Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Olin pikkulapsi -60 luvulla.

Perheemme iltatähti. Asuimme maalla.

Isommat sisarukset katsoivat minun perääni ...

Siis kirjaimellisesti.

Eipä minua sen kummemmin vahdittu.

Oli monia läheltä piti tilanteita.

Alaluokilla olin myös paljon yksinkin.

Sitten teininä vanhemmat eivät millään tavalla ohjanneet, neuvoneet saatikka auttaneet minua opiskelemaan tai töihin tai yhtään mihinkään !

Minä olin ja elin siinä sivussa...

Sitten 15 vuotiaana itse etsin sanomalehdestä Kotiapulaisen töitä.

Ja pääsin sinne, lähikaupunkiin.

Vierailija kirjoitti:

"Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana."

>> Lapsen perusturvallisuus ja kiintymyssuhde äitiin ja isään kärsii, jos lapsi joutuu pitkiksi ajoiksi hoitoon kodin ulkopuolelle. Oletko ollut pitkiä paiviä pävähoidossa? Oletko ollut sairaalahoidossa alle kouluikäisenä? Oletko joutunut hoitoon mummoloihin - pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistasi?

"Äitini on 60-luvun lapsi ja itse olen syntynyt kasarin lopussa. Olen itse juurikin kuin tuo lapsi ja vasta nyt aikuisena tajunnut että elämänmittaisen pahan olon juurisyynä on ollut se, että olen kasvanut tunteet sivuuttavassa (ja jopa negatiiviset tunteet kieltävässä) perheessä."

>> Tässä ongelman juurisyy on tunnekylmä lapsuudenkoti ja huonot ja itsekkäät vanhemmat. Lapsen varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on ollut vanhempien laiskuutta, mukavuudenhalua, vastuuttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Vanhempien omat, itsekkäät tarpeet on laitettu lapsen ikätasoisten tarpeiden edelle.

Suuret ikäluokat eli  1940-luvulla syntyneet ovat usein olleet lapsian laiminlyöviä ja kaltoinkohtelevia vanhempia. He ovat yleensä tunnekylmiä, itsekkäitä ja surkeita vanhempia. Vanhemmat ovat hoitaneet lapsiaan huonosti. Lapsi ei ole saanut ikätasoista hoitoa ja huolenpitoa. Ongelmien juurisyy on, että lapsi ei ole kokenut omaa vanhempaansa turvalliseksi aikuiseksi. Lapsi ei saa itkeä, lapsi ei saa näyttää kielteisiä tunteitaan, lapsi ei saa olla lapsi. Aikuisena nämä kaltoinkohdellut lapset joutuvat käsittelemään epäoikeudenmukaista ja tunnekylmää lapsuutta ja kotikasvatusta terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Näin vuosienkin jälkeen halusin kiittää sinua tämän kertomisesta. Nuo sanat ovat ne, jotka toivoisin äitini joskus kykenevän sanoittamaan. Luulen tosin etten niitä varmaan häneltä koskaan saa kuulla, sillä hän elää vieläkin tunteet sivuuttaen. Äitini on 60-luvun lapsi ja itse olen syntynyt kasarin lopussa.

Olen itse juurikin kuin tuo lapsi ja vasta nyt aikuisena tajunnut että elämänmittaisen pahan olon juurisyynä on ollut se, että olen kasvanut tunteet sivuuttavassa (ja jopa negatiiviset tunteet kieltävässä) perheessä. Olen myös koko elämän hakeutunut alitajuisesti kaveri- ja parisuhteisiin, joissa minä tai tunteeni eivät tule kuulluksi tai nähdyksi. Kai niissä on ollut jotain tuttua. Ja vaikka se epämääräinen ahdistus ja yksinäisyyden kokemus ovat seuranneet mukanaan, en ole osannut kuunnella sen viestiä, soimaten vain itseäni että olen varmasti hullu tai sekaisin kun tunnen näin.

Tiedän että tämä meni aiheen vierestä, mutta koin tarvetta jakaa kokemukseni jos joku tätä lukeva vaikka saisi tajuamisen oman elämän suhteen.

Pötypuhetta. Parhaansa he ovat tehneet. Kuka vanhempiansa vihaa, se ei myös omaakaan lasta eikä itseään rakasta!

