Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään rutiineja, ei kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja, ei mitään. Vanhemmat työnarkomaaneja, joten pienestä asti oltiin veljen (2v vanhempi) kanssa kahdestaan kotona ja veli haki minut tarhasta varmaan useammin kuin vanhemmat (nykypäivänä olis lasut lennelly). Kodin ilmapiiri oli mitäänsanomaton, kylmä. Vanhemmat ei sentään huutotappeluita järkänneet, mutta asioita ei käyty läpi, ei kyselty miten menee tai selvitetty apuna asioita. Huomio korvattiin rahalla, tai pelikoneilla ja sitten huudettiin kun pelailtiin pitkin öitä eikä tehty mitään muuta. Muutamia lomareissuja muistan jotenkin, kun isä oli krapulassa eikä voitu käydä missään. Nekin jäi vähäisiksi kun ei ehtinyt talojen rakentamisilta mihinkään.

Isä kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa, minä olen ensimmäinen syypää kaikkeen vaikka en olis ollut lähelläkään tapahtumaa. Monet huudot ja sairaat rangaistukset on tullut käytyä läpi, ilman anteeksipyyntöjä jos on haukkunutkin väärää puuta. Edelleen saatan herätä keskellä yötä ahdistuneena, että aamulla klo 6 isän herätessä ja lähtiessä töihin hän huomaa jonkun asian johon olen syypää ja tulee ovet paukkuen huutamaan. Vaikka en edes asu samassa kaupungissa...

Tämä on tullut monessa viestissä tämä isien totaalinen itsesäätelyn puute suhteessa lapsiinsa. Suoraa huutoa ja raivoa ja vakivaltaa se oli meilläkin ja syyttelyä aivan turhista ja olemattomista asioista. Uskon, että he eivät edes tunteneet syyllisyyttä. Heillä varmaan oli oikeus omasta mielestään kaikkeen siihen riehumiseen, jos asiat eivät menneet heidän mielensä mukaan. Ja äidit vaikenivat, surkeat alistetut naiset eivät puolustaneet lapsiaan.

Jos tähän vielä tarkemmin tuota omaa tapausta, niin äiti yritti tukea etten olisi aivan yksin. Isä haukkui kaikki kiinnostuksen kohteeni, harrastukset jne. äiti tuki, eli on helvetin hankala kahtia jakauma. Isä kuitenkin hoksas tämän nopeasti, ja keskitti huutamiset/uhkailut aikoihin jolloin äiti ei ollut kotona tai soitti asiansa. Eli äiti yritti lohduttaa yleensä jälkikäteen, mikä harvemmin auttaa kun paskat on jo housussa ja tavarat lennelleet pihalle jne. - korvataan ja ostetaan uutta sen tilalle mikä meni rikki. Sallitaan äijän käytös, kun rahaa on niin ei se edes huomaa vaikka sieltä muutaman tonnin nykäsee hajotettujen tavaroiden tilalle. Ikinä ei ole lyönyt, siinä on ollut raja mutta henkinen väkivalta on ollut lyömistäkin rajumpaa. Toki en muista nuoruudesta paljoakaan, pienempänä on luultavasti tukkapöllyä tullut. Uhkailuna on käyty eläinten tappamiset, auton polttamiset jne. kaikki läpi, osa ei jäänyt uhkailun tasolle...

Kaiken mahdollisen kontrollointi. Mitään en saanut tehdä ilman isän hyväksyntää. Äiti vain oli eikä sanonut mitään. Jos esim sain stipendin, niin isä otti sen rahan itselleen. Eli siis meillä lapsilla (ja eikä äidillä) saanut olla omia rahoja. Siksi usein äiti sanoi sukulaisille että antaisivat synttäri ja joululahjoiksi esim vaatteita, mutta yleensä edes joku antoi rahaa ja se piti piilottaa eikä sanoa että sai rahaa, tai isä olisi vienyt sen. Tämä siis 2000 luvulla. Muistan kun voitin arvonnasta pyörän ja olin onnellinen koska oma pyöräni oli rikki, no, tämänkin isä otti ja myi. Usein myös myi meidän kaikki lelut, vhs ja dvd levyt, ja suurimman osan vaatteista kirppiksellä että saisi rahaa. Selvisi tosin myöhemmin, paljon myöhemmin että isä oli peliriippuvainen.

