Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Lauantainen viikkosiivous! Rituaali, johon ryhdyttiin äidin kiihdytettyä raivonsa huippuunsa. Joka päivä imuroitiin ja siivottiin vessat sekä keittiö. Lauantaisin piti sitten kuurata kertaalleen kaikki tilat. Sopivalla säällä vietiin sohvat ja nojatuolitkin ulos tampattaviksi.
Vanhempani eivät olleet pätkän vertaa uskonnollisia. Kertoivat minulle jo pikkulapsena, että mitää jumalia ei ole olemassakaan ja kaikki on vain porvareiden keksintöä. Samat tyypit sitten laittoivat sunnuntaisin jumalanpalveluksen moikaamaan radiosta klo 10. Pitkäperjantai oli varsinainen pylvästelypäivä. Siksi kun piti jotenkin vaan niin olla. Tai varmuuden vuoksi vähän näytellä.
Pitkänäperjantaina ja joulupäivänä ei saanut käydä kenenkään luona "kylässä". Koulun joulujuhlaan hankitut kankeat vermeet päällä piti istuskella sievästi, äänettömänä ja esimerkiksi kutoa sukkaa tai tehdä ristipistotöitä. Kirjan lukemista ei hyvällä katsottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tule mitään mieleen. Ei ollut mitään sellaista.
Vierailija kirjoitti:
Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.
Mulla isä aina huusi kotiin tultuaan just sotkusta ja sitten piti sen huudon säestämänä siivota sen kanssa keittiötä. Onpa jotenkin lohdullista kuulla, että jollain muulla on ollu sama. Ja ihan oikeesti, tuskin minä nyt olin niin kamalaa siivoa yleensä saanut aikaan. Mitä nyt olin välipalaa ottanut ym koulusta tultua. Ja tosiaan viikkosiivousten ym yhteydessä vanhemmat riiteli myös. Inhosin siivouspäiviä ja erityisesti jos oli joku isompi siivous, kuten joulusiivous tulossa.
Kotona oli kaikki ihan ok, mutta kun joutui isovanhemmille kesällä maalle niin se oli kyllä ankeaa. Koko ajan olisi pitänyt olla tekemässä jotain "vanhanliiton maalaishommia", viedään ulos kompostihinkki ja tuodaan samalla sisälle polttopuita, ja ulos palattaessa viedään taas uunin tuhkat, puistellaan matot ja lakaistaan lattiat, tehdään polttopuita, kitketään, haravoidaan, maalataan, harvennetaan metsää. Ruokia piti hakea kellarista ulkoa vaikka jääkaappikin olisi ollut. Silloin kyllä päätin että itselleni ei omakotitalon ja sen pihapiirin hoitamisesta tule isona samanlaista työllistäjää, oikeaa vapaa-aikaakin pitää olla.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kuuluuko tämä tänne...
Minulla oli hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, mutta nyt jo vanhempana aikuisena olen usein ihmetellyt viikonloppuisin tulevaa pahaa oloani. Äskettäin oivalsin että se johtuu siitä että isäni joi itsensä humalaan joka lauantai. Ei hän ollut koskaan paha tai ilkeä, mutta silti se jätti minulle nämä oireet. Toivon että paha olo helpottaa nyt kun tiedän sille syyn.
Päätin jo lapsena etten koskaan mene naimisiin miehen kanssa joka käyttää yhtään alkoholia. Mieheni on raitis.
Voi kurjuutta. Sammuiko isä aina illan lopuksi tai pelkäsikö äiti/ osoitti paheksuntaa?
Meillä onneksi ei ollut tuollaista, mutta juhannuksena ja joskus viikonloppuisin kokoonnuttiin suvun kesken isolla porukalla ja kaikki vanhemmat olivat päissään. En kuitenkaan muista, että olisi pelottanut tai ahdistanut. Korkeintaan tympi ja useimmiten vain hihiteltiin serkkujen kanssa aikuisten jutuille ja käytökselle. Eikä siis ole jäänyt traumoja tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.
