Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

70-luvulla nukuin joskus äidin vieressä isossa parisängyssä.

 Olisi ollut mahdollista nukkua myös isossa makuuhuoneessa eri sängyissä turvallisen isosiskon kanssa.

Kun äiti oli työssä yövuorossa, kömpi äidin joku silloinen miesystävä sänkyyn ja hyväksikäytti minua.

 Luulin että se kuuluu asiaan, koska olinhan äidin sängyssä, äidin "sijaisena".

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla nukuin joskus äidin vieressä isossa parisängyssä.

 Olisi ollut mahdollista nukkua myös isossa makuuhuoneessa eri sängyissä turvallisen isosiskon kanssa.

Kun äiti oli työssä yövuorossa, kömpi äidin joku silloinen miesystävä sänkyyn ja hyväksikäytti minua.

 Luulin että se kuuluu asiaan, koska olinhan äidin sängyssä, äidin "sijaisena".

En ole nössö, mutta traumoja tuli.

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Niin, no. Se on aika lailla kiinni siitä mitä kävi. Jos ei sattunu mitään, ei tullut traumoja. Jos sattui, niin traumoja tuli koko loppuiäksi. Toisia yksin jättäminen traumatisoi, toisia ei. Toisten vanhemmat sisarukset, isäpuolet, äitipuolet, serkut, kaverit, tekevät jotain mikä traumatisoi. Ei se oo ihan niin yksinkertaista. Moni ei edes tunnista käytöksessään, tai itsessään traumoja, vaan siirtävät niitä eteenpäin kuvitellen, että kaikki on ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Niin, no. Se on aika lailla kiinni siitä mitä kävi. Jos ei sattunu mitään, ei tullut traumoja. Jos sattui, niin traumoja tuli koko loppuiäksi. Toisia yksin jättäminen traumatisoi, toisia ei. Toisten vanhemmat sisarukset, isäpuolet, äitipuolet, serkut, kaverit, tekevät jotain mikä traumatisoi. Ei se oo ihan niin yksinkertaista. Moni ei edes tunnista käytöksessään, tai itsessään traumoja, vaan siirtävät niitä eteenpäin kuvitellen, että kaikki on ok.

Ne jotka kuoli, ei ole täällä muistelemassa ja nostalgisoimassa lasten laiminlyöntejä.

Äiti ja isä olivat kumpikin töissä kesällä kun olin päässyt ensimmäiseltä luokalta koulussa ja olin kesälomalla. He lähtivät töihin jo noin kello 7 ja tulivat kotiin noin kello 17. Minä heräsin kun he olivat jo lähteneet. Minulle oli tehty voileipiä jääkaappiin aamiaiseksi, mutta päivällä lämmitin mikrossa ruokaa, mitä jääkaapissa oli. Joskus saatoin käydä noin kilometrin päässä olevassa kaupassa tai reilun parin kilometrin päässä olevassa kirjastossa. Naapurissa oleva eläkeläispari oli yleensä kotona ja heiltä olisi saanut apua, jos joku hätä olisi tullut mutta en itse jättäisi tuon pientä lasta yksin kymmeneksi tunniksi päivässä. Onneksi mitään pahaa ei tapahtunut.

Kyllä, äiti meni synnytyksen jälkeen jälkitarkastukseen ja jätti minut 2 kuukauden ikäisenä vauvana kotiin 5 - vuotiaan sisareni kanssa.

Ei tässä mistään laittamisesta ole kyse, mutta kyllä sitä ennen sai lähteä järvelle uimaan yksin tai kavereiden kanssa, alakouluikäisenä.

Kuka siellä muiden kakaroita vahtii... ei kukaan. Jos hukkuu niin hukkuu, sitten vaan ihmetellään, että kuinkas tässä näin kävi.

En kylläkään syyllistä, mutta kerronpa vain, että vapaasti sai mennä.

Kerran meinasinkin hukkua. Maauimalassa lasten altaassa syvässä päässä kiviseinä ja sen edessä kolmekyt sentin raolla puupuomi, sukelsin ja jotenkin kompuroin niin putosin pää edellä sinne seinän ja puomin väliin. Ei mua kukaan tullut auttamaan, vaikka varmasti joku rannalla olija näki.. 

Mut ei haitannut, hirveet naarmut tuli selkään ja jalkoihin, mut ei muuta kuin muutamien päivien päästä taas uimaan.

90-luvun alku. Asuimme laman jälkimainingeissa taloyhtiössä, jossa oli paljon alkoholin- ja huumeidenkäyttäjiä.

Sain kulkea yksin rapussa, jossa riehui usein heroiinista sekaisin oleva nainen. Juopot lähtivät välillä jahtaamaan pihalla.

Näiden päihdeongelmaisten lapset olivat myös väkivaltaisia ja kävivät usein kimppuun ilman syytä. Olin noin 6-10v. näiden tapahtumien aikaan.

Vanhempani olivat täysin raittiita, mutta ehkä se oli vain ajanhenki ajatella lapsesta , että kyllä se pärjää.

Oman lapsen en ikipäivänä antaisi liikkua yksin sellaisella alueella.

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Niinpä. Jotain olennaista on mennyt pieleen. Nykypäivän lapsista valtava prosentti käyttää erilaisia terapioita ja vahvempiakin mielenterveyshoitoja, hyvin monelle tarvitaan lauma tukihenkilöitä että selviydytään tavallisesta koulupäivästä. Tapaturmien kautta kuolemat lapsilla on vähentyneet mutta oman käden kautta kuolleiden määrä on vahvassa nousussa. Ei kai johdu siitä vapaammasta lapsuudesta tämä ero, mutta jotain on erittäin vahvasti pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, äiti meni synnytyksen jälkeen jälkitarkastukseen ja jätti minut 2 kuukauden ikäisenä vauvana kotiin 5 - vuotiaan sisareni kanssa.

