Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Ei se 80-90 luvulla ollut niin justiinsa.
Ollaan esim. Serkkujen kanssa käyty mökiltä soutaen saaressa ja uimarannalla keskenämme. Nuorin meistä oli joku 3v ja vanhin ehkä 7-8.
Autossa istuttiin takapenkillä samoissa turvavöissä pitkiäkin matkoja, kun meitä oli niin paljon ja yhdellä autolla liikuttiin.
Olen hakenut ala-asteikäisenä veljeni päiväkodista ja mentiin kahdestään kotiin odottamaan, että vanhemmat pääsi töistä (tätä ei tapahtunut säännöllisesti vaan ihan muutaman kerran). Nykyisinhän tämä ei onnistu.
Elossa ollaan vielä kaikki. Ihan turvalliselta tuntui lapsuus. Omien lasten en antaisi tehdä mitään noista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin vanhempieni työn vuoksi 70- ja 80-luvuilla erinäisissä vähän eksoottisemmissa kriisipesäkkeissä ja niiden jälkimainingeissa.
Eräässä paikassa maan valtionpäämies murhattiin, jonka jälkeen päälle tuli ulkonaliikkumiskielto pimeällä. Lapsuuden kuningasidea oli tietenkin kierrellä naapurustoamme pimeässä ja säikäytellä ulkonaliikkumiskieltoa valvovia sotilaspartioita. Yksi partio kuitenkin otti minut ja toisen suomalaispojan kiinni, jonka jälkeen tulikin sitten kunnolla avokämmenestä. Huulikin halkesi. Ellei meistä kumpikin olisi ollut täysi blondi, olisi varmaan tullut avokämmentä pahempaa. Kun partio sitten vei meidät kotiin ja selitti vanhemmille mitä olimme tehneet, vanhempani olivat haljeta raivosta ja oli viittä vaille, ettei kotonakin tullut avokämmenestä. Tuon jälkeen iskikin päälle perheensisäinen tarkasti valvottu ulkonaliikkumiskielto.
Noiden maiden eläimet toivat myös oman jännityksensä kokonaisuuteen. Toki krokotiileistä ja vastaavista ymmärsi ihan ohjeistamattakin pysyä erossa, mutta kaikista noista otuksista ei oikein samalla lailla tienyt. Tämä päti varsinkin meressä. Siis tyyliin, jokainen ymmärtää, ettei leijonaa mennä rapsuttamaan korvan takaa, mutta meressä rajanveto on vaikeampaa. Loppumattomiin kuulemani yleissääntö meressä snorklatessa ja uidessa oli se, että jos joku otus ei pakene ihmistä ja on tosi kaunis, siihen ei saa koskea, kun se on todennäköisesti myrkyllinen ja jos joku otus on tosi ruma, eikä sekään pakene ihmistä, siihenkään ei saa koskea, kun se todennäköisesti puree.
Sinänsä kasvuympäristö oli vähintäänkin mielenkiintoinen, joskaan ei ehkä kauhean lapsiturvallinen. Näin myöhemmin ajateltuna, vanhempani ja muidenkin suomalaisten vanhemmat antoivat antoivat meidän kuitenkin touhuta vapaudella, jota varmaan nykyään pidettäisiin äärimmäisen vastuuttomana.
Tää oli aika hauska ja mielenkiintoinen
Niin oli. Veikkaan, että tässä kuvataan lapsuutta Etelä-Afrikassa.
Täti jätti 5 tai 6-vuotiaan lapsensa yksin kotiin viikoksi ja lähti Espanjaan. Lapsi kävi syömässä naapureilla ja äitini vei ruokaa jääkaappiin.
Ihan käsittämätöntä ettei kukaan tehnyt lasua/lapsi otettu huostaan.
Ihmettelen myös ettei äitini tehnyt enempää tilanteen eteen (esim olisi hakenut lapsen meille.)
Tämä tapahtui 80-luvulla.
Kiitos tämän ketjun aloittajalle ja teille, jotka olette kirjoittaneet tänne! Jälleen kerran huomasin, että asia, josta olen ajatellut, että "vain minä kärsin tästä", onkin ollut hyvin normaalia.