Musikki oli kielletty. Kaikki musiikki. Sekä kotona että pitkillä automatkoilla mökille.

500km autossa ja radio pysyi kiinni. Kasarilla ei ollut kännyköitä eikä nettiä.

Ainoa huvi laskea puhelinpylväitä hiljaisessa autossa. Radio kiinni ja kukaan ei puhu.

Sitten pysähdyttiin syömään eväitä. Valmiin ruuan ostajat olivat huonoja ihmisiä.

Alistua. Sairas vanhempi käytti valtaa. Pelko jäi osaksi elämää.

Vanhempien ilkeys. Ei voi käsittää.

Mun lapsuudenkodissa ei puhuttu mistään, tuhahdeltiin vaan vihaisina ja vaiettiin. Kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli karmeaa ja likaista, ja kun meikkasin niin äitini haukkui minut huoraksi.

Kukaan ei opastanut mua peseytymiseen tai hygieniaan, pikkulapsena jo olisi pitänyt itse huolehtia hammaspesut ja kaikki. Kuukautissuojia tai kipulääkkeitä ei välitetty hankkia.

Sisaruksia sai vapaasti kiusata ja haukkua, usein vanhemmat olivat tässä mukana ja keksivät "hauskoja" lempinimiä.

Mitään ei saanut itse päättää, ei edes sitä minkälaisen karkkiaskin kaupasta saa. Keskimmäiset lapset eivät saaneet koskaan mitään ikiomaa, vaan kaikki oli kierrätetty isommilta.

Vanhemmilla oli karmeita riitoja, joiden aikana tulivat haukkumaan toisiaan lapsille, ja avautuivat sellaisista asioista, joita ei lasten olisi todella tarvinnut kuulla.

Omille lapsilleni yritän olla hyvä, keskusteleva ja reilu, kuuntelen heidänkin mielipiteitään ja ohjaan lempeästi. Kuukautissuojat ja särkylääkkeet eivät ole koskaan loppu. Yhtään miestä tosin en tähän talouteen halua, joten siltä osin olen huono vanhempi, kun miehen malli jää saamatta.

Olen pahoillani kaikkien teidän kurjan lapsuuden kokeneiden puolesta <3 Minäkin olin olevinani näennäisesti kunnollisesta perheestä..

Vierailija kirjoitti:

Musikki oli kielletty. Kaikki musiikki. Sekä kotona että pitkillä automatkoilla mökille.

500km autossa ja radio pysyi kiinni. Kasarilla ei ollut kännyköitä eikä nettiä.

Ainoa huvi laskea puhelinpylväitä hiljaisessa autossa. Radio kiinni ja kukaan ei puhu.

Sitten pysähdyttiin syömään eväitä. Valmiin ruuan ostajat olivat huonoja ihmisiä.

Meillä ei ollut autossa radiota, eikä kasettisoitinta, mutta oli korvalappustereot ja ne olivat pitkien automatkojen pelastus. Usein jopa tein erikseen kasetin senhetkisistä suosikkikappaleistani.

Tuollainen musiikin täydellinen kiellettyys on kyllä todella julmaa. Jos nyt jätetään kuulovammaiset yms. laskuista, niin ihminen jota minkäänlainen musiikki ei puhuttele tuntuu jotenkin pelottavalta jo pelkästään ajatuksen tasolla.

Minulla taisi olla onnellinen lapsuus, kun en keksi tähän mitään.

Ainoa ankeus oli lauantain alkuillat, kun kaikki sulkeutuivat koteihinsa saunomaan, ja telkkaristakin tuli vain Englannin liigan jalkapalloa. Näin 70-luvulla ja 80-luvun taitteessa.

