Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Ankeus onkin aiheena juuri sopiva aloittaa aamu. Ankeuden mestari hoitakoon tämän asian kuten aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laittakaa joku vuosikymmen tai aika, joka teillä oli lapsuusaikaa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko eri vuosikymmenillä eroa.

Itse kirjoittelin siis: Pakollinen lauantaisiivous ja nurmikonleikkuu. Tämä -70 luvulla.

-M

Mulla oli ekalta sivulta se maaninen joulusiivous-vastaus, olen syntynyt -78.

Meillä oli lapsena raivosiivousta joka lauantai, ja sehän siis laajuudessaan vastasi joidenkin muiden suursiivousta. Joulun aika oli hirveää, silloin lähti vielä isompi vaihde päälle, ja äiti itki, raivosi ja siivosi monta päivää. Olen syntynyt -88. Ehkä asuinpaikalla ja muulla sellaisella oli merkitystä - vanhemmat olivat pienviljelijöitä syrjäseudulla, ja monessa suhteessa elämä oli vielä 90-luvullakin samanlaista kuin joskus 70-80-luvuilla.

Isän määräämät ruoka-ajat. Päivällinen klo 17, oli nälkä tai ei ja koko perheen oli oltava pöydässä. Ei siinä silti mitään keskusteltu, ei kyselty kuulumisia tai vaihdettu ajatuksia. Isä varsinkin söi vaan vauhdilla, puhumatta mitään ja nousi pöydästä. Ruokailuun liittyi muutenkin painostava tunnelma: ”syöt tai itket ja syöt” tai ”miten sä noin paljon otit”.

Omassa perheessä kokoonnumme aika satunnaisesti kaikki saman pöydän ääreen. Saatetaan ottaa ruokaa eri aikoihin, joskus syödään eri huoneissa, toiset katsoo telkkaria ja itse tykkään lukea samalla. Ja me rakastamme toisiamme, juttelemme ja halailemme enemmän kuin lapsuudenperheessä koskaan. Lapsilla on terve suhde ruokaan eikä ruoka/ruokailu ole vallankäytön väline.

Rutiineista myös joulu oli - jos nyt ei kamala - niin ois voinut olla paljon kivempi vähemmällä kiireellä, pakolla ja aikataulutuksella. Aattotunnelmaa leimasi vanhempien riitely, hirveä nälkä jota yritti paikata jollain pähkinöiden napostelulla ja lopulta vatsakipu kun vihdoin jotain pääsi joulupöydästä syömään. Lähinnä herneitä, perunaa ja porkkanalaatikkoa, kun muuten pöytä oli täynnä supersuolaista silliä ja kokolihaa, tyyliin karjalanpaistia, joka on aina ollut inhokkini. Isä humaltui ja alkoi kertoa alatyylisiä vitsejä, tietenkin myös joulupukille kaikkea ”pussit pullollaan” läppää. ☹️

Kotona ei ollut mitään ihmeellistä vaan parhautta, mutta rivarinaapurissa oli yhdessä vaiheessa sellainen, että ei saanut vetää vessanpönttöä, ennen kuin kaikki vieraat olivat käyneet.

-Joka ikinen lauantai oli siivouspäivä,vaikka ei olisi mitään siivottavaa.

- Sunnuntaisin oli pakko leipoa jotain.

- Saunassa käytiin joka keskiviikko ja lauantai.

- Joulukortteja oli pakko lähettää joka vuosi.

- Kaupassa piti aina katsoa kilohintoja

- Lääkäriin ei viety,vaikka olisi ollut tarvetta.

- Perheen koira pidettiin ulkona aina.Yöt sentään sai nukkua sisätiloissa.

Aamupuuro oli pakollinen. 13 vuotta sitä neljän viljan puuroa voisilmällä jokaisena arkiaamuna kello 6:30. Se oli musta aina pahaa. Mutta muuta ei saanut syödä ja pöydästä ei saanut nousta ennen kuin se puuro on syöty. Isä soitti kerran kouluun, kun veli ei syönyt ja sanoi että veli on myöhässä, koska ei suostu syömään puuroaan eikä pöydästä nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.

Isän juopottelu kavereidensa kanssa. Kun tulin koulusta kotiin, saattoi keittiö olla täynnä humalaisia miehiä, tupakka röyhysi ja meteli oli kova. Joku saattoi vielä aamulla nukkua känniään pois sohvalla.

Pakolliset pianotunnit siinä vaiheessa, kun oli oppinut jo soittamaan aika hyvinkin. Olen aina soittanut mieluiten korvakuulolta ja minulle oli yhtä pakkopullaa käydä pianotunneilla missä opeteltiin lähinnä klassisia ja vanhoja suomalaisia kappaleita. Sitten niitä oli pakko harjoitella, vaikka olisin mielummin opetellut radiosta soivan kivan kappaleen.

