Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Itse olen tehnyt lapseni lapsuudessa ihan kamalan teon. Hän sai hirveän itkupotkuraivarin kun piti lähteä pois loman viettopaikata. Lähdin ajamaan pois ja jätin kiukkuamaan.

vaikka palasin n. minuutin kuluttua, niin tästä pitäisi minun olla saanut joku sanktio.

vaikka lapseni kanssa tämän olenkin jutellut moneen kertaan ( hän on 26) en ikinä anna itselleni anteeksi.

Yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on kuinka kellarinportaissa kulkiessani ihmettelen valkoista jauhetta siellä täällä melkein nenä kiinni jauheessa. Äitini sitten selitti, että oli laittanut Täystuhoa muurahaisia varten, ja sain joskus tussautella itsekin siitä litteästä keltaisesta rasiasta jauhetta muurahaisten päänmenoksi. Sattumalta kotini varastosta oli siis löytynyt vielä 1970 -luvulla vanha rasia Täystuhoa, eli DDT:tä.

Nyt sitten ihmettelen, vaikuttiko hengittämäni DDT terveyteeni ja aiheuttiko esim. lapsettomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohis, mutta käyn kesäisin paljon rannalla ja kyllä siellä edelleen on 10-vuotiaat ihan kaveriporukalla, vain hyvin harvalla on äityliini vahtimassa kädet puuskassa vesirajassa. Tietysti kaikki välillä käy myös vanhempien kanssa rannalla, haluavathan vanhemmatkin uida, mutta luulen, että suurin osa isoista alakoululaisista saa liikkua aika paljon itsenäisesti. Sitäpaitsi, kellä vanhemmalla edes on aikaa pyöräillä kaveriporukoiden perässä päivittäin, varsinkin, jos lapsia on useampi?

Heinäkuussa näin rannalla yhden äidin, joka hysteerisesti vahti alakouluikäistä poikaa. Huuteli hänelle jatkuvasti ja pari kertaa säntäsi vaatteet päällä paniikissa vyötärönsyvyiseen veteen, jossa tämä poika siis ui. Ja kyllä muidenkin lähistöllä olevien ilmeistä huomasi, etteivät he pitäneet naisen käytöstä normaalina. Ja tämä parivaljakko oli siis ainoa laatuaan, mitä tänä kesänä näin.

Joten kyllä uskon, että Suomessa lapset saa suurimmaksi osaksi edelleen mennä ja tulla itsenäisesti kohtuun rajoissa ja esiteinien ylihysteerinen suojeleminen ja paapominen taitaa rajoittua harvoihin poikkeustapauksiin. Itse asiassa taitaa olla niin, että netti- ja peliriippuvuus on se, joka kytkee lapsen kotisohvalle turvaan, ei vanhempien pelot.

Kannattaa myös muistaa, ettei esimerkiksi älyllinen kehitysvammaisuus tai autismi näy useinkaan lapsesta päällepäin. Kun siis kohtaatte näitä ylivahdittuja lapsia rannalla ja muualla.

Tämä näkemäni poika kyllä oli ihan normaalin oloinen n. 10-vuotias, tosin itsekin hiukan hysteerinen ja pelokas ja aika hemmotellun oloinen. Hän siis huuteli äidilleen takaisin, koitti anoa tältä lupaa sukeltamiseen ja laiturille menemiseen (pääsi laiturille tiukasti äidin kädessä, sukeltaa ei saanut), eikä hänen sanavalintansa, tapansa keskustella, tai hänen olemuksensa muutenkaan, antanut vajaaälyistä kuvaa. Tietenkään en voi varmaksi sanoa, jos hänellä on joku älyyn vaikuttamaton sairaus, esim narkolepsia, joka tietysti voi selittää, että hän on perusuimaria isommassa vaarassa jouduttuaan veden varaan.

Mutta, jos näin on, niin kyllä pojan vanhemmat saavat panikoida ja olla hysteerisiä koko ikänsä, sillä eivät he voi lapsensa persettä ikuisesti pyyhkiä, eivätkä nepsyhäiriöt koskaan katoa. Se hukkuminen saattaa tapahtua sitten vaikka kolmekymppisenä, kun poika päättääkin lähteä sukeltelemaan sinne rinnansyvyiseen veteen sillä kertaa yksin

Vierailija kirjoitti:

Kuljin matkat päiväkotiin yksin ainakin 4-vuotiaasta asti. Päiväkoti oli lähellä, näkyi ikkunastamme, mutta silti älytöntä että sekä kotoa että päiväkodista minut lähetettiin yksin kävelemään.