Minulla on tunneköyhä koti ja tuntuu, että vanhempia ei kiinnostaneet meidän lasten asiat yhtään. Ei ollut mitään perheyhteyden tunnetta ja en muista, että oltaisiin tehty mitään yhdessä. Elettiin vain rinnakkain saman katon alla ja ruokapöydässäkin istuttiin hiljaa. Hoidin itse omat asiani, harrastukseni, läksyni, ketä nyt sellainen kiinnostaisi.
Jouduin koulussa koulukiusatuksi ja en muista, että asiasta olisi koskaan keskusteltu kotona. Tai olen minä siitä kertonut, mutta asia on vaiettu kuoliaaksi. Ihan sama.
En käynyt viikonloppuisin ulkona, koska pelkäsin kiusatuksi tuloa. Vanhempani eivät koskaan kysyneet asiasta mitään. Normaaliahan se on, kun teini vain kököttää kotona.
Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka arvottomaksi tunnen itseni. Olen hyvä töissäni ja teen työsuoritukseni hyvin, koska tästä minua kiitetään. Minulla itselläni ei ole arvoa, vaan sillä, kuinka hyvin suoriudun. Pelkään epäonnistumista kuin ruttoa, sillä jos minä en suoriudu hyvin, niin mitä minusta sitten jää jäljelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minnuli123 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.
Ei tämä välttämättä vain huono asia ole. Vanhemmilla, erityisesti äideillä, on tänä päivä hirveä tarve olla tarvittu lapsen puolelta. Itsenäinen lapsi saattaa olla se, jolla on parhaat valmiudet selviytyä elämän karikoista silloin, kun kaikki ei menekään hyvin. Pärjää silti, vaikka tarvittaessa yksinkin. Tämä on taito, joka monelta aikuiseltakin tuntuu puuttuvan.
Elämän karikoista selviää parhaiten se, joka on saanut läsnäoloa, tukea, huolehtimista ja kuuntelemista. Josta on välitetty, ei ole tarvinnut selvitä yksin.
Meitä oli viisi sisarusta ja kyllä lapsuus meni ilman suurempaa kaitsentaa maalla, jossa isä oli talvisaikaan savotassa, tuli viikonlopuksi kotiin ja äiti hoiti lehmät ja pienkarjan. Vanhin meistä auttoi sitten lypsämisessä kun tuli ikää tarpeeksi.
Kaiken lisäksi asuimme joen rannalla, oli myös syviä puroja lähistöllä ja ojia, joissa oli vettä kunnolla sateiden jälkeen.
Kukaan ei ollut perässä katsomassa kun vietettiin aikaa joen rannalla ja vedessä.
Meistä tuli elämässä pärjääviä itsensä ja perheensä elättäjä, eli kunnon kansalaisia yhteiskuntaan.
Koulumatkat kuljettiin kävellen, noin pari kilometriä ja monet kaverit asuivat jopa viiden kilometrin päässä koulusta ja kävellen tai talvella suksilla hoitui heidän koulumatkat. Eikä valitettu mistään, eikä ollut koulukiusaamista.
Tunnistan kokemukset. Meillä oli hyvin samanlaista. Veden äärellä asuttiin maalla ja nuoresta pitäen oppi huolehtimaan ettei huku ja oppi huolehtimaan nuoremmista sisaruksista.
Silti oli hyvä ja turvallinen lapsuus.
Maalta lähdettiin nuorena kaupunkeihin ja moni meistä opiskeli aikuisena hyvinkin pitkälle ajan kanssa. Ensin iltalukioissa yo ja siitä eteenpäin. Elämä on kantanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei tämä noihin muihin verrattuna ole ollenkaan pahoja, mutta 9-vuotiaana vapaaehtoisesti hoidin eli ulkoilutin 5-4 vuotiaita pikkuveljiä aivan itsekseni poissa aikuisten silmien alta aika rauhallisella alueella kuitenkin. Minua itseäni ei liiemmin hoidettu emotionaalisesti, koulukiusaamisen sain yksin kestää, ja kaiken muun jatkossa. Äiti piti minua lellikkinä kun olin niin reipas lapsi, verraten tietenkin omaan inhokkilapseen, eli itseäni 2,5 vuotta vanhempaan siskoon.