Juuri tämä! Inhoan, inhoan, inhoan siivoamista yli kaiken. Tai siis en inhoa kunhan alkuun pääsen, mutta sen traumaattisen tunteen selättäminen ennen aloittamista kestää monta tuntia ja kertakaikkiaan vie mehut. Pelkkä pölynimurin ääni saa aikaan suorastaan alkukantaisen vihan kohahduksen kropassa. Ja koko raivosiivoamisen tarkoitus lapsuudessa oli pakolla tehdä minusta neuroottisen siisti ihminen. No ihan päinvastoin kävi. Yritän ajatella että voisinhan siivota vain yhden huoneen, ei koko taloa, ja että voisin lopettaa vaikka imuroimisen heti kun en enää jaksa, mutta kun se siivousviha on selkäytimessä, ei paljon auta.
Siivooja taitaisi olla ainoa järkevä vaihtoehto tässä.
Vierailija kirjoitti:
Kotona oli kaikki ihan ok, mutta kun joutui isovanhemmille kesällä maalle niin se oli kyllä ankeaa. Koko ajan olisi pitänyt olla tekemässä jotain "vanhanliiton maalaishommia", viedään ulos kompostihinkki ja tuodaan samalla sisälle polttopuita, ja ulos palattaessa viedään taas uunin tuhkat, puistellaan matot ja lakaistaan lattiat, tehdään polttopuita, kitketään, haravoidaan, maalataan, harvennetaan metsää. Ruokia piti hakea kellarista ulkoa vaikka jääkaappikin olisi ollut. Silloin kyllä päätin että itselleni ei omakotitalon ja sen pihapiirin hoitamisesta tule isona samanlaista työllistäjää, oikeaa vapaa-aikaakin pitää olla.
Heh. Olen varmaan sinua vanhempi, kun omat vanhemmat olivat tuollaisia. Hommaa riitti aina ja kun mentiin mökille, sinne ei koskaan menty vain olemaan. Ei tietenkään, kun mökki oli sähkötön ja vedetön. Juuri sellainen sen piti olla.
Nyt kun käydään oman perheeni kanssa mummolassa, tunnen itseni usein nykytermein perseilijäksi. Vanhemmat kun ovat ottaneet kannan , että heillä käydessämme olemme vieraita. Me siis vain olemme ja vanhemmat passaavat kaiken. Eikä puhettakaan, että teiniä laitettaisiin kitkemään rikkaruohoja. Se ei varmaan edes tunnistaisi niitä. 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsuuteni osui 50-luvulle ja nuoruuteni 60-luvulle. Olin äitini nuoruuden harha-askel ja se vaikutti aina jossain taustalla. Päällisin puolin meillä meni ihan mukavasti. Oli aina hyvää ruokaa pöydässä ja nätit vaatteet päällä jne. Kun joskus olen kertoillut elämästäni, kaverini ja tuttavani eivät uskoneet minua, kun "teillähän on aina niin mukava käydä ja äitisi on niin kiva, kun on vielä nuori". Olin alle kouluikäinen, kun äiti ja isäpuoli avioituivat ja me muutimme toiselle paikkakunnalle. Jotenkin minä tunsin aina olevani ylimääräinen. Se tunne korostui, kun pikkuveljeni syntyi. Minut lähetettiin usein viikonlopuksi ja lomiksi isovanhempien luo. Pikkulikkana se oli ihan kivaa, mutta teini-iässä vähemmän kivaa. Ei ollut kavereita eikä oikein mihinkään olisi saanut mennä.