Samma här. Olen 70-luvun "avainkaulalapsi", tosin kuljin 5 vuotiaana tarhaan ja kotiin ja tarhaan 5 kilometriä per sivu. Aamulla soi hirveäääninen herätyskellon, jonka äiti oli laittanut soimaan, jotta osasin lähteä kotoa oikeaan aikaan. Ainut missä vanhempani skarppasivat oli että kotioven avaamista harjoittelin ainakin sata kertaa, en tiedä mikä siinä oli niin vaikeaa, mutta muistan, että käsivoimani ei olisi mitenkään oikein riittäneet oven auki saamiseen. Iskältä meinas mennä hermot, mutta kun opin avaamaan oven, niin vanhempiani ei  minun tekemisisissäni enää tuon jälkeen huolettanut mikään, joten en voi syyttää heitä ainakaan vahtimisesta ymv. kyttäämisestä.  

Meillä ei laitettu eskarilaisia hoitamaan taaperoa, eikä päästetty mopojonnea reilaamaan, vaan omin päin saatiin mennä kohtuuden rajoissa ja kotiintuloaikoja täytyi noudattaa. Mutta henkinen puoli oli sitten vähän niin ja näin ja jo nuoresta asti tiesin, että, jos jouduin kuseen, tai, jos tuli murheita, niin selvitin ne yksin, tai kaverin kanssa. Vanhemmille riitti, että kouluarvosanat oli siellä kasin-ysin paikkeilla ja mitään muuta meillä ei heidän mielestä kai mielen päällä ollut. Niin murheet, kuin kiinnostuksen kohteetkin saatiin puida kavereiden kanssa, enkä edes muista, milloin äiti, tai isä olisi syventynyt kuuntelemaan, mitä asiaa minulla oli ja olin ihmeissäni, kun kaveri jutteli isänsä kanssa esim. hauskasta kohdasta Aku Ankassa ja isä kiinnostuneena kommentoi ja naureskeli. Jos itse olisin mennyt juttelemaan niitä näitä omalle isälleni, hän olisi kääntänyt selkänsä ja kävellyt pois.

Koulukiusaaminen, ulkonäköpaineet ja pelko koulun aloittamisesta kuitattiin yhdellä sanalla ja asioista ei enää sen jälkeen puhuttu. Ei kiinnostanut vanhempia sekään, mitä teimme pihalla, mistä kirjoista, julkkiksista, tai harrastuksista tykkäsimme, tai mitä haaveilimme. Tai ketkä oli kavereitamme, tai, oliko meillä kavereita ollenkaan. Me olimme heille kämppäkavereita, joiden kanssa he halusivat pitää tuttavuuden moikkaustasolla

Vierailija kirjoitti:

No joo. Kymmen vuotiaana pyörillä kavereiden kaa 10 kilsan päähän uimaan ilman aikuista. Eikä ollut kännykkä aikaa ees. Omaani en päästäisi

Sama juttu meillä 80-luvulla. Kerran sain vielä sellaisen kaverin kanssa vietetyn rantsupäivän jälkeen auringonpistoksen, kun en ollut tajunnut juoda. Ei ollut kuuma ja jano, koska uitiin niin paljon. Tuli kova kuume, oksentelua ja näin hallusinaatioita. Isä ja äiti jättivät yksin kotiin moneksi tunniksi silloin, koska lähtivät monen tunnin päähän jotain myytävää kesämökkiä katsomaan näyttöön. Muistan vielä miten hirveää oli, kun olin sekava jne. Tuskin muistin/tajusin edes juoda.

Ylipäänsä ei ikinä viety lääkäriin, jos jotain sattui. Itselle sekä veljelle käynyt eri aikoina sellaista, että meni taju ja veljeltä vielä muisti päivän tapahtumien osalta. Veli hakattiin ilta-aikaan koulukiusaajien toimesta ja itse kaaduin talvella suorilta jaloilta metsäpolulla ja olin taju poissa maassa hetken. Nyt kun itse olen aikuinen, en voi millään ymmärtää, ettei meitä viety päivystykseen eikä tarkkailtu yöllä tajunnantilaa eikä yhtään mitään.

Aikamoisia tapauksia kun näitä luin. Olen ilmeisesti ite elänyt aika suojatun lapsuuden.