Millä vuosikymmenellä?

Minut äitini jätti joskus vuotta vanhemman serkkuni kanssa kahden kotiin, kun lähti käymään lähikaupassa. Olin noin vuoden ikäinen.

Nyt kun katselee omaa,vailla itsesuojeluvaistoa olevaa parivuotiasta, niin huh huh sentään. On ollut aikamoinen luotto siihen että taaperot pärjäävät kahdestaan.

Tämä tapahtui 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Entisaikaan lapsille myös sattui paljon tapaturmia. Äitini oli töissä tapaturmavakuutusyhtiössä ja kertoi myöhemmin, kun olin aikuinen, miten pahalta tuntui lukea erityisesti lapsille sattuneista loukkaantumisista. Hänen mielestään esim. pyöräily liikenteen joukossa oli turhan vaarallista. Silloinhan ei kellään ollut mitään pyöräilykypärää vielä.

Toisaalta vaikka tapaturmista varoiteltiin - ja aikuisista, jotka tekevät lapsille pahaa - niin kuljin 6-vuotiaana yksin kaupungissa mm. raitiovaunulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletteko huomanneet että noista tekemistänne vaarallisista ja nykypäivän mittapuulla erikoisista asioista huolimatta olette yhä elossa eikä vissiin mitään traumoja ole tullut? Nykyään ollaan mielestäni liiankin nössöjä, mitään ei muka lapset saisi tehdä itsekseen tai muuten kyseessä on heitteillejättö. 

Niinpä. Jotain olennaista on mennyt pieleen. Nykypäivän lapsista valtava prosentti käyttää erilaisia terapioita ja vahvempiakin mielenterveyshoitoja, hyvin monelle tarvitaan lauma tukihenkilöitä että selviydytään tavallisesta koulupäivästä. Tapaturmien kautta kuolemat lapsilla on vähentyneet mutta oman käden kautta kuolleiden määrä on vahvassa nousussa. Ei kai johdu siitä vapaammasta lapsuudesta tämä ero, mutta jotain on erittäin vahvasti pielessä.

Maailma on muuttunut monella tavalla ja koulu myös. Yhdessä perjantaidokkarissahan yksi lääkäri ehdotti, että kouluja kannattaisi ennallistaa, palata perinteisempään opiskeluun.

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin veljen kanssa 90-luvulla kaikki päivät k 06-23 kahden kotona (eli kotona ja ulkona) alle kouluikäsenä. Kokkailtiin mitä löydettiin liedellä ja mikrossa ja saunottiin ja juostiin pitkin kylää.

Äiti oli aina töissä. Ihme ettei ikinä käynyt mitään. Ehkä tuuria tai mitä sitten💁

Entä isä?

Joku muisti, ettei ollut turvavöitä tai että niitä ei käytetty, kun ei ollut pakko. Se on totta. Eikä autoissa ollut turvaistuimia pikkulapsille. Olin mummon sylissä henkilöauton etupenkillä yli sadan kilometrin matkan maalta kotiin. Siinä tuntui mukavan turvalliselta, vaikka eihän se sitä ole.

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin veljen kanssa 90-luvulla kaikki päivät k 06-23 kahden kotona (eli kotona ja ulkona) alle kouluikäsenä. Kokkailtiin mitä löydettiin liedellä ja mikrossa ja saunottiin ja juostiin pitkin kylää.

Äiti oli aina töissä. Ihme ettei ikinä käynyt mitään. Ehkä tuuria tai mitä sitten💁

Mitä töitä äitinne teki?

Saatiin mennä uimarannalle uimataidottomina ja viettää siellä koko päivä, matkalla rannalle oli vielä paljon rekkaliikennettä, eikä pyöräilytaitokaan ollut vielä kovin hyvä silloin. Äiti kehotti pysähtymään kun rekka tulee ettei mennä imussa alle. Tämä oli 80-luvun alussa.

Äiti kertoi, että hän jätti minut ollessani muutaman kuukauden ikäinen joskus yksin kotiin nukkumaan kun kävi itse läheisessä kaupassa asioilla 1980-luvun alussa. Joskus nukuin kun hän tuli kotiin, joskus itkin hänen tullessaan, mikä tuntui äidistä pahalta mutta pakko oli mennä kun ketään ei saanut hoitamaan minua ja kaupassa piti käydä ja minun ottaminen mukaan olisi ollut liian iso urakka.

80-luvulla. Läheisellä kalliolla oli talvella valtavan paksuiset ja painoiset jääkertymät. Sahattiin ja hakattiin aukkoja isältä varastetuilla työkaluilla jotta olisimme päässeet sisälle jääseinämän peittämään kallioluolaan. Onneksi ei menty kovin keväällä kun lohkareita/jäälaattoja rupesi irtoamaan itsekseen.

Sain jäädä jo noin 12-vuotiaana yksin kotiin viikonlopuksi kun en halunnut mökille mukaan kun vanhemmat ryyppäsivät siellä. Kännyköitä ei ollut tai siis kai jo oli jotain useamman kilon painoisia halkoja, joita 1990-luvun alussa oli. Laitoin ruokaa yksin, lämmitin kellarissa olevan puilla lämpiävän saunan yksin, menin nukkumaan yksin ja olin vapaasti ulkonakin yksin. Joskus saatoin seikkailla useamman tunnin ties missä ilman valvontaa ilman, että kukaan vahti minua, käytin itse uunia että sitä oli kunnolla opetettu minulle ja saatoin vaikka lähteä linja-autolla kaupungille yksin, käydä kaupoissa tai lähteä kaverille toiselle puolelle kaupunkia.