1980-luvulla, kun olin 5-vuotias, ja pari vuotta sen jälkeen vietimme suuren osan kesästä sellaisessa kaupungin työntekijöiden lomapaikassa meren rannalla, josta sai vuokrata mökin tai asuntovaunupaikan. Siellä minä ja vuotta nuorempi veljeni kuljeskelimme ihan vapaasti muiden lasten kanssa ja keskenämme. Aika paljon vanhemmat luottivat kieltoihin ja varoituksiin. Laiturille ei saanut mennä ilman aikuisia, ja muistaakseni menimmekin vain kerran. Uimaan ei saanut mennä ilman aikuisia, eikä kyllä mentykään, kun ei endimmäisenä vuonna edes osattu uida. En muista, oliko tulella leikkimistä kielletty, mutta jos grillipaikalle oli jäänyt hiillosta, niin todellakin mentiin leikkimään sillä. Oli myös jonkinlainen epävirallinen pieni kaatopaikka, jossa oli rikkinäisiä huonekaluja, vanhoja tiiliä, metallinkappaleita ja sekalaista tunnistamatonta romua. Siellä rakentelimme kaikenlaista tarjolla olevista materiaaleista. Mitään naarmuja ja mustelmia pahempaa ei koskaan sattunut, ja minulla on vain hyviä muistoja noista kesistä, mutta ei tuo ehkä nykyään olisi ihan ok.

Ei mun vanhempia olis lainkaan hetkauttanut jos mulle olis käynyt huonosti kun pyöräilin, leikin nopean virran rannalla, ammuskelin jousella, veistelin puukolla jo alta kouluikäisenä. Paras kaverini oli poika, leikimme poikien leikkejä ja sitä mukaa meno oli vähän hurjempaa kuin tyttöjen kanssa.

Perheessämme oli kolme lasta joten jos yksi meistä (mieluiten minä) olisi vaikka kuollut, niin olisivathan he hyvin pärjänneet kahdellakin lapsella kun kerran perhettä piti esittää.

Toisaalta oli ihan kiva että sai olla ja mennä ilman vanhempia niskassa kyttäämässä.

Tuurilla kyllä selvisin kaikista kiperistäkin tilanteista. Moni varmaan luuli, ettei minusta kukaan mies kiinnostuisi, mutta niin vain olen ollut jo 30 v naimisissa saman miehen kanssa.

1980 luvun alussa: menin kaverini luo leikkimään, leikittiin rauhassa kunnes kaverini sanoi, että nyt pitää lopettaa. Aivan! Vauva oli jätetty kaverilleni hoitoon samoin kuin 4 muuta pienempää. Siinä me sitten (8 ja 7 v) hoidettiin sujuvasti vauva ja muistettiin katsoa niiden muiden neljän perään

Kyllä! Kaverin perhe oli uskonnollisesti suuntautunut

Minulle annettiin 1980-luvun puolivälissä puukko jo alle kouluikäisenä ja olin sisarusten ja serkkujen kanssa yhdessä järven rannalla ilman aikuisten valvontaa kun olimme noin 2-12 vuotiaita. Onneksi kukaan ei hukkunut vaikka ainakin minä kerran tipuin laiturilta järveen.

Pikkuveljen kanssa kuljimme 6-12 vuotiaina ihan vapaasti keskenämme ympäri kaupunkia. Käytin 3v nuorempaa veljeäni puheterapiassa julkisilla (juna ja bussi). Olin 10-12v ja veli siis 7-9v. Illalla steissillä vähän pelotti ja jännitti että ehditään oikeaan junaan.

80 luvulla me pihan lapset (7-12v) kävimme keskenämme uimassa pyörillä Kuusijärvellä. Aikuiset vain kielsivät eksymästä ja hukkumatta ja käskivät katsoa pienempien perään.

Joo ja edelleen hengissä.

Ajettiin dollareilla ilman kypärää ja kyyditettiin toki muita, kiipeiltiin puissa ja kallioita pitkin metsissä ilman valvontaa, reippaasti ala-asteikäisinä.

Ajettiin fillareilla kymmenkunta kilometriä ilman vanhempia järville, lammille ja joenvarsiin uimaan, oiskohan nuorimmat mukana olleet täyttäneet edes kuutta vuotta?

Ja ulkona oltiin monesti ihan aamusta iltaan, välillä käytiin haukkaamassa jotain.

Ekalta luokalta lähtien avainlapsina, haettiin vielä pienemmät sisarukset tarhasta mukaan kotiin.

Joskus jäätiin yöksi yksin ja oltiin vastuussa välillä myös naapureiden lapsista.