Hoidin sisarusten ja tuttavien lapsia pikkupennusta lähtien. Jo 12 -vuotiaana hoidin kuutta lasta viikonlopun yksin. Vanhin lapsista oli minua kolme vuotta nuorempi ja nuorin ihan vauva. Myöhemmin hoidin lapsia myös yli kymmenen lapsen perheissä viikonloppuja. Tällainen oli ihan normaalia meidän lähipiirissä, eikä vastaan mukistu, kun hoitajaa tarvittiin. Toki sain siitä usein myös pientä rahapalkkaa, jolla kustansin pitkälti omat menoni. Vasta aikuisena aloin tajuta, että taisi oma lapsuus jäädä kokematta. Enää en hoida ketään velvollisuudesta. Ainoastaan omasta ja lapsen ilosta ja toki autan äärimmäisessä hädässä. Omia lapsia en ole hankkinut. Tietoinen valinta.

Vierailija kirjoitti:

Kävimme isällämme vain joka toinen viikonloppu, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän hän meitä jaksoi, olisimme voineet kai mieluummin käydä joka sadas viikonloppu ja hän olisi ollut tyytyväisempi. Lauantaiaamua kohden isä oli jo sen verran kypsä meihin, että tuijotti koko aamupäivän vihaisena telkkaria, eikä suostunut huomioimaan meitä ollenkaan, meitä oli siis kolme, taaperosta esiteiniin. Aamupalan jälkeen isä aina ajoi meidät ulos talosta, koska lasten kuuluu leikkiä ulkona ja sisälle saa tulla sitten ruoka-aikaan ja lopulta illalla klo 21. Tästä käytännöstä ei luistettu paukkupakkasilla, eikä kaatosateessa, tai ukkosella. Helteellä saatiin sentään vesipullo mukaan.

Siinä me kolme eri-ikäistä lasta sitten koitettiin keksiä tekemistä koko päiväksi ankealla tehdasalueella, minulle vanhimpana tietenkin lankesi lastenhoitajan osa, sillä siskoni oli vielä puhekyvytön taapero ja veli pikkukoululainen. Täytyi pitää huoli, että pikkusiskon sai kuselle pusikkoon ennen, kuin hänellä tuli housuihin, keksiä juteltavaa pikkuveljelle, ettei tämä tylsyyttään alkaisi kiusata siskoa ja etsiä suoja kylmältä, tai sateelta, jos sellainen ilma oli. Sisälle emme päässeet edes silloin, kun sisko teki tarpeensa housuun, tai, kun olimme istuneet likomärkinä aution leikkikentän kiipeilytelineen alla joulukuun rankkasadetta pitäen jo kolmatta tuntia. Välillä minulle ja veljelle tuli hirveitä riitoja, joiden jälkeen veli lähti itkien muualle loppupäiväksi.

Lopulta en halunnut isällä enää käydä ja pari kertaa pikkusisarukset kävi kahdestaan, kunnes isä ei enää heitä halunnut ottaa. Taisi olla kahden pienemmän kanssa aika raskasta, kun minä en enää ollut heitä paimentamassa.

Ja ymmärrän, että on hyvä totuttaa lapset viihtymään ulkona, mutta se, että heittää taaperon ja pikkulapsen rankkasateeseen koko päiväksi välittämättä ollenkaan, mihin he menevät ja miten he viihtyvät, on kyllä täyttä välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä. Minähän olisin halutessani voinut vaikka lähteä bussilla helvettiin ja jättää heidät kaksin.

Pitäisipä näyttää tämä kommentti miehen lapsille. Heidät kun "käskee" pihalle puoleksi tunniksi, niin potkiskelevat pikkukiviä seisoskellen, ja 3 min päästä tullaan ovelle kun "ei ole mitään tekemistä". Pihassa omat pyörät, skeittilauta, krokettivehkeet, tikkataulu tikkoineen, on ämpäriä ja lapiota, katuliidut, nurmikkoa ja kukkia ja hedelmäpuita, istuskeluryhmiä jne.