Pianotunnit lopetettuani en ole vilkaissutkaan mihinkään klassisiin nuotteihin, saati sitten joihinki suomalaisiin ikivihreisiin, vaan opetellut juuri ne kappaleet mitkä olen halunnutkin aina Apulannasta Nightwishiin.

Viikkosiivous. Nyt siivoan silloin kun huvittaa. Yleensä joka päivä vähän. En todellakaan vie lauantaisin mattoja ulos ja imuroi ja pese lattioita.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin viikkosiivouksesta jo aikaisemmin ja nyt palatessani ketjuun huomaan että monilla muillakin ollut tätä samaa. Siis mitä ihmeen järkeä siinä oikein oli? Joka viikko kaikki matot, sohvatyynyt, lasten patjat ja kaikkien petivaatteet ulos, kaikki paikat imuroitiin, lattiat pestiin, saunan lauteet jynssättiin, pölyt pyyhittiin aivan kaikkialta, kaikki puiset huonekalut käsiteltiin puhdistuksen jälkeen jollain öljyllä, koti tuuletettiin talvellakin jääkylmäksi ja toki keitto ja wct pestiin ja imuroitiin muutenkin joka päivä. Seinät ja katotkin pyyhittiin mopilla ja kirjat pyyhittiin ja imuroitiin.

Olohuoneessa tai omassa huoneessa ei saanut pitää edes vesilasia, ainoastaan keittiössä sai syödä tai juoda.

Ehkä meidän 50-luvulla syntyneille vanhemmillemme oli omassa lapsuudenkodissa iskostettu syöpäläisten ja lian pelko. Myös kaikki liinavaatteet ja vaatteet tuuletettiin ulkona usein, onneksi ei ihan joka viikko kuitenkaan.

Olihan se aika neuroottista näin jälkikäteen ajatellen. 80- ja 90-luvulla äidit kävivät usein päivätöissä ja silti takaraivoon oli iskostunut, että täytyy olla myös kodinhengetär. No siinä sitten kaikki varmaan kasautui päälle ja se purkautui raivosiivoamisena. En tiedä yhdenkään kaveri kotia lapsuudesta, jossa ei olisi viikonloppuisi raivosiivottu. Aina piti kaverin kanssa miettiä, että perjantaisin ei voi tulla kylään, koska äiti on silloin huonolla tuulella.

Haisevia höyrynakkeja jokaisella kaupunkireissulla > oksennus. Monta vuotta, potta penkin takana. Saattoi siihen vaikuttaa äidin Tosca- hajuvesikin, joka leijui aina kaikkialla ja varmaan lähtiessä laittoi sitä

- ehkä pienessä autossa liikaa väkeä muutenkin, eikä saanut tuulettaa:-X

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset ruokahetket. Joidenkin mielestä nämä on jotain ihanaa perheen yhteistä aikaa, mulle olivat puhdasta kidutusta lapsena ja nuorena -ja vieläkin, melkein nelikymppisenä, silloin harvoin kun olen vanhempieni kanssa samassa ruokapöydässä.  Vanhemmat riiteli usein ja itse herkkänä lapsena sen kireän tunnelman aisti, juurikin ruokapöydässä, missä oltiin kaikki tiiviisti yhdessä. Kiva siinä syödä sitten, kun koko ajan odotat, koska taas räjähtää. Isä myös kyttäsi meidän lasten syömistä, ettei vaan syödä liikaa ja lihota.

Kiitos perheen ihanien, yhteisten ruokahetkien olen ylipainoinen aikuinen, joka syö ihan mitä sattuu ja missä sattuu ja  vihaa kaikkia tilaisuuksia, joissa joutuu syömään seurassa ruokapöydän ääressä.  

Meilläkin yhteiset ruokahetket oli usein riitaisia ja kamalia, kuten muukin perhe-elämä. Olen näin aikuisena monesti ihmetellyt että miksi ruuan syöminen tökkii ja jotenkin en usein halua/pysty syömään lautasta tyhjäksi, vaikka pitäisi olla nälkä. Varmaan siellä kaikuu joku tunnemuisto lapsuudesta?

Kirjoitin aiemmin viestissä 85 vanhempien pakkomielteestä painoon.

Joku kommentoi myöhemmässä viestissä, että olisi varmaan pitänyt kokonaan kieltäytyä syömisestä, mutta sekään ei auttanut. Muistan, kun joskus 6-vuotiaana meillä oli jotain tavallista vuokaruokaa, josta en pitänyt. Otin itselleni ruokaa vain lusikallisen, ja vanhemmat rupesivat saman tien huutamaan, että "ota nyt enemmän, et sinä ole laihdutuskuurilla". Tämä jäi mieleen varmaan sen takia, koska kun kotona suhtautuminen ruokaan oli mitä oli, miten olisin voinut kuvitella, että minun ei tarvitsisi laihduttaa?

