Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
verajoki kirjoitti:
Itsekin pidän nykymeininkiä aivan liian hysteerisenä, vaikka onhan autojen määrä sun muut vaaratekijät lisääntyneet. Lapsuudessani puhelimet olivat n.10v käytännössä täysin langallisia, eikä niitä edes usein käytetty, vaan mentiin pitkiäkin matkoja kysymään, josko kaveri "voisi olla". Vastaus saattoi olla kieltävä, jolloin leuka rintaan ja takaisin kotia kohti.
Viime aikoina olen todistanut mielestäni sairasta käytöstä vanhempien holhouskiimassa. Useampi keissi on tullut vastaan, joissa aamulla soitetaan lapselle ensin "herätyspuhelu", jota seuraa "kouluunlähtöpuhelu" ja vielä "kouluunpääsypuhelu". Jos viimeistä ei kuulu tietyn ajan sisällä, soitetaan heti "onkojotainsattunutpuhelu". Vanhin lapsi, jolle tällaisia olen todistanut soiteltavan oli 11-vuotias. Opetetaanko tämä jollain kurssilla nykyään? Mitä näistä lapsista tulee isoina, I wonder?
En minäkään tajua, jos ns normaali lapsi. Oma 12v adhd vaatii kyllä nämä puhelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun veljeni toimi vanhempiemme pyynnöstä 12-vuotiaana, vuonna 1990, juhannuksena juoppokuskina kun vanhempani ja naapurimökin pariskunta halusivat mökkipaikkakuntamme kirkonkylän baariin juhlimaan.
Muistan kun faija laittoi veljelle kaksi tyynyä kuskin penkille, jotta veli näkisi paremmin konepellin yli. Lisäksi faija käski veljeäni venyttää jalkaa, että ylittää painaa kytkimen pohjaan. Matkaa mökiltä baariin oli noin 15 km.
Äidilläni oli suunnitelma. Hän järjesti mut 5- vuotiaana esikouluun, joka oli toisella puolella kaupunkia. Matka sujui raitiovaunulla ja opin nopeasti kulkemaan sen yksin. Muistan, että alkuaikoina joku aikuinen saattoi kysyä, yksinkö matkustat täällä. Mulle oli opetettu, ettei vieraille saanut puhua eikä reitiltä saanut poiketa. Äiti kävi töissä eikä siksi ehtinyt kulkea mukana.
Kun olin 7, äiti lähti kahdeksi viikoksi lomamatkalle ja jätti isän ja minut kotiin siksi aikaa.
Kumpaakaan näistä en olisi itse tehnyt. Mutta tajusin sen vasta, kun sain itse lapsia.
Eihän tämä kokemusrikkaampi pidä lainkaan paikkansa!
Nykyäänkin lapset uivat, pyöräilevät ja sanoavat metsissä, tekevät ruokaa, saunovat ja kiipeilevät. Heillä vain on aikuinen mukana. Lisäksi he oppivat keskustelemaan, käyttämään luuria, oppivat koulussa paljon enemmän ja opiskelevat pidemmälle. Nykyään lapsien elinpiiri on paljon laajempi ja harrastuksia mahdollisuus ottaa enempi, koska useita tarjotaan monilla paikkakunnilla aikuisen vahtimana todella edullisesti.
Kyllä nykyään on sekä turvallisuutta että kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on jotenkin niin kauheita tarinoita. Siis niin hirveetä jättää lapsia ulos, heitteille, kuumeessa yksin ja ihan selkeitä aivotärähdyksiä. Inhottavaa välinpitämättömyyttä 😩😰
olen -91.
-Sain ensimmäistän kertaa olla yksin ehkä joskus 5-6-vuotiaana. Useasti olin sen jälkeen yksin esimerkiksi puoli yötä kun vanhemmat kävi juhlissa/elokuvissa/kavereillaan.
- Laivalla olin aina baarissa porukoiden mukana. Joskus mut jätettiin yksin hyttiin, jos en jaksanut enää valvoa.
- Läheiseen leikkipuistoon sain kävellä n. 800m matkan yksin 4-vuotiaasta. Matkalla oli yksi tien ylitys.
