Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Ruokaan minunkin lapsuuden inhokkini liittyvät: joka ikinen arkipäivä klo 11.00 VAIN ja AINOASTAAN liian vähään veteen keitettyä kaurapuuroa, koska meillä asunut ukki ei muka muuta syönyt (tai tuskin tarjottiinkaan ruis/riisi/manna/vispipuuroa tai talkkunaa)  Ja kouluikäisenä joka ikinen sunnuntai uunilenkkiä+perunamuusia.  Lihakeiton lihat sitkeitä "teurasjätteitä", jotka muuttuivat "purkkalihaksi". Pelkkä ajatuskin paksusta (ettei ukki pudottanut sitä lusikasta rinnuksilleen) kaurapuurosta oksettaa... muita puuroja ja sitä uunilenkkiä+perunamuusiakin menee, mutta harvakseltaan. Kokolihaa en edelleenkään 62-vuotiaana pysty saamaan kurkusta alas

Itse vartuin maalla ja jostain syystä minun ja siskoni piti herätä aamuisin ihan pirun aikaisin ennenkuin isä tuli navetasta sisälle. En vaan ymmärrä tätä. Meillä ei vissiin saanut muut nukkua kun yksi tienaa elantoa.. Ja oltiin tosi nuoria, tyyliin ala-asteella!

Ei koskaan käyty missään paitsi sukulaisilla.. Isä ei koskaan suostunut ’tuhlaamaan’ rahaa mihinkään, edelleen samanlainen (äiti jättikin isän joku aika sitten kun aina sai kuunnella vaan sitä Ei eiei..).

Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.

Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.

Vierailija kirjoitti:

Television katselu iltaisin. Inhosin sitä, oli tylsää. Kun muutin omaan kotiin, ei tullut televisiota mun kotiin. Vanhemmat jopa ehdottivat että ostaisivat sellaisen mulle, mutta sanoin kiitos ei, sitä laitetta ei koskaan tule mun kotiin. Miehen kanssa parisuhteessa jouduin sitten pyörtämään päätöksen, mutta saimme sovittua, ettei tv ole olohuoneessa, vaan on erillinen tv:n katseluhuone.

En ymmärrä, miten erillinen TV:n katseluhuone olisi joku kompromissi?

Siinähän on uhrattu TV:lle vielä enemmän. SE vie kodista neliöitä ja sulta miehen.

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Vierailija kirjoitti:

Minun sukulaisillani oli sellainen tapa, että kun he tulivat meille suht säännöllisesti, he kommentoivat aina minun ulkonäköäni.

Oletpas sinä pitkä. Onpa sinulla nyt lyhyt tukka, lyhyempi kuin viimeksi. Kylläpä sinä olet kasvanut. Oletpa jo iso. Meidän suvussa onkin näitä pitkiä tyttöjä aika monta. Oletko ajatellut koripalloa alkaa harrastaa? Mirjamin tytöt on kanssa aika pitkiä, mutta ei niin pitkiä kuin tämä Elsa. Siirin pojat ne on sellaisia paksuja punkeroita mutta sinusta ei tiedä että koskeeko vatsaan vai selkään. Syötkö sinä mitään? Se taitaa mennä kaikki tuohon pituuskasvuun eikä riitä ympärysmittaan mitään. Mutta kyllä se sinäkin alat lihoa sitten kun tuo kasvu loppuu, odota vain! Onko ne muutkin teidän luokalla noin pitkiä? Taidat olla pitempi kuin teidän luokan pojat?

Miksi ihmeessä tuollaista toisteltiin? Ei kai kukaan tänä päivänä enää viitsisi puuttua lasten ulkonäköön ja ruotia sitä ääneen muiden kanssa lasten kuunnellessa vieressä.

(Enkä siis ole mikään järjetön hujoppi edes. Aikuisena 171 cm.)

Tämä nyt oli tosi ankea tapa, jonka vanhempani antoivat jatkua niin kauan kuin muistan.

Tässä on kyse varmaan usemmasta ilmiöstä kerrallaan. Lapsien kasvua on tapana kommentoida ihan siksi, että sehän käy aikuisten silmissä aika nopeasti. Itse en tosin kokenut tätä ahdistavana, vaan minusta se tuntui jopa voimauttavalta, sillä se tarkoitti, että aikuiset huomasivat minun olevan jo lähempänä aiukuisuutta ja olin jo lähes "yksi heistä".  Tällaiset paino yms. jutut ovat kyllä ihan kaikilta kanteilta epäsopivia ja kyllä olen sitäkin todistanut. Lapsi/nuori seisoo siinä keskellä ja kaikki tädit kuin tuomaristona vuoronperään kommentoivat jotain. Hyi. Ei ihme, että oli lähipiirissäkin vaikka kuinka monta syömishäiriöistä.