Lapsena ja nuorena kaipasin kotona jotakin, jota en silloin vielä osannut sanoittaa. Aikuisena tajusin, että kaipasin yhteisöllisyyttä. Sellaista en tuntenut. Kyläreissuilta minut alettiin jättää kotiin. Kun sitten esim. kaupassa tapasin jonkun kyläpaikan väestä, niin aina piti olla kieli keskellä suuta, kun ei tiennyt, mitä äiti oli taas satuillut, miksi olin jäänyt kotiin. Olinko muka sairas vai oliko koulussa alkuviikosta vaikeat kokeet vai mitä. Viestintä kotona oli ristiriitaista, voisi sanoa, että kiellettiin ja käskettiin samalla kertaa.
Isäpuoli oli kotoisin suuresta perheestä. Hänen kotitalossaan asui kaksi veljestä monine lapsineen. Lapset joutuivat maalaistalossa tekemään pienestä asti monenlaisia kotitöitä niin sisällä kuin ulkonakin. Ja kun tekijöitä oli paljon, niin työtkin joutuivat. Isommat opettivat pienempiään. Mutta meillä minä olin ainut tekijä (veli oli minua melkein kymmenen vuotta nuorempi). Kuitenkin meillä olisi töiden pitänyt joutua samaan tahtiin kuin isäpuolen kotitalossa. Ne porkkanapenkit olivat tuskallisen pitkia! Eikä ohdakkeiden kitkeminen perunapellostakaan ollut herkkua. Kotitöitä ei neuvottu, sillä varsinkin isäpuoli kuvitteli, että kaikki oli valmiina tyttöjen ja naisten geeneissä!
Paitsi yhteisöllisyyttä kaipasin myös tunteita, mutta turhaan. Minä olin kuulemma omituinen, kun joskus tunteet nousivat pintaan. Äiti ei osannut käsitellä tunteita muuten kuin suuttumalla ja ärähtelemällä. Äiti itse oli tunnekylmä. No minulla oli vain puoliksi äitini geenit ja toinen puoli tuli minulle tuntemattomalta isältäni. Myöhemmin olen käsittänyt, että ne "oudot" tunnereaktiot muistuttivat äitiäni nuoruuden seurustelukumppanista, siis isästäni, josta ei saanut puhua eikä kysellä. Selvitin taustani vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun vanhemmat olivat jo edesmenneet aikaa sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Television katselu iltaisin. Inhosin sitä, oli tylsää. Kun muutin omaan kotiin, ei tullut televisiota mun kotiin. Vanhemmat jopa ehdottivat että ostaisivat sellaisen mulle, mutta sanoin kiitos ei, sitä laitetta ei koskaan tule mun kotiin. Miehen kanssa parisuhteessa jouduin sitten pyörtämään päätöksen, mutta saimme sovittua, ettei tv ole olohuoneessa, vaan on erillinen tv:n katseluhuone.
Kaikki televisionkatsojat alapeukuttaa! :D
Öööö... Ok?
Ja minä näen ihan vain nuolia :)
Ok sitten: televisionkatsojat alanuolee. ;oP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ankeinta:
- raivosiivous perjantaina
- perhejoulu, johon kuului edellämainittu sekä tuntikaupalla vihaisina joulupöydän ääressä pönöttämistä
- vanhempieni tapa tulla (usein vielä molemmat peräkkäin) kysymään "Nukutko sä?" ihmiseltä, joka on päiväunilla (MIKSI???)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lomilla ei käyty koskaan missään huvipuistoissa, puuhapuistoissa, kylpylöissä tms aktiviteeteissa. Ei edes vaikkapa keilaamassa tai minigolfaamassa. En ole vieläkään (30v) uskaltautunut minigolfiin, koska en tiedä miten siellä toimitaan ja asia tuntuu olevan kaikille muille itsestäänselvä. Ylipäätään uusiin paikkoihin meneminen ahdistaa, kun ei ole tottunut. Toisaalta reissattiin kyllä kesäisin ulkomailla jonkin verran, ja olen matkustanut yksinkin. Jotenkin kotimaan kohteet ovat vieraita ja pelottavia, ulkomailla ei haittaa vaikka on tollo turisti. Oman lapsen olen vienyt huvipuistoihin ynnä muihin, mitä äitini ihmettelee, koska "kyllä teillekin riitti uimaranta ja oma piha".