Ei onneksi yleensä, mutta kerran ala-asteella kun oltiin maalla isän ja siskon kanssa, sain korkean kuumeen. Olin niin kipeä etten voinut kävellä meidän mökistä ruokailutiloihin ilman että sisko auttoi. Jalat ei kantaneet. SILTI isä ei meinannut uskoa että olen kipeä ja yritti koko ajan pakottaa liikkeelle ja oli minuun tosi kettuuntunut. Kuumemittaria ei ollut mukana, eikä isä käynyt kysymässä isäntäväeltä löytyykö sellaista. Ei soittanut lääkäriin, ei millään lailla ollut kiinnostunut voinnistani.  Hän sitten seuraavana päivänä päätyi lähtemään siskon kanssa viettämään päivää autoajelulla jättäen minut yksin mökkiin. Tuohon aikaan ehkä, en ole varma, isällä olisi saattanut olla kännykkä. Minulla tai siskolla ei tasan varmasti ollut. Minä siis sitten yksin jääneenä, yritin pärjätä eikä mitään keinoa kertoa ulkomaailmalle jos kuume olisi alkanut nousemaan. Mulla oli joskus aikaisemmin tullut 39 asteen kuume joten voinnistani päätellen oli _vähintään_ näin korkea. Vaikka ei olisi ollut hengenvaaraa, silti vaarallista jättää lapsi "hoitamaan" itseään vieraaseen ympäristöön (ja oli pakottanut aluksi liikkumaan vaikka jalat ei kanna).

Isä ei koko reissun aikana hommannut mulle ylimääräistä nesteytystä tai syömistä, särkylääkkeitä, tai kertonut äidille mitään. Jälkeen päin hän on väittänyt, ettei muista minun olleen kipeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuljin matkat päiväkotiin yksin ainakin 4-vuotiaasta asti. Päiväkoti oli lähellä, näkyi ikkunastamme, mutta silti älytöntä että sekä kotoa että päiväkodista minut lähetettiin yksin kävelemään.

Samma här. Olen 70-luvun "avainkaulalapsi", tosin kuljin 5 vuotiaana tarhaan ja kotiin ja tarhaan 5 kilometriä per sivu. Aamulla soi hirveäääninen herätyskellon, jonka äiti oli laittanut soimaan, jotta osasin lähteä kotoa oikeaan aikaan. Ainut missä vanhempani skarppasivat oli että kotioven avaamista harjoittelin ainakin sata kertaa, en tiedä mikä siinä oli niin vaikeaa, mutta muistan, että käsivoimani ei olisi mitenkään oikein riittäneet oven auki saamiseen. Iskältä meinas mennä hermot, mutta kun opin avaamaan oven, niin vanhempiani ei  minun tekemisisissäni enää tuon jälkeen huolettanut mikään, joten en voi syyttää heitä ainakaan vahtimisesta ymv. kyttäämisestä.  

5 kilometriä matkaa ja 5-vuotias yksin kävellen! Kyllä täytyy sanoa että maailma on tosiaan muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävimme isällämme vain joka toinen viikonloppu, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän hän meitä jaksoi, olisimme voineet kai mieluummin käydä joka sadas viikonloppu ja hän olisi ollut tyytyväisempi. Lauantaiaamua kohden isä oli jo sen verran kypsä meihin, että tuijotti koko aamupäivän vihaisena telkkaria, eikä suostunut huomioimaan meitä ollenkaan, meitä oli siis kolme, taaperosta esiteiniin. Aamupalan jälkeen isä aina ajoi meidät ulos talosta, koska lasten kuuluu leikkiä ulkona ja sisälle saa tulla sitten ruoka-aikaan ja lopulta illalla klo 21. Tästä käytännöstä ei luistettu paukkupakkasilla, eikä kaatosateessa, tai ukkosella. Helteellä saatiin sentään vesipullo mukaan.

Siinä me kolme eri-ikäistä lasta sitten koitettiin keksiä tekemistä koko päiväksi ankealla tehdasalueella, minulle vanhimpana tietenkin lankesi lastenhoitajan osa, sillä siskoni oli vielä puhekyvytön taapero ja veli pikkukoululainen. Täytyi pitää huoli, että pikkusiskon sai kuselle pusikkoon ennen, kuin hänellä tuli housuihin, keksiä juteltavaa pikkuveljelle, ettei tämä tylsyyttään alkaisi kiusata siskoa ja etsiä suoja kylmältä, tai sateelta, jos sellainen ilma oli. Sisälle emme päässeet edes silloin, kun sisko teki tarpeensa housuun, tai, kun olimme istuneet likomärkinä aution leikkikentän kiipeilytelineen alla joulukuun rankkasadetta pitäen jo kolmatta tuntia. Välillä minulle ja veljelle tuli hirveitä riitoja, joiden jälkeen veli lähti itkien muualle loppupäiväksi.

Lopulta en halunnut isällä enää käydä ja pari kertaa pikkusisarukset kävi kahdestaan, kunnes isä ei enää heitä halunnut ottaa. Taisi olla kahden pienemmän kanssa aika raskasta, kun minä en enää ollut heitä paimentamassa.