Vanhempamme lähtivät tansseihin kun minä olin vauva,ja 5 vuotias isoveljeni ja minä jäimme kahdestaan kotiin. Tämä -73
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Matkustin monesti yksin Venäjälle, ilman saattajaa. Toki kentällä oli joku hakemassa. Leikin myös ulkona, kävin kaupungilla kuin olin +10-vuotias. Onneksi sain tehdä ja mennä! En tiedä minkälainen vilttitossu olisi tullut, jos olisin kuplassa elänyt.
Koko lapsuuteni oli yhtä vaaratilannetta. Pari kertaa meinasin kuolla. Mutta ne oli omia ratkaisujani, ei niille kukaan olisi voinut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta käyn kesäisin paljon rannalla ja kyllä siellä edelleen on 10-vuotiaat ihan kaveriporukalla, vain hyvin harvalla on äityliini vahtimassa kädet puuskassa vesirajassa. Tietysti kaikki välillä käy myös vanhempien kanssa rannalla, haluavathan vanhemmatkin uida, mutta luulen, että suurin osa isoista alakoululaisista saa liikkua aika paljon itsenäisesti. Sitäpaitsi, kellä vanhemmalla edes on aikaa pyöräillä kaveriporukoiden perässä päivittäin, varsinkin, jos lapsia on useampi?
Heinäkuussa näin rannalla yhden äidin, joka hysteerisesti vahti alakouluikäistä poikaa. Huuteli hänelle jatkuvasti ja pari kertaa säntäsi vaatteet päällä paniikissa vyötärönsyvyiseen veteen, jossa tämä poika siis ui. Ja kyllä muidenkin lähistöllä olevien ilmeistä huomasi, etteivät he pitäneet naisen käytöstä normaalina. Ja tämä parivaljakko oli siis ainoa laatuaan, mitä tänä kesänä näin.
Joten kyllä uskon, että Suomessa lapset saa suurimmaksi osaksi edelleen mennä ja tulla itsenäisesti kohtuun rajoissa ja esiteinien ylihysteerinen suojeleminen ja paapominen taitaa rajoittua harvoihin poikkeustapauksiin. Itse asiassa taitaa olla niin, että netti- ja peliriippuvuus on se, joka kytkee lapsen kotisohvalle turvaan, ei vanhempien pelot.
Tuo kokemasi muistuttaa oman nuoruuden kaverini vanhempia. Minä sain 8-vuotiaana ihan yksinäni käydä uimassa eikä ihmeemmin kytätty mille järvelle menin uimaan (oli useita vaihtoehtoja). vanhemmat tiesivät että osaan uida mutta samaa ikäluokkaa oleva kaverini sai 15 vuotiaanakin uida vain vanhempien valvovan silmän alla. Huomasin kyllä miten tämää äiti kyttäsi aina kaula ojossa rannalla kun oltiin uimadsa ja jos mentiin liian pitkälle niin hän kutsui meidät takaisin tai tuli näyttämään minkä rajan yli ei saanut mennä. Myöskään ei saanut sukeltaa pitkään koska tämä äiti ihminen panikoitui jos ei nähnyt meitä hetkeen.
Päästettiin Ruotsin laivalle yksin, ekan kerran kun olin 13 ja sen jälkeen muulloinkin. Tukholmassa oli sukulainen vastassa mutta silti. Laivalla tapasi muitakin lapsia yksinään matkassa, riehuttiin, käytiin tupakilla ym. En tajunnut vaaran paikkoja eikä vissiin äitikään. Tämä oli 80-luvun alkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin.
No sehän lohduttaa, kun hytissä nukkumassa olleet lapset jäivät uppoavaan laivaan, kunhan bailaavat vanhemmat selvisivät.