Puhumattakaan puukoilla askarteluista, vuoltiin makkaratikkuja ja vaikka mitä puusta.

Sattui ja tapahtui kyllä, mutta opittiin vastuullisiksi ja varovaisiksi.

Myöhemmin nuoruudessa saatettiin liftailla vaikkapa festareille tai jonnekin pidemmälle telttaretkille tms.

Jossain mielessä hyvä, mutta toki näin jälkikäteen ajateltuna oli kyllä monen monta kertaa, jolloin olisi voinut käydä todella pahasti.

Ja sitten välillä sitä kuuli että jollekin olikin käynyt.

Ehkä kuitenkin nykyään (myös ajankuvan muututtua on pakkokin), lapset ja nuoret ei pääse kokemaan samaa kuin me ja lieka on liian kireälläkin?

Mut on jätetty 10-vuotiaana hoitamaan 2-vuotiasta illaksi ja yöksi kun äiti ja sen kaveri lähti baariin. Taapero alkoi itkemään ja jouduin soittamaan mummoni hätiin keskellä yötä.

Olin myös noin 10v. kun olin isäni mukana hänen kaverillaan kesäpäivänä. Molemmat sammuivat ulos yöllä ja pohdin miten pääsen sisätiloihin nukkumaan. Yritin ensin soittaa isän kännykästä kotiin lankapuhelimeen mutta kukaan ei vastannut. Lopulta keksin että otan isän asunnon avaimen, kävelen muutaman kilometrin ja menen sinne nukkumaan.

Aika paljon samankaltaisia tilanteita ollut lapsuudessa. En ole jatkanut samalla linjalla kun olen äiti, ei tulisi mieleenkään olla noin edesvastuuton 🙈

No eivät olleet omat vanhempani, mutta kuitenkin näin ei nykypäivänä taideta toimia..

Olin 17-vuotiaana kesätyöntekijänä yksin kahvilassa töissä. Työvuorot olivat jotain 10-12 tuntisia, työpaikalla ei ollut vessaa, viereisen putiikin vessassa sai käydä "jos oli ihan pakko".

Omistajat vaan jättivät sinne yksin, eivät ohjeistaneet missään tai kysyneet koskaan onko kaikki ok, onko sulla ruokaa täällä jne.

Mitään tauottajaa ei ollut ja saatoin tosiaan vaikka viikonkin olla näkemättä omistajia.

Tämä ei tosin haitannut, koska jättivät alaikäiset tytöt huolehtimaan bisneksistään "maalaisjärjellä" ja haukkuivat ja huusivat kyllä kun (yllätys yllätys) huomasivat työn laadussa jotain epäkohtia.

Eihän 17v ole mikään lapsi, mutta itse en kuuna kullan valkeana jättäisi porukkaa teini-ikäisiä keskenään pyörittämään yritystäni. Enkä jättäisi noin nuorta yksin töihin minnekään edes muutamaksi tunniksi.

Tietysti tuon ikäisiä on eri tasoisia, mutta itse olisin todellakin kaivannut opastusta ja ohjausta, olin aika pulassa yksinäni siellä etenkin alussa. Tuohon aikaan pomoa ei uhmattu missään tilanteessa ja mielellään mitään ei saanut tietenkään kysyä.

Söin hotkien salaa jossain siivouskomerossa, kun en oikein tiennyt saako syödä vai ei. Sinne vessaankin juoksin kauhun vallassa tosiaan, kun oli ihan pakko.

Joku lankapuhelin tuolla oli, mistä omistajat sai ehkä kiinni, jos sai, mutta todellakaan mitään soittoja ei toivottu.

Tämä oli 2000-luvun alkua, nuoret työntekijät eivät tienneet oikeuksistaan mitään. Ei niitä tuntunut silloin olevankaan oikein, enemmän ne olivat sellaisia suosituksia.

Omille vanhemmilleni en kertonut, millainen tuo paikka oikeasti on. He olivat sen verran auktoriteettiuskoisia, että olisivat olleet niiden pomojen puolella.

Muutenkin tuntuu, etten tuohon aikaan saanut olla nuori, silloin kun olin.

Nyt kun katsoo 17-vuotiaita, ne ovat ihan lapsia vielä. Minulta odotettiin tuon ikäisenä jo ihan aikuisen tasoista olemista ja tekemistä.

Muistan, että heti täytettyäni 20 v, minulta kärttivät sukulaiset, että joko alan perhettä perustaa. Sen ikäinen on niin nuori, en vaan tajunnut silloin.