Kampauksen kommentoiminen on aika lailla "tätikäytöstä", jota he varmaan ajattelevat kohteliaana. Ns. hyviin tapoihin kuuluu huomata, jos joku on käynyt kampaajalla. Mielestäni tämä on kyllä aika turhaa, varsinkin jos nähdään jotain kerran vuodessa, sillä varmaan siinä on välissä kampaajallakin käyty jo muutamaan otteeseen, mutta varmaan luulivat olevansa huomaavaisia. 

Äidin ja isän avioliitto.

Isä hiukan viinaanmenevä.

Äiti huolehti kaiken ja vaikka isä tienasi enemmän äiti maksoi pääosan meidän kuluja ja hankki ruokaa.

Äiti oli uhriutuva surkimus ja isä standardihyväksytyn perhekulissin juoppo pomo, joka sai pitää arvokkaan roolinsa, vaikka oli todellisuudessa pelkuri.

Jos olisivat ymmärtäneet erota, ei äiti olisi enää ollut marttyyri ja isä olisi joutunut ottaa vastuun elämästään.

Ärsyttävää on, että näen tätä samaa settiä ympärilläni kokoajan nyt 25vuoden jälkeenkin. Ihmisten parisuhteet myötäävät hyvin pitkälle tuota samaa kaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.

Muistuttaisin kuitenkin että äitien vika nämä siivoushommat eivät olleet, vaan se oli osa kunniallisen naisen toimintaa entisaikoina. Sikolätissä oleminen olisi ollut sama asia kuin nykyään kaikkien kanssa makaaminen. Yhtä kauhistus, noloa ja häpeilyn aihe koko perheelle.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.

Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.

Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.

Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle. 

Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä. 

Ihana kertomus. Sunnuntaina ei myöskään saanut tampata mattoja. Teekuppihan on "oikeasti" vähän laakeampi kuin kahvikuppi. Ei ole mitään "oikeastia", itse asiassa mitä pienempi haihtuvan nesteen pinta-ala on, sitä paremmin aromit pääsevät nenään. 

Koko ajan täytyi tehdä kotitöitä. Päiväsaikaan ei saanut esim. katsoa tv:tä tai pelata kun koko ajan oli jotain kotihommaa ja kaikki piti tehdä nyt heti eikä 15. päivä. Kavereiden luo jos halusi niin piti tehdä aina jotain kotitöitä ensin ja sitten ehkä sai mennä. Omaa aikaa sai vasta iltamyöhään ja silloinkin piti olla ihan hipi hiljaa ettei äiti hoksaa minun olevan vielä hereillä ja tule huutamaan että miksi vielä valvon. Sadepäivät oli parasta kun silloin ei voinut tehdä kotitöitä ulkona ja silloin sai koko päivän löysäillä.

Itse nyt aikuisena puhun kotiaskareista enkä töistä ja jos jotain en jaksa juuri sillä hetkellä tehdä maailma ei romahda jos teen sen vasta huomenna. Suhtaudun muutenki kodin ylläpitämiseen rennosti ja teen omassa tahdissani. On myös rentouttavaa kun voi vaikka koko päivän katsoa telkkaria jos haluaa, ilman pelkoa että tulee huutoa tai joku lyö tv:n kiinni. Asun siis nykyään yksin joten oma tupa oma lupa. En stressaa kotitöistä, huomattavasti mukavampi siivotakin kun sen saa tehdä omien aikataulujen mukaan. Lapsuudesta jäänyt kuitenkin että valvon edelleen myöhään koska se tuntuu hyvältä (vuorotyö mahdollistaa tämän) ja rakastan sadepäiviä ylikaiken.

Talon yläkerrassa ei ollut vessaa, joten yöksi sinne vietiin aina ämpäri mihin kukin voi käydä ku.ella. Joskus harvoin kun kavereita oli kylässä nolotti jos ne olisi huomanneet tuon ämpärin. Itse oikea vessa taas olisi ollut heti rappusten alapäässä ja ihan helppo sinne olisi ollut mennä leveitä suoria loivia rappusia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju sai mut ajattelemaan, että vihaankohan sunnuntaita siksi kun se oli niin ankea lapsuuden kodissa.. Normaalisti arkena ja lauantaina olin koulussa, kavereilla ja harrastuksissa. Välttelin kotona olemista, koska kotona oli aina ikävä tunnelma ja isä oli arvaamaton. Huusi mistä sattuu, salakuunteli/kyttäsi ja haukkui. Sunnuntaina ei ollut harrastuksia tai koulua, joten piti olla kotona. Se yksi ja ainut ruoka tarjottiin aina ennen klo 11 ja jos et ollut (teininä) herännyt siihen mennessä ei ruokaa herunut. Piti olla aina ihan hipihiljaa koska isä nukkui pois krapulaa. Pieni rivitalopiha, joten pihallakin piti olla hiljaa. Tv:stä tuli tylsääkin tylsempiä uusintoja aina vaan ja kun isä joskus neljän viiden aikaan heräsi hän katsoi formulat tai muuta urheilua. Tv oli täysillä eikä saanut inahtaakkaan. Äiti ei koskaan puhunut tai tehnyt mitään, peesasi isää ja pesi pyykkiä. Hieno elämä. 