- Uimarannalle sai mennä ala-asteikäisenä kavereiden kanssa. Yksin ei saanut mennä uimaan. Ohjeena oli "et sitten huku!!"
- ulos laitettiin maleksimaan tuntikausiksi päivittäin. Jos uskalsi sano, että ei ole tekemistä, iskettiin harava tai lapio käteen. Jouduin myös auttamaan jokaikisessä pihanhoitoaskareessa tosi pienestä lähtien.
- Lääkkeitä pihdattiin ja lääkäriin ei mielellään viety. Kaikki kivut kuitattiin sanomalla, höpöhöpö älä viitsi valittaa turhasta. Kouluun täytyi mennä kuumeessa (!!!) ja jos olin tosi kipeä ja oli pakko jäädä kotiin, niin äiti huokaili koko päivän laiskuuttani. 2 päivää sairastamista oli jo ennenkuulumatonta lorvimista. Edelleen hän yrittää ylipuhua mut menemään töihin jos olen saikulla! (no nyt ei koronan aikaan tietenkään...)
Toisaalta sitten taas minua varoiteltiin ja peloteltiin kaikella muulla koko ajan ja keksittiin kunnon kauhuskenaarioita kaikesta. Nykyään ihmettelevät kun olen neuroottinen ja ahdistunut aikuinen....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Verajoki, se, että sinä olet huininut missä tahansa lapsuutesi, ei todellakaan tarkoita, että nykyinen yhteydenpito olisi viallista. Et ole vain tottunut siihen, että on välittäviä ja yhteyttä pitäviä vanhempia. Mikä idea siinä luurissa on, jos ei voi soittaa?
Itse en soittaisi niin paljon, mutta ei se nyt mitään liioittelua ole, jos varmistaa kouluun lähdön
Yläkoulu ikäiselle soitetaan, jotta osoitetaan hänelle välittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Matkustimme lapsena mummolaan junalla pikkuveljen kanssa. Kaksi junanvaihtoa. Pikkuveli matkusti matkan myös yksin, 9-vuotiaana.
Ei se meistä outoa ollut. Lapsiin luotettiin entisinä aikoina. Vastuu kasvoi.
Olen usein ajatellut sitä, kuinka pärjääjiksi pakotettiin. En sentään ole kokenut ihan näin hurjia heitteillejättöjä kuin täällä, mutta lapset eivät olleet mikään siunaus, vaan ikäänkuin yllättäen ja pyytämättä ilmestynyt vaiva, ja siksi saivat pärjätä hoitaa asioitaan. Itse mentiin ja tultiin koulusta, pyörällä lähdettiin jonnekin, eikä vanhemmat tienneet minne ja koska sisällä ei saanut leikkiä, niin jossain sitten oltiin. Ehkä tänä päivänä ei 6-vuotias pääsisi lähtemään pari vuotta vanhemman sukulaisen kanssa leffaan Helsingin keskustaan julkisilla matkaten ja eräällä keikalla pysäkillä joku raiskari yritti houkutella autoon. Kun olin 6-vuotias naapurin teini joutui ottamaan minut mukaan kulkiessaan kaupungille bussilla harrastukseen, sillä omat harjoitukseni olivat samaan aikaan (häneltä ei varmasti edes kysytty). Koulun alkaessa sai sitten ihan itse hoitaa itsensä harrastuksiin, jos ei nyt joku peli ollut jossain ihan mahdottoman pitkällä, harvemmin vietiin mihinkään, vaikka auto oli käytössä. Tosiaan hammaslääkärille poljettiin kouluajalla kaupunginosan toiselle puolelle ja siellä se kauhumuija repi ja porasi kuin viimeistä päivää. Olihan se vapaata, mutta kyllä osittain vastuutonta ja monesti koki turvattomuuden tunnetta. Eikä ollut tapana helpottaa lasten elämää, ihan kuin olisi voinut hemmotella piloille.