No oothan sinä uskaltanut käydä omien lasten kanssa vaikkapa siellä huvipuistossa ym vaikka sinua ei niihin lapsena vietykään. Muutenkin hullua syyttää vanhempia siitä, että ei päässyt vaikkapa minigolfaamaan, eikä nyt sitten aikuisena uskalla sinne mennä, kun ei tiedä miten siellä ollaan.
Oletko ajatellut, että ehkä omatkaan vanhempasi eivät olleet käyneet keilaamassa ja minigolffaamassa, eivätkä siksi osanneet sinne teitäkään viedä. Ja sitten se, että olette päässeet ulkomaille, on jo jotakin verrattuna siihen, ettei ole päässyt esim minigolffaamaan. Ei ne vanhemmatkaan joka paikkaan repeä. Ja sitäpaitsi omista lapsista huomannut, ettei ne edes muista, missä kaikessa niitä on käytytty. Niitä on käytetty minigolffaamassa, mutta tuskin muistavat, kun eivät muista sitäkään, että kävivät uimassa vuosikausia kerran viikossa.
Jaa. Ei se minigolf ollut asian ydin vaan tuo asenne, että mitään "turhaa" ei tehdä eikä varsinkaan lasten mieliksi. Äidilleni on aivan absurdi ajatus lähteä lasten kanssa vaikka hoploppiin, kun riittäähän se kotipihakin. Tekemisiä ei suunniteltu koskaan siltä kantilta, mikä lapsista olisi mukavaa. Ehkä eniten ärsyttää niiden perheiden vähättely (eli myös minun perheeni), jotka vievät lapsiaan näihin jonninjoutaviin paikkoihin. Äiti ei todellakaan voi käsittää sitä että aikuinen voi tehdä jotain omasta mielestään tylsää lapsen takia. Ilmeisesti alkuperäinen viestini oli hyvin epäselvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki piti jakaa sisarusten kesken, meitä on kolme. Esim. Täysi mahdottomuus, että jokainen olisi saanut oman karkkipussin. Saatiin yksi pussi, karkit jaettiin tasan ja joku karkki jäi yli niin siitä taisteltiin raivokkaasti.
Omille lapsille olen ostanut omat pussit ja osaavat niistä tarjota myös sisaruksilleen tarvittaessa ja ihan vapaaehtoisesti.
Uusia harrastuksia ei saanut aloittaa. Useampi vuosi piti pyydellä ennen ku vanhemmat EHKÄ suostu ilmottamaan johonkin harrastusryhmään. "Kuitenkin kyllästyt." Olisin lapsena halunnut oppia soittamaan kitaraa tai jotain muuta intrumenttia, mutta useamman vuoden ruinaamisen jälkeenkään ei onnistunut. Vieläkin harmittaa.
Jos joskus saan omia lapsia niin he saavat kyllä harrastaa mitä haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kuuluuko tämä tänne...
Minulla oli hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, mutta nyt jo vanhempana aikuisena olen usein ihmetellyt viikonloppuisin tulevaa pahaa oloani. Äskettäin oivalsin että se johtuu siitä että isäni joi itsensä humalaan joka lauantai. Ei hän ollut koskaan paha tai ilkeä, mutta silti se jätti minulle nämä oireet. Toivon että paha olo helpottaa nyt kun tiedän sille syyn.
Päätin jo lapsena etten koskaan mene naimisiin miehen kanssa joka käyttää yhtään alkoholia. Mieheni on raitis.
Voi kurjuutta. Sammuiko isä aina illan lopuksi tai pelkäsikö äiti/ osoitti paheksuntaa?