N30

Viikonloppuryyppääminen pitäisi kieltää lailla lapsiperheissä. Jos aikuiset meinaa olla kännissä tai krapuloissa niin menkööt pois lasten läheisyydestä. 

Saatikka sitten viikkoryyppääminen. 

Olihan se raiskauskin avioliitossa ennen sallittua. Tulevaisuudessa varmaan sanomme, että olihan se ryyppääminen lasten nähdenkin ennen sallittua. 

Raivosiivoaminen

Joka perjantai äidin auton kaartaessa pihaan tiesi, että nyt se taas alkaa. Perjantai-iltapäivänä alettiin siivoamaan, kannettiin matot ulos ja siivottiin sauna. Lauantaiaamuna kello 7 äiti tuli ryminällä huoneeseen, huusi että täällä haisee paska, nyt ylös, mitä täällä vielä maataan, repi ikkunat auki ja alkoi imuroimaan. Isän ja siskon kanssa tampattiin sitten matot ja odotettiin ulkona räntäsateessa, että äiti oli raivosiivonnut koko talon ja antoi luvan kantaa matot taas sisälle. Mutta kengät piti ottaa pois, koska justhan oli siivottu. Lauantai-iltana äidillä oli sitten taas migreeni ja koko sunnuntain se valitti, että ei taaskaan saanut levättyä tänä viikonloppuna.

Jouluna tämä siivousvimma oli sata kertaa pahempaa. Se alkoi sillä, että pari viikkoa ennen joulua tehtiin laatikoita, vaikka äiti oli vannonut, että tänä jouluna niitä ei tehdä. 21. päivä alkoi sitten koulusta loma ja samalla suursiivous. Keittiö siivottiin varmasti 4 kertaa kahden päivän sisällä, kaikki kannettiin moneen kertaan ulos, jokainen nurkka talosta puhdistettiin mäntysuovalla tms. ja 23. päivä äiti itki sängyssä, että kinkku haisee uunissa, turhaan on taas putsattu jne. Aattona kauhea stressi, että mitä se puolisokea isän tätikin sanoo kun meillä on taas niin likaista ja lopulta aattona äiti esitti marttyyrikuoleman, koska kukaan ei edes huomannut kuinka siistiä meillä oli. 3 päivää siivottiin, että isotäti istui olohuoneessa 2 tuntia.

Kyläily joka perkeleen viikonloppu

Ajettiin jonnekin isovanhempien tai tädin/sedän luokse 150 kilometriä sunnuntaina. Siellä piti lasten sitten istua nätisti jossain nurkassa ja limpparia sai vain silloin kun aikuiset ottivat kahvia. Kerran erehdyin pyytämään mummolta pullaa, vaikka vielä ei ollut kahviaika ja autossa sain kotimatkalla kauheat huudot päälleni, että taas sai hävetä silmät päästään kun sinä menit pyytämään pullaa.

Itse ainakin nukun silloin kun väsyttää. Meillä ei koskaan saanut nukkua päivällä. Ei edes kesälomalla. Aina piti herätä viimeistään klo 9, koska "niin ne normaalit ihmiset elävät". Jos nukahdin sohvalle TV:tä katsellessa niin äiti tuli huutamaan, että ei päivällä nukuta, mene ulos leikkaamaan nurmikkoa tai perkaamaan kukkapenkkiä, jos on tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin nukun silloin kun väsyttää. Meillä ei koskaan saanut nukkua päivällä. Ei edes kesälomalla. Aina piti herätä viimeistään klo 9, koska "niin ne normaalit ihmiset elävät". Jos nukahdin sohvalle TV:tä katsellessa niin äiti tuli huutamaan, että ei päivällä nukuta, mene ulos leikkaamaan nurmikkoa tai perkaamaan kukkapenkkiä, jos on tylsää.