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Tuttua oli se, kun teimme lapsen mittakaavalla todella pitkiä treenejä. Hiihdimme jopa 10 km päivittäin. Isäni monesti vielä iltaisin töistä tullessaan halusi, että lähdemme harjoittelemaan. Kello oli jo tuolloin yli 19 ja palasimme myöhemmin kellon ollessa jo melkein 21. Sitten ihmetteli, kun olin niin väsynyt kuin "nukkuneen rukous" hänen mielestään. Vaikeaa oli aamuisin kouluun jaksaa lähteä. Lisäksi oli vielä hiihtoseuran omat treenit päälle. Ihan mukavia ihmisiä siellä monet, mutta nekin harkat vaan kestivät kauan ja myöhäiseen meni. Talvisin aina marraskuun lopusta maaliskuun loppuun oltiin melkein joka viikonloppu kisoissa. Aluksi lähellä ja myöhemmin kauempana. Jo aamulla lähdettiin ja illalla vasta takaisin. Pelkällä puurolla koko päivä. Joskus matkalla jotain syötiin, mutta muuten nälässä koko päivä. Lisäksi itsellä ei ollut mitään vaihtokenkiä tai vaatteita mukana. Samat piukat monot koko päivän jalassa ja ohuet vaatteet. Palelin monesti. Ei ole kivaa esim odottaa omaa lähtövuoroaan jossain yli 10 asteen pakkasessa. Raja yli 15 astetta kisoissa.

Isäni aina sätti minua kuinka menen liian hiljaa. Jo hyvin nuorena huusi minulle kuinka en lujempaa pääse. Tästä tuli itselle pakko mennä aina niin lujaa kuin jaksoin. Ne maastot missä varsinkin vähän vanhempana hiihdin olivat rankkoja. Paljon mäkiä ja haastavia laskuja. Sitten, kun vihdoin maaliin selvisi niin isä päivitteli miksi taas minulla kesti niin kauan. Minua jännitti myös kilpaileminen. Hermoilin sitä, että suuttuuko isä ja miten jaksan hiihtää. Äidilleni sanoin, että toivon esim pakkasen olevan niin kiva, että kisat perutaan. Ihmettelen aina, kun äiti tiesi etten pidä siitä kaikesta ja näki niitä tilanteita niin miksi antoi sen jatkua.

Jatkuu

Jatkoa

Tämän kaiken lisäksi kesät menivät yleisurheilun parissa aina keväästä syksyyn. Piti osata kaikkia lajeja. Kuumalla kentällä auringonpaisteessa harjoittelin. Monesti pyörtyminen lähellä. Isä uhkaili, että en pääse edes uimaan (hän ei kauemmas yhdelle järvelle minua uimaan veisi) jos en onnistu tekemään jotain hyppyä yms hyvin. Joskus oli muitakin meidällä vieraana olevia lapsia mukana katsomassa sitä touhua. Isäni sitten suuttui jos kisoissa en onnistunut ja tehnyt niin kuin hän sanoo. Lähti sitten suutuksissaan pois kentältä ja jätti minut niiden lasten kanssa sinne. Nolona ja suruissani lähdin sitten kotiin isäni perässä vielä huolehtien nämä tuttujen lapset mukaan. Tätäkin kaikkea todisti moni niissä kisoissa. Oli luokkatovereita ja heidän vanhempiaan. Varmasti monessa kodissa puhuttiin siitä kaikesta.

Itsekin söin melko huonosti. Kisapäivät menivät melkein ilman ruokaa. Olin hyvin väsynyt monesti. Iltaisin oltiin myöhään liikkeellä ja minulla särki jalat öisin. Varmasti kasvukipuja, mutta myös treenaaminen vaikutti. Selän kanssa tuli ongelmaa myöhemmin. Minäkään en saanut mitään lihaskuntoharjoittelua yms. Näin tietyt lihakset kuormittuvat paljon enemmän. Polveni jäivät vähän "vääriksi" ja sormeni kasvoivat kieroon. Sormet siis ihan kasvebeet nivelien kohdasta vinoon. Ehkä sen vuoksi kuinka paljon puristin hiihtosauvoja yms. Itsellä, kun jaloissa ei voima aina riittänyt niin roikuin paljon käsieni varassa esim ylämäissä. Perinteinen hiihto varsinkin rankkaa ja en edes kunnolla osannut potkia niin ettei lipsunut. Vapaa tyyli helpompaa ja kevyempää.

