti taisi huudella perään, muttei ollut ehdottoman tarkka. Omani laitan laittamaan pelastusliivit. Toisaalta olin kyllä erinomainen uimari.

Sen sijaan omat vanhempani ovatkin jo eläneet huolettomammin. Erityisesti isä. Saivat jo hädin tuskin kouluikäisenä käydä uimassa keskenään, kalastella järvellä (luonnollisesti 50-luvulla ilman pelastusliivejä) 7-vuotiaana veneestä jne. Talvisin sai hyppiä kalliolta mäkihyppyä ja sen semmoista.

En koe, ettei meistä olisi huolehdittu. Yksi ero oli, kun hain pikkusisarusta päiväkodista. Olin 5 vuotta vanhempi ja pikkusisko meni päiväkotiin 5-vuotiaana. Eli olen ollut 10-11-vuotias tuohon aikaan ja sisko 5-6. Mutta edelleenkään en käsitä, mikä siinä olisi nykyäänkään ongelma. Asuimme päikyn vieressä, pikkusiskoni olit tosi pikkuvanha ja olisi pärjännyt hyvin vaikka yksin kotona. Samoin minä olin fiksu ja vastuuntuntoinen lapsi. Kävellä nyt se 100m kotiin kaksin. Voihan tuon ikäiset rauhalliset ja fiksut lapset muutekin päästää kävelemään rauhallisella alueella. Miksi hain pikkusiskoa? Koska kotona oli tylsää yksin koulupäivän jälkeen. vanhemmat pääsi töistä 15:30 ja hain siskon yleensä 14-15 välillä. Itse meinasin suuttua, kun esikoiseni ei saanut 13-vuotiaana hakea 6-vuotiasta eskarista tuosta 300m päästä. Herranen aika. Nehän muutenkin pystyi olemaan kaksin. Isompi tuli kotiin siitä ohi, mutta niinpä piti mun kuumeessa raahautua hakemaan.

Olin perhepäivähoidossa samassa paikassa useamman vuoden. Kotona kyllä puhuin siitä, että hoitaja on vihainen ja pelottava, mutta vanhemmat veivät silti samaan hoitopaikkaan kouluikään asti. Sillä ihmisellä oli hoidossa muistaakseni 3 tai 4 pientä lasta ja lisäksi yksi oma kotona, ja se oli hänelle selvästi liikaa. Siellä oli kauheaa, koko ajan piti olla varuillaan. Omia lapsia en ikinä laittaisi perhepäivähoitoon, päiväkotiin menevät, siellä on ainakin joku aikuinen näkemässä jos työkaveri pimahtaa. Olen varma, että vaikeuteni ihmissuhteissa aikuisena ja ahdistuneisuus liittyvät tähän kokemukseeni. Tämä tapahtui 70- ja 80-lukujen vaihteessa.

Minut lähetettiin 5-vuotiaana auraamattomalle polulle n. 1-2km päähän aamuviideltä hakemaan isäpuolelle pontikkaa tms.  krapulaan. Usein se naapurin "Pena" joka pontikkaa keitteli, ei ollut iloinen kun 5v likka koputteli oveen aamuvarhain pyytämään *Harrille sitä päänsärkyjuomaa. Monesti huutojen kera sain jonkun kanisterin kannettavaksi kotiin. Sitten piti olla hiljaa seuraavaan iltaan saakka ettei tullut turpaan mölyämisestä tai vinkumisesta. (normaalia puhetta) muistan kuinka yritin hiljentää itkevää n.2v siskoa ja menimme navettaan pakoon.

Luin 9-vuotiaana yksin kotona SHOKKI-lehteä vuonna 1973 oli syyskuun tummeneva ilta, pelkäsin niin paljon , etten paskalle uskaltanut mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ekan luokan syksyllä, joskus marraskuussa muutettiin toiseen kaupunkiin, olin 6-vuotias. Äiti saattoi kyllä ekana aamuna kouluun minut ja 8 v siskoni. Opettaja sitten kesken päivän määräsi minut lähtemään kouluhammaslääkärille tarkastukseen yksin - ei hajuakaan missä sellainen oli mutta lähdin koulusta ulos ja kävelemään. Kysyin sitten joltain vastaantulijalta missä hammaslääkäri on. Onneksi pienessä kaupungissa se tiedettiin ja osattiin suunta neuvoa, matkaa oli vajaa km ja ylitettävänä kaksi vilkkaampaa tietä. Takaisin tullessakin jouduin kysymään tietä takaisin koululle. Itkua taisin tullessa tuhertaa.

Nyt jos ope tekisi noin, siitä kirjoittaisi vähintään ilta-sanomat. Aikuisena joskus näin sen open ja teki mieli tuupata se vanhus ojaan.

Haluaisit tuupata ojaan opettajan joka teki töitä kuten siihen aikaan kuului tehdä? Meinaatko että opettajan olisi pitänyt jättääm muut lapset yksin ja lähteä käyttämään sua hammaslääkärissä, vai mitä hänen olisi pitänyt tehdä?

Onneksi nykyään tuollaiset hammaslääkäriasiat kuuluu jo lähtökohtaisesti vanhempian hoitaa, eikä opettajan.

No ehkä vaikka ilmoittaa päivää ennen minulle, äiti olisi voinut tulla minut sinne saattamaan jos hän olisi ylipäätään tiennyt jostain tarkastuksesta ja hänelle olisi annettu koulusta osoite mihin mennä. Oltiin ehkä päivä tai kaksi asuttu paikkakunnalla.