Meillä onneksi ei ollut tuollaista, mutta juhannuksena ja joskus viikonloppuisin kokoonnuttiin suvun kesken isolla porukalla ja kaikki vanhemmat olivat päissään. En kuitenkaan muista, että olisi pelottanut tai ahdistanut. Korkeintaan tympi ja useimmiten vain hihiteltiin serkkujen kanssa aikuisten jutuille ja käytökselle. Eikä siis ole jäänyt traumoja tästä.
No kun ei tapahtunut koskaan kumpaakaan. Sepä siinä niin kummallista onkin kun ei ollut mitään pelottavaa tai ahdistavaa, mutta kun eihän lapsi sitä ymmärtänyt miksi isä kerran viikossa säännöllisesti muuttui oudoksi.
Mielestäni oli ankeaa se että sisarustani kuskattiin harrastukseen, toiseen, kolmanteen ja neljänteenkin ilman nurinoita. Kun minä sitten rohkenin esittää toiveen jostain harrastuksesta, vastaus oli tuhahdus: "no kuka sua sinne sit vie".
Näin aikuisena olen jo keksinyt tähän hyvän vastauksenkin, lapsena vain lannistuin ja tulkitsin etten ole tuollaisen arvoinen ja että minussa on jotain vikaa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kuuluuko tämä tänne...
Minulla oli hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, mutta nyt jo vanhempana aikuisena olen usein ihmetellyt viikonloppuisin tulevaa pahaa oloani. Äskettäin oivalsin että se johtuu siitä että isäni joi itsensä humalaan joka lauantai. Ei hän ollut koskaan paha tai ilkeä, mutta silti se jätti minulle nämä oireet. Toivon että paha olo helpottaa nyt kun tiedän sille syyn.
Päätin jo lapsena etten koskaan mene naimisiin miehen kanssa joka käyttää yhtään alkoholia. Mieheni on raitis.
Tässä esimerkkitarina siitä, että pelkoon ja/tai pahaan oloon ei tarvita sitä, että humalaiset rettelöi. Vaikka humalainen käyttäytyisi hyvin ja olisi hyvillä fiiliksillä, niin jos tätä täytyy kotona jatkuvasti kokea, niin se on omiaan horjuttamaan lapsen perusturvallisuutta, koska sen tutun perheenjäsenen persoona joka tapauksessa muuttuu humalan myötä. Ei ihme, että on jättänyt jälkensä sinuun. Toivon, että helpottaa. Kokemieni asioiden myötä minun on itsenikin vaikeuksia sulattaa tietyllä tavalla käyttäytyviä tuttuja humalaisia, koska he ovat erilaisia kuin normaalisti. Ei millään kestä hermot. Onneksi ei juuri koskaan tarvi näissä tilanteissa olla. Itse olen täysraitis, samoin mieheni.
Ainaiset keitetyt perunat. Joka päivä oli ruuaksi keitettyjä perunoita, jos ei ollut jotain keittoa. Omille muutettuani en ostanut perunoita ollenkaan kymmeneen vuoteen. Nyt omien lasten myötä olen opetellut ottamaan ne osaksi ruokavaliota ja niitä syödään meillä silloin tällöin.
Myös se, ettei ikinä voitu käydä missään ulkona syömässä, on jäänyt mieleen. Jos oltiin päiväreissussa jossain, äiti teki aina eväsleivät kaikille. Ja tekee edelleenkin, jos heidän kanssa reissaa. Eikä kyse tosiaan ole rahasta, vaan pihi mikä pihi. Kesällä oltiin eläinpuistossa omien lasteni ja vanhempieni kanssa, ei äitini mielestä voitu jäätelöitä ostaa, kun kotonakin olisi ollut. Lapset saivat silti jäätelönsä, koska mielestäni jäätelö on paljon nautinnollisempaa juuri tuollaisessa spesiaalipaikassa kuin kotona tai mummolassa. Ja mitäs sitten vaikka saisi molemmissa, ei se jokapäiväistä kuitenkaan ole.