Ja ymmärrän, että on hyvä totuttaa lapset viihtymään ulkona, mutta se, että heittää taaperon ja pikkulapsen rankkasateeseen koko päiväksi välittämättä ollenkaan, mihin he menevät ja miten he viihtyvät, on kyllä täyttä välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä. Minähän olisin halutessani voinut vaikka lähteä bussilla helvettiin ja jättää heidät kaksin.

Pitäisipä näyttää tämä kommentti miehen lapsille. Heidät kun "käskee" pihalle puoleksi tunniksi, niin potkiskelevat pikkukiviä seisoskellen, ja 3 min päästä tullaan ovelle kun "ei ole mitään tekemistä". Pihassa omat pyörät, skeittilauta, krokettivehkeet, tikkataulu tikkoineen, on ämpäriä ja lapiota, katuliidut, nurmikkoa ja kukkia ja hedelmäpuita, istuskeluryhmiä jne.

Onpa ankeaa, kun käsket miehen lapsia pois näkyvistäsi. Mene itse heidän mukaan äläkä heitä ulos vain siksi, ettet jaksa heitä.

Tässä muutamia asioita, joita itse tein, mutta ei tulisi mieleenkään antaa omien lasten tehdä.

Olin viidennellä luokalla, kun jaksoin itse kannatella haulikkoa. Muistan sen hyvin, koska sitä oli odottanut jo pidemmän aikaa.  Se oli isän sääntö siihen, että sai ottaa haulikon ja loppukesästä ja syksyn aikana ampua rastaita, variksia ja lokkeja joita maatalon ympäristössä liikkui. Olin siis noin 11-12 vuotias kun sain pikkuveljeni (kolme vuotta nuorempi) kanssa ottaa haulikon ja panokset kaapista ja lähteä metsälle. Toki ennen sitä olin isän mukana liikkunut jo useamman vuoden ja myös ampunut paljon. Varmistimen käyttö, pyssyn suuntaaminen ihmisistä pois päin ja ampuminen taloista pois päin olivat tuttuja asioita. Rastaista sai markan ja isommista 5 markkaa per lintu. 

Traktorilla päästiin ajamaan veljen kanssa jo edellä kerrottua aiemmin. Itse olin noin 8-10 vuotias silloin. Välillä vietiin jäniksille heiniä tai tehtiin jotakin muuta hyödyllistä, välillä vaan jaeltiin metsäteitä pitkin. Muistan, miten useasti jäätiin talviaikaan kiinni. Traktori oli vanha Valmet. Sitten vaan puita renkaiden alle, tasauspyörästön lukko päälle, vähän heijausta ja matka jatkui. Mottorisahalla piti joskus kantoa lyhentää, jos sattui se olemaan esteenä etenemiselle. Sahan sai käyntiin kun molemmat veljen kanssa painettiin toisella jalalla sahaa maahan ja samalla kiskottiin käyntiin. Kun jäät vahveni saatiin ajaa jäällä. Isä muistutti aina siitä, että jäällä kun ajatte niin muistakaa aukaista katon lukitus kun lähdette rannasta. Vanhan 127 Fiatin tullessa eläkeikään saatiin siitä korvaaja traktorille. Isä antoi ajaa sillä lähiteillä sen jälkeen kun oli itse varmistunut että osattiin ajaa. Ajoin Fiatilla lähitaloihin kavereiden luokse leikkimään. matkat olivat muutamia kilometrejä. 

Veneellä liikuttiin veljen kanssa kahdestaan kun olin alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kun jaksettiin työntää Buster vesille niin vaihdettiin soutuvene moottoriveneeseen. Usein lähdimme kesällä aamupalalta järvelle ja tulimme kotiin iltapäivällä. Pisimmät reissut olivat kirkonkylälle, sinne oli järveä pitkin matkaa 8 kilometriä suuntaansa. 

Yksi suosikkihomma oli tussareiden tekeminen. Maatalosta löytyi erilaisia metalliputkia, joita sitten puristettiin sopivasti, tehtiin laudasta tukki ja haulikon panoksia purkamalla saatiin ruutia ja nalli. Iskuri tehtiin jostain metallista. Isä jopa itse näytti, miten tussari tehdään. Ohjeisti myös sen, millaista putkea ja ruuti määrää saa käyttää ettei tussari laukea silmille. Luoti saatiin vanhoja laakereita purkamalla. Ensimmäinen laukaus piti isän ohjeiden mukaisesti ampua narulaukaisulla muutaman metrin päästä tai kulman takaa. Sitten kun tussari oli todettu toimivaksi niin sillä pystyi ampumaan omista käsistä.