Luultavasti bailaavat vanhemmat juoksi pelastusveneiden sijasta hyteilleen päin ja jäivät sille tielle. Tai tekivät, mitä tekivät, parikyt vuotta sitten kuolleille pienokaisille ei saada enää oikeutta, turha etsiä lohtua yhtään mistään
Jossain Estonia dokumentissa, vuosia myöhemmin haastateltiin pelastuneita. Eräs kertoi, että kun laiva oli kallistunut, niin hän juoksi laivan kylkeä pitkin. Ikkunoista oli näkynyt epätoivoisia kasvoja. Sellainen näky ei unohdu loppuelämän aikana...
Vierailija kirjoitti:
Nykyvanhemmat pelkäävät kaikkea mahdollista, ennen uskallettiin antaa vastuuta lapsellekin.
Ja se kyllä näkyy lasten onnettomuuksiin kuolleiden tilastoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ihan tajua mikä tuossa 13-vuotiaan yksin lentämisessä olisi vaarallista edes nykypäivänä. Ilmeisesti tyyppi on saattu lentokentälle ja häntä odotettiin toisella lentokentällä. Mitä vaarallista tuossa on? 13-vuotias ei ole enää ihan aivoton, vaan osanee jo lukea ja kysyä tarvittaessa apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin.
No sehän lohduttaa, kun hytissä nukkumassa olleet lapset jäivät uppoavaan laivaan, kunhan bailaavat vanhemmat selvisivät.
Luultavasti bailaavat vanhemmat juoksi pelastusveneiden sijasta hyteilleen päin ja jäivät sille tielle. Tai tekivät, mitä tekivät, parikyt vuotta sitten kuolleille pienokaisille ei saada enää oikeutta, turha etsiä lohtua yhtään mistään
Oikeutta? Ottaen huomioon, että edes hyvin harva nainen selvisi kyseisestä ruljanssista (olisiko ollut vajaa 100/800), niin eiköhän ne pikkulapset olisi paleltuneet kuoliaaksi vaikka olisivat pelastuslautalle jotenkin onnistuneet pääsemään. Luulen, että hyttiin hukkuminen tuskin oli yhtään sen kamalampi kokemus kuin tippua jonnekin käytävään ja jäädä jumiin huutavien ja hätääntyneiden ihmisten keskelle. Tai velloa hyytävässä meressä kunnes voimat loppuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin.
Ja lapset kuoli hytteihin, kun isit ja äidit kipitti baarista kannelle,
Estonian viimeinen matka osui arkipäiväksi eli juhlijoita ja lapsiperheitä oli vähemmän. Enemmän oli kyydissä työn takia matkustavia.
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta käyn kesäisin paljon rannalla ja kyllä siellä edelleen on 10-vuotiaat ihan kaveriporukalla, vain hyvin harvalla on äityliini vahtimassa kädet puuskassa vesirajassa. Tietysti kaikki välillä käy myös vanhempien kanssa rannalla, haluavathan vanhemmatkin uida, mutta luulen, että suurin osa isoista alakoululaisista saa liikkua aika paljon itsenäisesti. Sitäpaitsi, kellä vanhemmalla edes on aikaa pyöräillä kaveriporukoiden perässä päivittäin, varsinkin, jos lapsia on useampi?
Heinäkuussa näin rannalla yhden äidin, joka hysteerisesti vahti alakouluikäistä poikaa. Huuteli hänelle jatkuvasti ja pari kertaa säntäsi vaatteet päällä paniikissa vyötärönsyvyiseen veteen, jossa tämä poika siis ui. Ja kyllä muidenkin lähistöllä olevien ilmeistä huomasi, etteivät he pitäneet naisen käytöstä normaalina. Ja tämä parivaljakko oli siis ainoa laatuaan, mitä tänä kesänä näin.
Joten kyllä uskon, että Suomessa lapset saa suurimmaksi osaksi edelleen mennä ja tulla itsenäisesti kohtuun rajoissa ja esiteinien ylihysteerinen suojeleminen ja paapominen taitaa rajoittua harvoihin poikkeustapauksiin. Itse asiassa taitaa olla niin, että netti- ja peliriippuvuus on se, joka kytkee lapsen kotisohvalle turvaan, ei vanhempien pelot.