Ikävintä oli vanhat risaiset vaatteet. Mina olen tytto ja silti piti pukeutua veljeni vanhoihin vaatteisiin. Oli todella nokia kulkua kaikkialla nuhruisissa vaatteissa joista en pitanyt. Me muutettiin usein ja aina olin luokassa se uusi oppilas
Vierailija kirjoitti:
Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.
Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.
Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.
Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.
Voi että, voin niin samaistua monien teidän kertomuksiin.
Nyt kun mietin (ja vertaan lähipiirin lapsien elämään) niin mun lapsuus oli aika ankea. Oon itse vasta 23v mutta vanhemmat sai mut aika vanhana, ovat syntyneet 50-luvulla. Olen myös ainut lapsi.
Sunnuntait oli hirveitä. Siis niin masentavia. Mihinkään ei voinut mennä tai tehdä mitään. Vasta kun muutin omaan asuntoon ja aloin tienaamaan omaa rahaa, aloin nauttimaan sunnuntaista. Samoin joulut oli aika masentavia. Ei joulumusiikkia, ei katsottu jouluelokuvia, ei ollenkaan minkäänlaista ”joulufiilistä”. Vähän ennen aattoa vaan tehtiin torttuja ja pipareita ja sitten ne perinteiset ruuat. Moneen vuoteen meillä ei ollut kuustakaan. Olin jouluisin myös todella yksinäinen. Monet kaverit on kertoneet että heidän perheillään on tapana aattoiltana pelata lautapelejä/katsoa elokuvia tms myöhään yöhön, ja olen niin kateellinen siitä. Meillä ei ikinä vietetty minkäänlaista yhteistä perheaikaa, kun vanhempia ei kiinnostanut. Luulin pitkään että vihaan joulua, mutta oikeastihan minkä rakastan joulua! Nykyisin teen ensimmäiset tortut lokakuussa, kuuntelen joululauluja kun huvittaa, laitan paljon koristeita, katson jouluelokuvia, jne.
Toinen aika ankea juttu on se, että mun synttäreitä ei ikinä vietetty. Tai no yksivuotissynttärit taisi olla, mutta siihen ne sitten jäi. Mua ei ikinä edes onniteltu. Mulla ei siis ikinä ole ollut minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia, paitsi ne yksivuotissynttärit joita en luonnollisesti muista. Muistan yhtenä vuonna kun oli mun syntymäpäivä, ja äiti oli menossa kauppaan. Pyysin että voisiko ostaa jäätelöä kerta on mun syntymäpäivä, ja sain osakseni tuhahtelua, huokailua ja silmienpyörittelyä.
Lisään nyt vielä tähän loppuun lyhyesti että ei myöskään ikinä käyty missään. Ei matkusteltu ulkomailla eikä kotimaassa, ei käyty missään syömässä, ei elokuvissa, ei siis kerta kaikkiaan missään. Nyt aikuisena yritän tehdä elämästä mahdollisimman mukavaa ja hauskaa. Tuo mun syntymäpäivättömyys näkyy ehkä siinä että olen tosi tarkka muiden syntymäpäivistä, lähetän aina onnitteluviestejä ja panostan lahjoihin aika paljon. En tiedä mistä johtuu tuo vanhemman sukupolven mentaliteetti että kaiken pitää olla mahdollisimman harmaata ja kurjaa.
Ainiin, muistin vielä yhden jutun. Millään ei ollut oikein mitään väliä, kaikkeen todettiin että ”sille nyt on ihan sama”. Esimerkiksi jos olisin halunnut vaihtaa mun huoneen verhot, niin todettiin vaan että se nyt on aivan sama mitkä siinä roikkuu. Mun lapsuudenkoti olikin aika hirveän näköinen, enkä usein kehdannutkaan pyytää kavereita kylään. Oman kotini suhteen (tai ylipäänsä minkä tahansa suhteen), olen tarkka. Etsin niin kauan että löydän tismalleen sen minkä haluan. Näen vaivaa asuntoni, vaatteideni ja kaiken eteen eikä mikään ole ”ihan sama”.