Tässä nyt nopeasti muutamia asioita, joita itse teki lapsena ja jotka olivat ihan tavallisia asioita, mutta joita ei tulisi mieleenkään antaa omien lasten tehdä. Kerrotut asiat tapahtuivat noin vuosien 88-94 välillä. Kertaakaan ei ole jäänyt mieleen, että olisi jotakin vakavampaa sattunut. Toki sormi jäi joskus traktorin oven väliin, haulikon ejektori heitti kerran hylsyn silmään niin, että piti kotiin lähteä kesken hyvän metsästysreissun, perämoottorista loppui öljyt jolloin jouduttiin soutamaan jonkin matkaa ja menemään vastarannan taloon soittamaan kotiin, traktori jäi kiinni jäälle kun pinta oli jäässä mutta vahvan jään ja pinnan välissä oli vesikerros...mutta itsellä ei ollut koskaan se tunne että olisi ollut jotenkin vaarallista.  

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla oltiin kkkeskenämme. Meillä oli kyllä rajat, mihin sai mennä ja mihin ei. 

Itse olin 10-vuotias kun kuljin linja-autolla lähes 400 km matkan mummon luokse yksinään, ja takaisin myös. 

Kaverin kanssa kierrettiin Hämettä ja Keski-Suomea pyörällä 17-vuotiaina. Vanhemmat pohtivat pitkään mutta lopulta päästivät, viikon reissu ja 650 km yhteensä, etukäteen suunniteltiin ja yöpymispaikat ilmoitettiin, joka kerta piti soittaa kotiin kun oltiin päästy sovittuun paikkaan. Mulla ei ole tytärtä, mutta jos olisi, en missään nimessä olisi päästänyt. Me oltiin kilttejä, eikä sattunut mitään, mutta mistä sitä tietää, oltiin me aika sinisilmäisiäkin. 

Itseäni ärsyttää nämä netissä kulkevat jutut kuinka lapsuudessa tehtiin sitä ja tätä ja hengissä selvittiin. Juuri kuten joku aiemmin sanoi, ne, jotka eivät selvinneet, eivät ole sitä kertomassa. Onhan se tilastollinjen fakta, että lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet.

70-luvulla kuoli kolareissakin enemmän määrällisesti väkeä kuin nykyään, vaikka autokanta on suurempi. Tämä ei nyt koske vain lapsia mutta tuolta löytyy selkeä tilasto: https://yle.fi/uutiset/3-9067754

Tuolta sitten käyrä lasten ja nuorten tapaturmakuolemista: 

https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/…

Ihmettelen silti, miksi ei voisi 17-vuotiasta päästää tällaiselle retkelle. Melkein aikuinen ihminen jonka on syytäkin oppia vähitellen arvioimaan riskejä vaikka kantapään kautta. Tällaisen kulttuurin keskellä kasvaa takuulla niitä epäaktiivisia ja apaattisia nuoria. Heti kun tulee hyvä idea niin parempi haudata se, kun sanomista tulee. Itse olin 10 vuotta sitten 17 ja matkasin Suomen halki koulupaikkakunnalle ja kotiin, hoidin itse vuokra-asunnon etsinnän ja selvitin sopimusasiat ja muutinkin tuon koulu-uran aikana varmaan 4 kertaa. En hetkeäkään epäile, etteikö tyttäreni pystyisi samaan ja suorastaan kehotan ottamaan vastuuta itsestä ja nauttimaan nuoruudesta oikkuineen.

Jouduin lapsena kiipeämään katolle ja korjaamaan tv-antennin asentoa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävimme isällämme vain joka toinen viikonloppu, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän hän meitä jaksoi, olisimme voineet kai mieluummin käydä joka sadas viikonloppu ja hän olisi ollut tyytyväisempi. Lauantaiaamua kohden isä oli jo sen verran kypsä meihin, että tuijotti koko aamupäivän vihaisena telkkaria, eikä suostunut huomioimaan meitä ollenkaan, meitä oli siis kolme, taaperosta esiteiniin. Aamupalan jälkeen isä aina ajoi meidät ulos talosta, koska lasten kuuluu leikkiä ulkona ja sisälle saa tulla sitten ruoka-aikaan ja lopulta illalla klo 21. Tästä käytännöstä ei luistettu paukkupakkasilla, eikä kaatosateessa, tai ukkosella. Helteellä saatiin sentään vesipullo mukaan.