Kun muutin ulkomaille ja sain lapsen olin aivan hämmästynyt (positiivisesti) kuinka vanhempien todellakin odotetaan hoitavan lapsensa ja kaikki kuskasivat, huolehtivat ja auttoivat lasta. Ja itse kyllä huolehdin ja kuljetan, en ymmärrä miksi itse voin ajella autolla joka paikkaan, mutta lapsen pitäisi omin voimin mennä harrastuksiin yms. Ja haluan olla mukana hänen elämässään. Oman vanhemmuuden myötä vielä enemmän ärsytti tuo pakonomainen pärjäämiskulttuuri.
Huvitti myös kun oma äiti puhui ruuhkavuosista. Siis mistä ruuhkavuosista, meidän vanhemmilla ei sellaisia ole ollut, kun lapset ovat itsensä hoitaneet kouluun, harrastuksiin ja muualle. Vanhemmilla ei edes ollut mitään omia harrastuksia, vaan pelkkää vapaa-aikaa. Ja isovanhemmat olivat koko ajan apuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutamia asioita, joita itse tein, mutta ei tulisi mieleenkään antaa omien lasten tehdä.
Olin viidennellä luokalla, kun jaksoin itse kannatella haulikkoa. Muistan sen hyvin, koska sitä oli odottanut jo pidemmän aikaa. Se oli isän sääntö siihen, että sai ottaa haulikon ja loppukesästä ja syksyn aikana ampua rastaita, variksia ja lokkeja joita maatalon ympäristössä liikkui. Olin siis noin 11-12 vuotias kun sain pikkuveljeni (kolme vuotta nuorempi) kanssa ottaa haulikon ja panokset kaapista ja lähteä metsälle. Toki ennen sitä olin isän mukana liikkunut jo useamman vuoden ja myös ampunut paljon. Varmistimen käyttö, pyssyn suuntaaminen ihmisistä pois päin ja ampuminen taloista pois päin olivat tuttuja asioita. Rastaista sai markan ja isommista 5 markkaa per lintu.
Traktorilla päästiin ajamaan veljen kanssa jo edellä kerrottua aiemmin. Itse olin noin 8-10 vuotias silloin. Välillä vietiin jäniksille heiniä tai tehtiin jotakin muuta hyödyllistä, välillä vaan jaeltiin metsäteitä pitkin. Muistan, miten useasti jäätiin talviaikaan kiinni. Traktori oli vanha Valmet. Sitten vaan puita renkaiden alle, tasauspyörästön lukko päälle, vähän heijausta ja matka jatkui. Mottorisahalla piti joskus kantoa lyhentää, jos sattui se olemaan esteenä etenemiselle. Sahan sai käyntiin kun molemmat veljen kanssa painettiin toisella jalalla sahaa maahan ja samalla kiskottiin käyntiin. Kun jäät vahveni saatiin ajaa jäällä. Isä muistutti aina siitä, että jäällä kun ajatte niin muistakaa aukaista katon lukitus kun lähdette rannasta. Vanhan 127 Fiatin tullessa eläkeikään saatiin siitä korvaaja traktorille. Isä antoi ajaa sillä lähiteillä sen jälkeen kun oli itse varmistunut että osattiin ajaa. Ajoin Fiatilla lähitaloihin kavereiden luokse leikkimään. matkat olivat muutamia kilometrejä.
Veneellä liikuttiin veljen kanssa kahdestaan kun olin alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kun jaksettiin työntää Buster vesille niin vaihdettiin soutuvene moottoriveneeseen. Usein lähdimme kesällä aamupalalta järvelle ja tulimme kotiin iltapäivällä. Pisimmät reissut olivat kirkonkylälle, sinne oli järveä pitkin matkaa 8 kilometriä suuntaansa.
Yksi suosikkihomma oli tussareiden tekeminen. Maatalosta löytyi erilaisia metalliputkia, joita sitten puristettiin sopivasti, tehtiin laudasta tukki ja haulikon panoksia purkamalla saatiin ruutia ja nalli. Iskuri tehtiin jostain metallista. Isä jopa itse näytti, miten tussari tehdään. Ohjeisti myös sen, millaista putkea ja ruuti määrää saa käyttää ettei tussari laukea silmille. Luoti saatiin vanhoja laakereita purkamalla. Ensimmäinen laukaus piti isän ohjeiden mukaisesti ampua narulaukaisulla muutaman metrin päästä tai kulman takaa. Sitten kun tussari oli todettu toimivaksi niin sillä pystyi ampumaan omista käsistä.