Vähän OT, mutta on ajat muuttuneet...

Naapurin pojat kulkivat toka-kolmasluokkalaisina ilmakoiden ja yksi piekkarin kanssa lähimetsissä a*pumassa räkättirastaita. Minua äiti ei päästänyt...

Vierailija kirjoitti:

Oltiin kolmevuotiaita veljen kanssa v. 1966, kun isä osti farmari Ford Cortinan ilman takapenkkiä. Siinä oli joku ihme rahahyöty, kun teki niin. Äiti ompeli meille istuintyynyt Cortinan takaosaan enkä muista, että olisi mitenkään hankala istua siellä superlonpalasella ilman mitään turvavälineitä.

Tämä oli ns. piilofarmari (joka erään ystäväni mielestä on suurin piirtein suomen kielen hauskin sana). Koska se oli rekisteröity pakettiautoksi, takapenkki ei saanut olla pehmustettu, ja nopeusrajoitus oli 80 km/h.

http://www.autowiki.fi/index.php/Piilofarmari

Kyllä vain. En jättäisi lastani rakennukseen, jossa on tulipalo, vaikka menisin itse sammuttamaan paloa. Ennen ei soitettu palokuntaa kun ei haluttu häiritä, kun itsekin saatiin sammutettua. Isä työnsi pääni ulos ikkunasta, etten hengittäisi palokaasuja. En myöskään jättänyt lasta ulos nukkumaan vaunuissa, ettei hänelle koituisi samaa kuin mitä itselle kerrottiin tapahtuneen. Ennen oli toisin ja ymmärrän sen jollakin tasolla.

Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvun alussa. Ainoa asia minkä tekisin toisin on auton turvavöiden käyttö. Minun lapsuudessa niitä ei ollut, mutta nykyään en antaisi kenenkään matkustaa autossa ilman niitä. Tosin minun lapsuudessa oli vähemmän liikennettä ja nopeudet alhaisempia.

Uimassa ainakin käytiin keskenämme niin, että minä vahdin alle 10-vuotiaana sisaruksiani, jotka olivat 5-7-vuotiaita. Vanhemmat oli töissä toisella paikkakunnalla, kännyköitä ei ollut vielä kenelläkään. Asuimme maalla, eli rannallakaan hyvin harvoin oli muita ihmisiä. Joskus otettiin meidän pieni koirakin mukaan, joka kulki kätevästi polkupyörän korissa. Kypäriä ei käyttänyt kukaan. Tämä 90-luvulla.

Minut jätettiin tuntikausiksi vahtimaan vauvaa ja yksivuotiasta. Olin seitsemän.

Ajat ja tavat on tosiaan olleet toiset. Niin oli yhteiskuntakin. Se, että nyt syytellään sen ajan vanhempia kasvatusvirheistä nykyajan mittapuulla, on vähän samaa kuin kirjojen ja tuotteiden nimien muokkaus jälkikäteen, jota tänä päivänä harrastetaan.

Siitä ei ole kovin kauan, kun palstalaiset katsoivat supernannya ja hänen oppiensa mukaan kannattivat jäähyä rangaistuksena. Nythän se ei enää ole suositeltavaa vaan jopa henkistä väkivaltaa. Tulevaisuudessa nykyiset lapset syyttelevät vanhempiaan nykymetodeista.

Onpa sairaita tarinoita täällä, ihan vastuuttomia vanhempia En ihmettele, että te suomalaiset olette niin hulluja.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvun alussa. Ainoa asia minkä tekisin toisin on auton turvavöiden käyttö. Minun lapsuudessa niitä ei ollut, mutta nykyään en antaisi kenenkään matkustaa autossa ilman niitä. Tosin minun lapsuudessa oli vähemmän liikennettä ja nopeudet alhaisempia.

Minä synnyin siinä vaiheessa, kun meidän senhetkisessä autossa sentään oli jo turvavyöt etupenkillä. Takapenkillä ei ollut. Siellä sitten pitkillä kesälomamatkoilla ilmastoimattomassa Ladassa pompin ja kiipeilin pitkin penkkiä paljain jaloin, kunnes käskettiin alas. Ja kuolleisuus kolareissa oli mitä oli.

Muistaakseni 10-vuotiaana isä vaihtoi auton uuteen, ja siinä oli sitten myös takapenkillä vyöt. Sen verran jo ymmärsinkin asioista, että tajusin sen olevan hyvä asia enkä valittanut liikkumavapauden menetyksestä.