Kannattaa myös muistaa, ettei esimerkiksi älyllinen kehitysvammaisuus tai autismi näy useinkaan lapsesta päällepäin. Kun siis kohtaatte näitä ylivahdittuja lapsia rannalla ja muualla.
Olen syntynyt 1971. Oli tapana pihallamme että 4 vuotiaana saa olla yksin niin että vanhemmat vahtivat ikkunasta. Joo o. Sattui ja tapahtui. Tuurista oli kiinni että nyt tässä. 70-luvulla kuoli lapsia hurja määrä tapaturmaisesti, en ihmettele.
Kävimme isällämme vain joka toinen viikonloppu, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän hän meitä jaksoi, olisimme voineet kai mieluummin käydä joka sadas viikonloppu ja hän olisi ollut tyytyväisempi. Lauantaiaamua kohden isä oli jo sen verran kypsä meihin, että tuijotti koko aamupäivän vihaisena telkkaria, eikä suostunut huomioimaan meitä ollenkaan, meitä oli siis kolme, taaperosta esiteiniin. Aamupalan jälkeen isä aina ajoi meidät ulos talosta, koska lasten kuuluu leikkiä ulkona ja sisälle saa tulla sitten ruoka-aikaan ja lopulta illalla klo 21. Tästä käytännöstä ei luistettu paukkupakkasilla, eikä kaatosateessa, tai ukkosella. Helteellä saatiin sentään vesipullo mukaan.
Siinä me kolme eri-ikäistä lasta sitten koitettiin keksiä tekemistä koko päiväksi ankealla tehdasalueella, minulle vanhimpana tietenkin lankesi lastenhoitajan osa, sillä siskoni oli vielä puhekyvytön taapero ja veli pikkukoululainen. Täytyi pitää huoli, että pikkusiskon sai kuselle pusikkoon ennen, kuin hänellä tuli housuihin, keksiä juteltavaa pikkuveljelle, ettei tämä tylsyyttään alkaisi kiusata siskoa ja etsiä suoja kylmältä, tai sateelta, jos sellainen ilma oli. Sisälle emme päässeet edes silloin, kun sisko teki tarpeensa housuun, tai, kun olimme istuneet likomärkinä aution leikkikentän kiipeilytelineen alla joulukuun rankkasadetta pitäen jo kolmatta tuntia. Välillä minulle ja veljelle tuli hirveitä riitoja, joiden jälkeen veli lähti itkien muualle loppupäiväksi.
Lopulta en halunnut isällä enää käydä ja pari kertaa pikkusisarukset kävi kahdestaan, kunnes isä ei enää heitä halunnut ottaa. Taisi olla kahden pienemmän kanssa aika raskasta, kun minä en enää ollut heitä paimentamassa.
Ja ymmärrän, että on hyvä totuttaa lapset viihtymään ulkona, mutta se, että heittää taaperon ja pikkulapsen rankkasateeseen koko päiväksi välittämättä ollenkaan, mihin he menevät ja miten he viihtyvät, on kyllä täyttä välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä. Minähän olisin halutessani voinut vaikka lähteä bussilla helvettiin ja jättää heidät kaksin.
Tämä voisi olla minä! :D 4h junalla mummille, yksin 6-vuotiaasta lähtien, 70-luvun lopulla. Isä pisti junaan Helsingissä, konduktööriä pyydettiin pitämään minua silmällä ja mummi tuli vastaan Harjavallan asemalla. Ja nimenomaan, koska "olin aina ollut niin reipas". Mutta, ei tästä ole traumoja jäänyt, minusta oli kiva mennä, oli eväät ja kirjoja mukana. Enemmän minua jurppi jotkut muut asiat, mitä minua pistettiin tekemään itsenäisesti mielestäni liian pienenä/nuorena (esim. soittamaan jonnekin ja hoitamaan joku asia, korjaamaan oma pyörä 11v:na jne).