Tässä nyt nopeasti muutamia asioita, joita itse teki lapsena ja jotka olivat ihan tavallisia asioita, mutta joita ei tulisi mieleenkään antaa omien lasten tehdä. Kerrotut asiat tapahtuivat noin vuosien 88-94 välillä. Kertaakaan ei ole jäänyt mieleen, että olisi jotakin vakavampaa sattunut. Toki sormi jäi joskus traktorin oven väliin, haulikon ejektori heitti kerran hylsyn silmään niin, että piti kotiin lähteä kesken hyvän metsästysreissun, perämoottorista loppui öljyt jolloin jouduttiin soutamaan jonkin matkaa ja menemään vastarannan taloon soittamaan kotiin, traktori jäi kiinni jäälle kun pinta oli jäässä mutta vahvan jään ja pinnan välissä oli vesikerros...mutta itsellä ei ollut koskaan se tunne että olisi ollut jotenkin vaarallista.
Meillä tehtiin pommeja! Isä latasi itse kiväärinpanoksensa, joten kotona oli aina irtoruutia tätä varten. Joulukuussa ostettiin aina hirveät varastot kiinareita, niitä valkoisia. Niistä, irtoruudista ja tyhjistä haulikonhylsyistä tehtiin pommeja. Isä itse näytti miten se tapahtuu. Olin kokonaan unohtanut tän jutun. Ihan käsittämättömän vaarallista.
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 7, äiti lähti kahdeksi viikoksi lomamatkalle ja jätti isän ja minut kotiin siksi aikaa.
Kumpaakaan näistä en olisi itse tehnyt. Mutta tajusin sen vasta, kun sain itse lapsia.
Anteeksi siis nyt mitä. Lasta ei voi jättää isän kanssa kotiin? Lapsen aikuisen huoltajan kanssa? Olen pahoillani, jos sekä oma isäsi että lapsesi isä ovat kykenemättömiä huolehtimaan 7-vuotiaasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuushan on se, että tapaturmakuolemat lapsilla ovat suorastaan romahtaneet jostain 60-70-luvusta, eli nämä "hyvinhän me pärjättiin" -kommentit on vähän ajattelemattomia. Vaikka nykyään vallalla myös ajatus siitä, että kuinka nykypäivänä on niin vaarallista, se ei pidä juuri millään mittarilla paikkaansa. Esimerkiksi lapsen riski joutua murhatuksi oli 60-luvulla oli yli kymmenkertainen nykyiseen verrattuna, nykyään näistä vain puhutaan julkisuudessa, eli niistä saadaan tietää.
Syynä on siis mediakulttuurin muutos, ennen tuollaista tragediaa olisi pidetty perheen omana asian, jota ei sovi ruotia lehdistössä. Sinänsä kunnioittava ajatus, mutta tämä ja muu yleinen hyssyttelykulttuuri synnyttänyt tietyn lintukotoajattelun, jossa monet ihan oikeasti luulevat, ettei mitään pahaa ole ennen tapahtunut.
Hiljattain tuli eräässä keskustelussa ilmi, että isäni (50-luvulla syntynyt) ei tiennyt mitä tarkoittaa sana p*dofiili. Itse sana oli kyllä tuttu, mutta ei merkitys. Hänen selityksensä oli "täysikäinen mies, joka yrittää iskeä teiniyttöjä" Joo no ei ihan. Selitin mitä se oikeasti tarkoittaa ja sanoin, että hyvä että itse sentään pysyi turvassa tuollaiselta, jos ei kerran lapsena edes tiennyt, että tällaista tapahtuu. Reaktio oli "Eeeei kai ne nyt mitään poikia sentään".
Siis suoraan sanottuna mitä v*ttua?! Mä olen tiennyt mitä tuo termi tarkoittaa varmaan 6-vuotiaasta asti,en kyllä muista mistä sen opin. Jos isäni on elänyt näin pitkälle tajuamatta tuon oikeaa merkitystä, niin en usko, että on hänen vanhempansakaan tällaisesta edes tienneet.