Kaikki hiihtäminen loppui minun kohdallani jo 11-vuotiaana. Onneksi jo silloin. Isää ei enää kiinnostanut se kaikki. Aluksi jopa surin kuinka kaikki loppui kuin seinään. Oli esim yhdet kisat missä vielä olisi ollut kiva pärjätä. Isä ei vaan enää panostanut niihin ja sukset olivat miten sattuu (liisteri tökki ja laittoi sitä vaikka kielsin) niin jäin häntäpäähän sijoituksissa. Silloin se nolotti, kun olin vain vähän aikaa sitten pärjännyt hyvin. Se oli häpeällistä, kun kaikki tutut katselivat. Sinänsä hiihtäminen ihan ok ja jopa tykkäsin siitä, mutta isäni kanssa kaikki meni ihan yli. Jos olisi pitänyt kauemmin jatkaa niin en tiedä miten olisin jaksanut. Joku lapsi ihmettelikin miksi isäni pakottaa hiihtämään ja miksi en sano etten halua. Ei vaan tiennyt, etten uskaltanut sanoa vastaan. Kun hiihto ja muu urheilu loppui isäni toimesta niin minun ei koskaan tarvinnut sanoa, että tahdon lopettaa. En tiedä olisinko pystynyt siihen. Myöhemmin tuli sitten muut harrastukset ja nekin vanhempien toiveesta, mutta se on sitten toinen juttu. Sori pitkä

Lestadiolaisessa lapsuudenperheessäni pakotettiin seuroihin joka keskiviikko, lauantai ja sunnuntai.

En mene seuroihin tai mihinkään uskonnolliseen tilaisuuteen edes kilon kappaleina.

YÖK.

Se että koko koti on pakko siivota lattiasta kattoon asti todella tarkkaan ennen joulua ja kaikki ruoat on pakko tehdä alusta alkaen itse. Kyllä se joulu tulee ilman, että joka ikinen nurkka ja kaappi on putsattu läpikotaisin ja että niitä ruokia on tehty valtavasti kaikenlaisia ruokia mistä osa jää aina kuitenkin syömättä koska kukaan ei niistä oikeasti tykkää mutta jotka on pakko tehdä koska ne kuuluvat jouluun. Ja että niitä ruokia voi oikeasti ostaa eineksinä. Lapsuudenkodissa äidin oli pakko tehdä kaikki itse alusta asti eikä hän suostunut ottamaan apua vastaan mutta sitten hän valitti kuinka hirvittävä työ siinä on eikä kukaan auta. Oikeasti hän selvästi nautti siitä marttyyrin osasta että kuinka hän yksin uhrautuu perheen puolesta vaikka me isä ja lapset yritimme kyllä auttaa ja sanoimme, että ihan hyvä joulu tulee ilman ihan hirveää suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lauantaisin pakkosiivouspäivä ja pakko sauna klo sejase.

Huoh.

Yllättävän monelle jää tuo pakkosaunominen päälle. Mulla on muuan ystävä (nuori ja lapseton niin kuin me muutkin), joka poikkeuksetta painuu la-iltana klo 20 saunomaan. Yksin. Ihan sama mikä illanvietto meillä on tai miten hyvät jutut, mutta hän ei voi lauantaisaunaa jättää välistä tai siirtää.

Minähän saunon vaikka ma-iltapäivällä jos siltä tuntuu, en ymmärrä saunaa pakkopullana :/

Valtavan surullista lukea miten pakkosaunominen on pilannut monilta koko saunomisen ehkä jopa loppuiäksi. Meillä oli taloyhtiön saunavuoro tiistaisin ja perjantaisin ja se oli omassa lapsuudessa aina odotettu iloinen kohokohta. Sitten kun alkoi esiteininä hävettää vanhempien kanssa saunominen (isosiskoni oli siinä vaiheessa jo muuttanut omilleen), niin vanhemmat vielä omasta aloitteestaan lyhensivät omaa osuuttaan siitä tunnin mittaisesta vuorosta niin että ehdin heidän jälkeensä käydä yksin.