Siinä me kolme eri-ikäistä lasta sitten koitettiin keksiä tekemistä koko päiväksi ankealla tehdasalueella, minulle vanhimpana tietenkin lankesi lastenhoitajan osa, sillä siskoni oli vielä puhekyvytön taapero ja veli pikkukoululainen. Täytyi pitää huoli, että pikkusiskon sai kuselle pusikkoon ennen, kuin hänellä tuli housuihin, keksiä juteltavaa pikkuveljelle, ettei tämä tylsyyttään alkaisi kiusata siskoa ja etsiä suoja kylmältä, tai sateelta, jos sellainen ilma oli. Sisälle emme päässeet edes silloin, kun sisko teki tarpeensa housuun, tai, kun olimme istuneet likomärkinä aution leikkikentän kiipeilytelineen alla joulukuun rankkasadetta pitäen jo kolmatta tuntia. Välillä minulle ja veljelle tuli hirveitä riitoja, joiden jälkeen veli lähti itkien muualle loppupäiväksi.

Lopulta en halunnut isällä enää käydä ja pari kertaa pikkusisarukset kävi kahdestaan, kunnes isä ei enää heitä halunnut ottaa. Taisi olla kahden pienemmän kanssa aika raskasta, kun minä en enää ollut heitä paimentamassa.

Ja ymmärrän, että on hyvä totuttaa lapset viihtymään ulkona, mutta se, että heittää taaperon ja pikkulapsen rankkasateeseen koko päiväksi välittämättä ollenkaan, mihin he menevät ja miten he viihtyvät, on kyllä täyttä välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä. Minähän olisin halutessani voinut vaikka lähteä bussilla helvettiin ja jättää heidät kaksin.

Pitäisipä näyttää tämä kommentti miehen lapsille. Heidät kun "käskee" pihalle puoleksi tunniksi, niin potkiskelevat pikkukiviä seisoskellen, ja 3 min päästä tullaan ovelle kun "ei ole mitään tekemistä". Pihassa omat pyörät, skeittilauta, krokettivehkeet, tikkataulu tikkoineen, on ämpäriä ja lapiota, katuliidut, nurmikkoa ja kukkia ja hedelmäpuita, istuskeluryhmiä jne.

"Käskee" pihalle?

Eikö sinne pihalle pitäisi mennä niiden lasten kanssa vähintään lasten isän? Kun hänen kanssa sosiaalistamisen takiahan ne lapset sinne tulevat. Eivät yksin oleilemaan.

Olen syntynyt 80-luvulla eikä meillä ollut lääkekaapissa oikeastaan mitään. En muista koskaan saaneeni kuumeessa tai kivuissa lääkettä, mutta sen muistan, miten valvoin öisin kun jalkoja kivisti (kasvukipuja?) nuorena. Ja pikkulapsena olin korvakierteessä, johon toki sain antibioottia, mutta en silloinkaan särkylääkettä. Teininä kärsin kivuliaista menkoista eikä niihinkään saanut mitään helpotusta. Kuume oli ainoa hyväksyttävä syy olla pois koulusta, eikä silloinkaan saanut särkyyn mitään. 

Itse nyt äitinä ajatuskin tuosta touhusta kauhistuttaa! Suoranaista heitteillejättöä, perkele. 

Ala-asteella vietin kavereiden kanssa useamman kesän päivät uimarannalla. Oltiin siellä melontakurssilla, joten osa päivästä oli toki strukturoitua, mutta eipä ne vetäjät meidän lapsenvahteja olleet. Kurssille pääsyn edellytyksenä (ja varmaan meidän lasten päästämisessä yksin rannalle) oli uimataito, joten sinänsä en näe tätä ongelmallisena edelleenkään jos lapsi vain on sellaista itsesuojeluvaiston omaavaa sorttia... pahin ehkä se pyörämatka kotoa rannalle joka kuitenkin kuljettiin keskustan läpi, eikä käytetty kypärää.

Itsekin pidän nykymeininkiä aivan liian hysteerisenä, vaikka onhan autojen määrä sun muut vaaratekijät lisääntyneet. Lapsuudessani puhelimet olivat n.10v käytännössä täysin langallisia, eikä niitä edes usein käytetty, vaan mentiin pitkiäkin matkoja kysymään, josko kaveri "voisi olla". Vastaus saattoi olla kieltävä, jolloin leuka rintaan ja takaisin kotia kohti. 