Kerran yhdessä lapsien turvallisuuteen liittyvässä keskustelussa mainitsin asiasta isääni muutaman vuoden nuoremmalle naispuoliselle kollegalleni ja hän sanoi, että ei tuollaisesta juuri tiedetty, mutta jälkeenpäin mietittynä kyllähän niitä oli ihan niinkin paljon, että nille oli lapsilla oma lempinimi. Jossain leikkikentän laidassa r*nkkaavia miehiä siis kutsuttiin nimellä "kikkelikalle" ja joskus ne lähtivät seuraamaankin ja kuulemma kikattaen juostiin karkuun "hihhii sedältä näkyy pippeli", eikä kukaan tajunnut , kuinka vakavassa vaarassa olivat.
Tämän mainitsin sitten myöhemmin isälleni ja hän yllättäen tunnistikin ilmiön, paitsi hänen seudullaan ne kuulemma olivat "pippelipyörittäjiä", mutta silti vähätteli sanomalla "no ei ne nyt vaan oli jotain sellasia kylähulluja".
Eli ei ollut lapsuus ennen ihan niin ruusuista ja vaaratonta, kun monet onneekaana selvinneet kuvittelevat.
80-luvulla vein säännöllisesti 9 vuotiaana nuoremman pikkuveljeni junalla ja bussilla kulkien puheterapiaa itä-Helsingistä Töölöön. Keskenämme kuljimne edes takaisin.
Omiani en päästäisi noin nuorena keskenään kulkemaan tuota matkaa klo. 16.00-19.00 välillä
80 luvulla ostettiin iso kasa ilotulitteita, tykäreitä ja kiinareita. Koko viikko paukiteltiin ja rakennettiin pommeja puretuista paukuista. Yksi kaveri menetti sormen ja pari pihalla olevaa puutarha huonekalua paloi. Silti vanhemmat antoivat joka vuosi meidän touhuta noita juttuja ilman suojuksia. "selkään tulee, jos puhkaset silmäs tai veljellesi käy jotain".
Lisäksi sain 7v ns. Rambo-puukon. Leikimme niillä rajuja leikkejä ja rikottiin paikkoja. Joskus joku aikuinen huusi " perkeleen kakarat, otan ne kohta teiltä pois". Mutta kukaan ei koskaan ottanut. Vuolin erään pihapenkin pilalle.
Ei enää nykyään.
Olen jo kertaalleen vastannut, mutta tuli mieleen, että n. 10v ikäisenä olin soutajana faijalle mökillä, kun hän halusi kalastamaan. Soutaa osasin hyvin ja olin ylpeä, että minuun luotettiin niin paljon. Mökkiranta oli ja on kivikkoinen, muttei se haitannut. Venekin oli muistaakseni enon veistämä savolaismallinen tervattu puuvene, jonka olisi saanut uppoamaan vain joko tapin avaamalla tai hakkaamalla siihen kirveellä reiän. Pelastusliivejä ei tarvittu, kun minä ja faija oltiin ihan hyviä uimareita, ja oli kesä 😁
80-luvulla, jos oli kuumeessa sai jäädä päiväksi yksin kotiin ala-aste ikäisenä. Särkylääkkeitä ei saanut. Vain unta, telkkaria ja Jaffaa. Itse tykkäsin olla päivät yksin kotona, mutta muistan pikkuveljen pelänneen ja äiti soitti lankapuhelimella työpäivän mittaan pari tarkastuspuhelua.
Tämä siis 7-12v
En päässyt oikein mihinkään. Vahdittiin ja kytättiin jatkuvasti. Äiti pelkäsi kaikkea. Teininä aloin tehdä kaikkea mahdollista salaa. Nykyäänkään on vaikea sietää minkäänlaista vahtimista ja ohjailua. Haluan olla mahdollisimman itsenäinen.
Mulla on töissä vieressä kollega joka soittaa joka aamu tällaisen herätyspuhelun. Varmistelee myös säänmukaista vaatetusta ja sinä päivänä koulussa tarvittavia varusteita. Itseäni kummastuttaa lähinnä se, että keskustelujen perusteella kollegan lapsi on yläkouluikäinen...