Mutta tosiaan, ehdoton ei pakkosaunomiselle, meinasin ensin kirjoittaa "vaikka saunaa rakastankin", mutta itse asiassa juuri SEN TAKIA että rakastan saunaa ja haluaisin että mahdollisimman moni muukin saisi saada siitä iloa ja mielihyvää.

'Mustikoiden ja muiden marjojen poimiminen aamusta iltaan.'

Meillä kerättiin joka vuosi marjoja, ämpäritolkulla, hilloa ja mehua, ja ne oli hyviä. Mutta minä olin laiska kerääjä. Sisko oli ahkera, hän sai mukinsa pian täyteen, mulla tuli mukiin muutama marja ja lehtiä. Katso nyt, tuossa iso 'marikko', kerää nyt edes siitä.

Vasta Intissä havaittiin että mulla on värisokeus. En todellakaan erota puolukan marjoja sen lehdistä, sama mustikoissa.

Vanhemmat väitti vielä mun intin jälkeen, ettei tuollaista tautia ole.

Ja please, ei mitään vitsejä, miten erotat liikennevalot -tyyliin.

Ankeaa oli se, että oli pakko asua keskellä ei mitään, kun vanhempani eivät sietäneet yhtään mitään ääniä. Kouluun oli pitkä matka ja sinne kulki tasan yksi bussi aamuisin, ja tottakai pysäkillekin oli riittävästi matkaa. Mihinkään ei koskaan voinut mennä nopeasti käymään ja kavereiden kanssa oleminenkin oli yksi iso operaatio.

Itse en pakota lapsia mihinkään hankalaan maalaiselämään ja kulkemaan omien unelmieni perässä. Siksi asummekin lähellä koulua ja itse kuljen vähän pitempää työmatkaa autolla.

Lapsuuden kesälomamatkat aina kotimaahan rajoittuen ja useimmiten samoissa monta kertaa nähdyissä paikoissa. Tupakansavun täyttämässä meluisassa ja turvattomassa sen ajan autossa, jossa ei soi musiikki ja jossa ei ole takapenkillä turvavöitä edes ylipäänsä olemassa. Vanhat Aku Ankan taskukirjat on luettu moneen kertaan ja uutta on kieltäydytty ostamasta koska 9 markkaa 50 penniä on liikaa sellaisesta turhuudesta. Sitten kun tekonahkainen penkki alkaa inhottavasti liimaantua hikisiin shortsisääriin ja alkaa paljain jaloin kiipeillä siellä penkillä, käsky: Alas sieltä tai saat selkääs.

Tässä rastittuu niin monta ruutua yhdellä kertaa sieltä "ei omille lapsille tällaista" -sarakkeesta, että alkaa melkein naurattaa.

Vierailija kirjoitti:

Kirkko ja seurakunnan tilaisuudet oli ainoita mihin vietiin. Kesäleirille menin koska oli seurakunnan leiri.

Ala-asteella muistan että häpesin, koska en ollut koskaan käynyt elokuvissa ja kaveri oli käynyt ja puhui siitä. Koko elokuvateatteri oli mielessäni jokin käsittämätön maaginen paikka johon minulla ei ollut pääsyä.

Myöhemmin nuorena ihan turhaan jännittänyt monia tilanteita ja asioita, koska ne olivat niin vieraita.

Elokuvateatteri ON käsittämätön maaginen paikka. Juuri siksi oli suuri vääryys, että sinulla ei ollut pääsyä sinne.

Pakollinen perjantaisiivous ja aina saman kaavan mukaan: petivaatteet ulos, mattojen tapaus, imurointi, lattioiden pesu ja kylppärin jynssäys.

Mun vanhemmat oli syntyneet 20-luvulla ja mun lapsuus sijoittui 50-luvulle ja teini-ikä 60-luvulle.

Lauantai oli siivouspäivä, koko koti siivottiin perusteellisesti. Oltiinko me sitten niin sotkuisia, ettei yhtenäkään viikkona olisi voinut jättää sitä suursiivousta väliin?