Juu, olin aina kateellinen parhaalle kaverilleni, koska niillä nukuttiin viikonloppuna pitkään. Jos olin siellä yökylässä niin heräsin aina tyyliin klo 7, koska meillä piti silloin herätä ja sitten ihmettelin 3 tuntia sängyssä ennenkuin kaveri ja sen perhe heräsi klo 10.

Ei rutiini, mutta ankeutta ehdottomasti: meille kävi jossain vaiheessa ilmi että isoäitimme vietti päivänsä valtaosin hädin tuskin koossa pysyvissä rääsyissä ja laittoi ainoat ehjät vaatteensa päälle kun tiesi meidän olevan tulossa kylään. Tätä oli ilmeisesti kestänyt vuosia ennen kuin hän "jäi kiinni" ja äitini sai puolipakolla ostettua isoäidille uusia vaatteita. Rahapula oli aitoa mutta kun oli 1900-luvulla (siis ei edes 1910-luvulla) syntynyt niin lähtökohta oli että apua ei todellakaan pyydetä miltään taholta.

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Sun olisi jo ajat sitten pitänyt kokeilla seuraavaa. Aina, kun tarjotaan ruokaa, et syö yhtään mitään. Tuotiin sitten mitä tahansa eteesi, jätät lautasen koskematta. Jos kysytään syytä, vastaat, että ruoka on niin lihottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Sun olisi jo ajat sitten pitänyt kokeilla seuraavaa. Aina, kun tarjotaan ruokaa, et syö yhtään mitään. Tuotiin sitten mitä tahansa eteesi, jätät lautasen koskematta. Jos kysytään syytä, vastaat, että ruoka on niin lihottavaa.

Psykologiassa tai psykoterapiassa tunnetaan termi "radikaali rehellisyys" jolla rikotaan juuri tällaisia vaitiolon ansoja. Se vaan on taitolaji ja jokaisessa tapauksessa erikseen harkittava. Hämmästyttävän usein me emme tiedä mitään toisen sisällä kiehuvasta kiukusta vaan esitämme kumpikin osapuoli omaa vanhaa rooliamme. Hallitusti tehty, tavallista sähäkämpi ulostulo voi parhaimmillaan ravistella asioita hyvällä tavalla. Ainakin se on turvallisempaa kuin pinnistellä loppuun saakka ja räjähtää täysin ilman kontrollia.

Radikaalista rehellisyydestä: tuossa tilanteessa radikaalia rehellisyyttä olisi lähinnä täräyttää että en tosiaan tiedä mitä tässä odotetaan kun annetaan sellainen käsitys että tarjottavaa ruokaa ei oikeastaan kannata syödä. Ja ehkä että "joko tehdään terveellistä ruokaa tai sanotaan että nyt herkutellaankin kunnolla".

Tuo edellisen vastaajan tapa on käsittääkseni passiivisaggressiivisuutta, joka harvoin saa aikaan mitään hyvää. Itsestään huolta pitävä ihminen ei tuolla tavalla jätä ensin omaa tahtoaan sanomatta ja jää "murjotustilaan" odottamaan että joku sitä häneltä kysyy... ja sitten pahimmillaan vielä rähjää kun sitä lopulta joku mahdollisesti tiedustelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Sun olisi jo ajat sitten pitänyt kokeilla seuraavaa. Aina, kun tarjotaan ruokaa, et syö yhtään mitään. Tuotiin sitten mitä tahansa eteesi, jätät lautasen koskematta. Jos kysytään syytä, vastaat, että ruoka on niin lihottavaa.

Psykologiassa tai psykoterapiassa tunnetaan termi "radikaali rehellisyys" jolla rikotaan juuri tällaisia vaitiolon ansoja. Se vaan on taitolaji ja jokaisessa tapauksessa erikseen harkittava. Hämmästyttävän usein me emme tiedä mitään toisen sisällä kiehuvasta kiukusta vaan esitämme kumpikin osapuoli omaa vanhaa rooliamme. Hallitusti tehty, tavallista sähäkämpi ulostulo voi parhaimmillaan ravistella asioita hyvällä tavalla. Ainakin se on turvallisempaa kuin pinnistellä loppuun saakka ja räjähtää täysin ilman kontrollia.

Woow! Aion koikeilla tätä. Siis täsmällinen "radikaali rehellisyys" silloin kuin voisi pinnistellä vanhoissa valheellisissa rooleissa tai räjähtää totaalisesti. Tykkäsin myös "vaitiolon ansa" -termistä. 

Olen nimittäin tietoisesti yrittänyt alkaa antaa myönteistä palautetta, koska myönteisen palautteen antaminen tuntuu olevan tabu Suomessa ja koen enimmäkseen rikkovani kirjoittamatonta sääntöä vastaan kun niin teen.