Ei silloin kyllä vanhemmat olleet open tai ylipäätään koulun kanssa missään tekemisissä. Kevät ja joulujuhlassa kävivät. Opettajat oli ihan tyranneja.

Vierailija kirjoitti:

80 ja 90 lukujen lapset kohtasivat huomattavasti enemmän seksuaalista ahdistelua, kuin nyky mukulat.

Lisäksi yleinen asenne oli, että kaltoin kohdeltu oli jollain tapaa itse syyllinen.

Juu, vietteli aikuisen!

Joskus 90-luvun alussa, kun olin alle kouluikäinen, isäni vei minut usein veneellä keskelle järveä, josta oli lähimpään rantaan noin 2 km matkaa. Sain sitten uida itsenäisesti takaisin rannalle ilman pelastusliivejä yms. Ei siitä kummempia traumoja tullut ja oppihan siinä toimimaan veden varassa. Hankalin juttu oli kuitenkin joka kerta päästä lätkävarustekassista pois.

- Autoissa ei ollut turvavöitä eikä muitakaan turvallisuusjuttuja

- Ei ollut pyöräilykypäriä. Pyöräiltiin jo 5-6v. keskenämme ilman puhelimia koska puhelimia ei ollut.

- Koskaan ei ollut rahaa,joten jos tuli jano niin söimme lunta talvella ja kesällä imimme kasveista nestettä.

- Saimme iso-isän soutuveneen käyttöön kun emme olleet edes koulu-ikäisiä vielä. Ei ollut pelastusliivejä.

- Keskenämme tai ihan yksin uimarannoilla, ei aikuisia, ei puhelimia, hengissä ollaan.

Ja nämä kaikki kielsin omilta lapsiltani kun olivat pieniä. Olen ollut turvapoliisi ihan.

Muistan, kuinka sain perheen vanhimpana ammuskella jo noin 10-vuotiaana ilman valvontaa ilmakiväärillä mökillä, vaikka pihalla juoksenteli esimerkiksi nuorempia sisaruksia ja lemmikkielämiä kuten koiria ja kissoja. En tietenkään ampunut ketään ihmistä tai eläintä kohti, mutta olihan se silti aika vastuutonta touhua vanhemmilta antaa ase niin pienen lapsen käteen, varsinkin kun olen jossain määrin kehitysvammainen. Ammuin siis esim. maalitauluun tai vaikka peltipurkkeihin.

Minäkin olen saanut ampua ilman valvotaa ilmakiväärillä melko pienenä. 

Ja isosiskoni on joutunut minua "vahtimaan" jo hyvin pienenä, ikäeroa on neljä vuotta. Tosin häntä ei kiinnostanut minun kohtaloni ollenkaan. Kerran oltiin kuntoutuskeskuksella missä isälläni oli harrastusporukan treenit. Saatiin uida siellä odotellessa. Olimme allasosastolla vain minä ja sisko ja yksi vieras tyttö, ei aikuisia missään. En osannut uida vielä ja ajauduin liian syvälle, luulin hukkuvani. Siskoni paineli menemään eikä edes katsonut. Vieressä seissyt tyttö katsoi minua, siskoani, minua... ja lopulta veti minut altaan reunalle eikä sanonut mitään. Lähti sitten pois. Jäin yskimään vettä siihen reunalle eikä siskoani edelleenkään kiinnostanut. Jos olisimme olleet kahdestaan olisin varmaan hukkunut.

Vierailija kirjoitti:

70- luvulla kotona muokkasin kesantopellot traktorilla kymmenvuotiaasta lähtien ja tein muitakin konehommia. Tapa oli maaseudulla aivan yleinen, niin teki kaikki naapureinkin pojat. 

Ei sitä vaaralliseksi katsottu silloin, enkä katso vieläkään. Jos nuorella ihmisenalulla on halua töitä tehdä, niin siitä vaan, tietysti hyvät neuvot pitää ensin antaa.

Mutta tämän nykyisen ylisuojelevan tavan katson haitalliseksi, kun ei anneta lapsen tehdä mitään, ei anneta vastuuta, vaan vähän niin kuin "katkaistaan" ne lapsen siivet vaikka halua olisi jotakin tehdä itse.

 

Täysin samaa mieltä. Nykyinen pullamössösukupolvi on täysin mielenvikaisia läskejä sun muita.

Vierailija kirjoitti:

Menin kouluun 70-luvulla ja matkaa oli kävellen n 1 km. Äiti oli ensimmäisenä koulupäivänä mukana näyttämässä reittiä ja sen jälkeen kävelin ihan yksin. Sitten kun tulin kotiin, niin isä ja äiti oli vielä töissä ja odottelin yksin kotona. Jääkaapissa oli eväät odottamassa. Minun piti aina kotiin päästyä soittaa äidille töihin, että kotona ollaan. Piti aina myös kysyä lupa, että saiko kaverit tulla pihalle leikkimään. Yleensä sai, mutta itse en saanut lähteä pihalta pois.

Siihen aikaan puhuttiin säälivästi "avainkaulalapsista", eli just meistä yksinään kotona olevista kakaroista. Avain roikkui nauhassa kaulassa ja sitä ei saanut ottaa pois, ettei se häviäisi jonnekin. En huomaa, että siitä olisi mitään erityisiä traumoja jäänyt.

No tämä ei kyllä eroa mitenkään nykytouhusta. Ei kaikkilla pikkukpululaisilla ole iltapäiväkerhopaikkaa tai mummolaa.