Itsekin huomaamattani jatkoin tätä omassa perheessäni sitten alkuun, mutta tajusin jossain kohtaa, että mikään laki ei velvoita.

Toisaalta 50-luvulla ei ollut imuria ainakaan meillä, niin että roskia ei voinut noin vain äkkiä imuroida ja pölyä varmaan kertyi maalaisoloissa helposti.

Sunnuntai oli lepopäivä, niin määrättiin Raamatussa. Ja ihmiset vielä kummasti noudatti sitä. Ei voitu ruveta vaikka puusouviin tai pyykinpesuun sunnuntaina, se ei vaan ollut sopivaa.

Sauna oli lauantaisin aina neljältä. Toisaalta ymmärrän nyt senkin, koska saunan lämmitys oli oma hommansa, saunat oli puulämmitteisiä ja kesti aikansa lämmitä. Ja kun se oli lämmin, niin sitten sinne piti mennä, ei sitä ryhdytty kuumana pitämään kaikkien omien mieltymysten mukaan. Joko menet nyt neljältä tai sitten et ollenkaan.

Nykyään on helpompaa senkin suhteen.

60-luvulla oli neljä kertaa vuodessa rukouslauantai. Silloin ei ollut tanssipaikat eikä baarit auki. Ja mihinkään ei menty, oltiin kotona. Ei ollut sopivaa, ja mihin sitten olisit mennytkään.

Pääsiäisenä ei myöskään ollut oikein mitään tekemistä, pitkäperjantai oli sananmukaisesti pitkäveteinen. Radiosta ja televisiosta ei tullut viihdeohjelmia, koska pitkäperjantai. Piti olla ikävää. Nykyään se on sentään valittavissa, haluaako olla tekemättä mitään.

Joulupäivänä ei ollut tapana käydä kylässä, vaan vasta Tapanina. Sekin oli jotenkin kummasti ihmisten selkäytimessä.

Joulukuusi piti heittää pois loppiaisen jälkeen. Ei yhtään aiemmin eikä myöhemmin. Tästä tavasta pidän kiinni vieläkin, tosin joulukoristeiden osalta, kuusta meillä ei ole enää ollutkaan vuosikausiin. Pidän edelleen siitä, että joulunaika kestää loppiaiseen enkä oikein ymmärrä sitä että jotkut "riisuu" joulun pois jo ennen uutta vuotta.

Ruokapöydässä ei saanut kiroilla, se oli ruuan pilkkaamista. En edelleenkään pidä sellaisesta, syödessä pitää olla kunnolla.

Kotini ei ollut uskovainen, mutta uskontoa kunnioitettiin. Sunnuntaisin oli aina radio päällä kun sieltä tuli Jumalanpalvelus. Kukaan ei kuunnellut sitä, mutta se piti olla, isä varsinkin oli siitä tarkka. Se oli joku isän lapsuudesta periytynyt juttu, niillä kävi aina sunnuntaisin joku maallikkosaarnaaja pitämässä hartaushetken pyhäaamuisin.

Vierailija kirjoitti:

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Huh näitä hiihtojuttuja. Ala-asteella oli luokalla hiljainen tyttö jolla oli ilmeisesti vähän samanlaista. Kerran hiihtoloman jälkeisenä ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kysyi kaikilta kuinka paljon olivat sen aikana hiihtäneet, kun sen loman nimi kerran oli hiihtoloma ja sitä rataa. Monet eivät olleet hiihtäneet ollenkaan, itse olin hiihtänyt ehkä muutaman kilometrin, mutta tämä tyttö sanoi muistaakseni 70 kilometriä.

Tajusin jo silloin lapsena, joka ei vielä ymmärtänyt asioista ihan hirveästi, että tämä ei varmaankaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Sillä tytöllä oli aina vähän sellainen alistunut ja iloton olemus muutenkin.

Ja se tyttö ei edes ollut mitenkään hyvä siinä hiihdossa. Ei pärjännyt esimerkiksi kunnan koulujen välisissä hiihtokisoissa mitenkään erityisen hyvin, saati että olisi saanut nimeä jotenkin "oikeana" kilpaurheilijana.