Viime aikoina olen todistanut mielestäni sairasta käytöstä vanhempien holhouskiimassa. Useampi keissi on tullut vastaan, joissa aamulla soitetaan lapselle ensin "herätyspuhelu", jota seuraa "kouluunlähtöpuhelu" ja vielä "kouluunpääsypuhelu". Jos viimeistä ei kuulu tietyn ajan sisällä, soitetaan heti "onkojotainsattunutpuhelu". Vanhin lapsi, jolle tällaisia olen todistanut soiteltavan oli 11-vuotias. Opetetaanko tämä jollain kurssilla nykyään? Mitä näistä lapsista tulee isoina, I wonder?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla oltiin kkkeskenämme. Meillä oli kyllä rajat, mihin sai mennä ja mihin ei. 

Itse olin 10-vuotias kun kuljin linja-autolla lähes 400 km matkan mummon luokse yksinään, ja takaisin myös. 

Kaverin kanssa kierrettiin Hämettä ja Keski-Suomea pyörällä 17-vuotiaina. Vanhemmat pohtivat pitkään mutta lopulta päästivät, viikon reissu ja 650 km yhteensä, etukäteen suunniteltiin ja yöpymispaikat ilmoitettiin, joka kerta piti soittaa kotiin kun oltiin päästy sovittuun paikkaan. Mulla ei ole tytärtä, mutta jos olisi, en missään nimessä olisi päästänyt. Me oltiin kilttejä, eikä sattunut mitään, mutta mistä sitä tietää, oltiin me aika sinisilmäisiäkin. 

Itseäni ärsyttää nämä netissä kulkevat jutut kuinka lapsuudessa tehtiin sitä ja tätä ja hengissä selvittiin. Juuri kuten joku aiemmin sanoi, ne, jotka eivät selvinneet, eivät ole sitä kertomassa. Onhan se tilastollinjen fakta, että lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet.

70-luvulla kuoli kolareissakin enemmän määrällisesti väkeä kuin nykyään, vaikka autokanta on suurempi. Tämä ei nyt koske vain lapsia mutta tuolta löytyy selkeä tilasto: https://yle.fi/uutiset/3-9067754

Tuolta sitten käyrä lasten ja nuorten tapaturmakuolemista: 

https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/…

Ihmettelen silti, miksi ei voisi 17-vuotiasta päästää tällaiselle retkelle. Melkein aikuinen ihminen jonka on syytäkin oppia vähitellen arvioimaan riskejä vaikka kantapään kautta. Tällaisen kulttuurin keskellä kasvaa takuulla niitä epäaktiivisia ja apaattisia nuoria. Heti kun tulee hyvä idea niin parempi haudata se, kun sanomista tulee. Itse olin 10 vuotta sitten 17 ja matkasin Suomen halki koulupaikkakunnalle ja kotiin, hoidin itse vuokra-asunnon etsinnän ja selvitin sopimusasiat ja muutinkin tuon koulu-uran aikana varmaan 4 kertaa. En hetkeäkään epäile, etteikö tyttäreni pystyisi samaan ja suorastaan kehotan ottamaan vastuuta itsestä ja nauttimaan nuoruudesta oikkuineen.

Mua ei päästetty alaikäisenä reissaamaan ulkomaille, mutta heti kun täytin 18 lähdin yksin Englantiin pariksi viikoksi, tapasin kavereita joihin olin tutustunut netissä. Seuraavan kesänä olin kaverin kanssa kuusi viikkoa reilaamassa ympäri Eurooppaa. Alkoi olla jo alkavaa älypuhelinaikaa, mutta oma luurini oli mitätön vanha Nokia. Jossain Barcelonan paikkeilla hukattiin kaverin kanssa (yhteinen, fiksuilla olisi ollut ehkä kummallakin oma) laturimme ja ennen kuin Pariisissa hankimme uuden, ehdittiin olla melkein viikko ilman toimivia puhelimia, se oli kyllä huolestuttanut meidän molempien vanhemmat. Sitä vain mietin, ettei 18- tai 19-vuotias juuri 17-vuotiasta vanhempi tai viisaampikaan ole, riippuen toki paljon yksilöstä ja yksilön kokemuksista. Olin myös 14-vuotiaana kielikurssilla Ranskassa ja vaikka se ei ollut kovin omatoimista, kyllähän siinä matkailun perusasioita ja itsenäisyyttä oppi. Jos vain kotimaan reissusta kyse, olen varma että omat vanhempani olisivat päästäneet vastaavalle matkalle 2000-luvun loppupuolella.