Mainittakoon vielä tällainen vähän hassu, mutta vanhempien dikotomiaa hyvin kuvaava tapaus. Kerran teini-ikäisenä isä tuli kotiin jostain tapahtumasta, tökkäsi minulle siellä tarjotun suklaapatukan käteen ja sanoi "syöhän siitä, ettet pääse vahingossa laihtumaan." Huoh...

Meillä kotona ruokaa oli aina tosi niukasti ja se oli ravintoköyhää. aina pöydöästä lähdettiin nälkäisenä. sitten pitkin iltaa kaikki naposteli jotain nälkäänsä ja varsinkin sokerin himo oli valtava iltaisin. olin pullea lapsi enkä ymmärtänyt mistä se johtui koska söin tosi pieniä annoksia. vasta aikuisena ymmärsin että ruokaa pitää syödä enemmän ha vähemmän napostelua.  

Vierailija kirjoitti:

Lauantainen viikkosiivous!  Rituaali, johon ryhdyttiin äidin kiihdytettyä raivonsa huippuunsa. Joka päivä imuroitiin ja siivottiin vessat sekä keittiö. Lauantaisin piti sitten kuurata kertaalleen kaikki tilat. Sopivalla säällä vietiin sohvat ja nojatuolitkin ulos tampattaviksi.

Vanhempani eivät olleet pätkän vertaa uskonnollisia. Kertoivat minulle jo pikkulapsena, että mitää jumalia ei ole olemassakaan ja kaikki on vain porvareiden keksintöä. Samat tyypit sitten laittoivat sunnuntaisin jumalanpalveluksen moikaamaan radiosta klo 10. Pitkäperjantai oli varsinainen pylvästelypäivä. Siksi kun piti jotenkin vaan niin olla. Tai varmuuden vuoksi vähän näytellä.

Pitkänäperjantaina ja joulupäivänä ei saanut käydä kenenkään luona "kylässä". Koulun joulujuhlaan hankitut kankeat vermeet päällä piti istuskella sievästi, äänettömänä ja esimerkiksi kutoa sukkaa tai tehdä ristipistotöitä. Kirjan lukemista ei hyvällä katsottu.

Joo, huomaa selvästi, että vanhempasi eivät olleet uskovaisia. Kunnon uskovainen ei nimittäin pyhäpäivänä tee käsitöitä tai lue mitään muuta kuin sanomalehteä tai Raamattua. Sunnuntaiaamut on ihan parhaita, kun menen sohvannurkkaan neulomaan. Ihan tahallani kerron tuosta aina äidilleni ja äiti aina itku kurkussa yrittää saada minua lopettamaan.

Jatkuva kireä tunnelma oli meilläkin. Vanhemmat keskustelivat keskenään passiivis-aggressiivisilla kommenteilla, eivätkä koskaan puhuneet asioita selviksi. Se oli juuri sitä, että ruokapöydässä istuttiin alas ja kaikki oli lapsen näkökulmasta vielä hyvin. Sitten isä sanoi "no niin, olikin jo nälkä" ja äiti siihen "no, meneehän siinä aikaa kun yksi joutuu yksinään kaiken tekemään ilman apua" ja isä sitten muka itsekseen "tuon ihmisen kanssa on kyllä mahdotonta elää" tms. Kireässä hiljaisuudessa sitten meni loppuateria ja iltapäivä. Lapsena aina ihmettelin, että miten kumpikaan vanhemmista ei osannut valita sellaista kommenttia, josta toiselle ei olisi tullut paha mieli, kun lapsikin jo osasi. Mutta ymmärrän aikuisena, että he eivät osanneet keskustella.

Pahinta on se, että tuon kaiken jättäminen taakse ei käy käden käänteessä. Tiedostan liiankin selvästi, että kun koen epäoikeudenmukaisuuden tunnetta parisuhteessa, käperryn itsekin ensireaktiona sisäänpäin ja koen, että hyökkäys olisi paras puolustus. Valinta toisenlaiseen perhekulttuuriin pitää tehdä joka kerta erikseen ja se työn takana.

Minä olen varmaan ollut tuollainen raivosiivoaja. Lapset ovat syntyneet 90-luvun alussa. Muistan, kun tulin kerrankin kotiin raskaan työpäivän jälkeen ja kotiovella meinasin pudota polvilleni siihen vitutuksen tunteeseen, että kotona alkaa taas uusi työpäivä. Itse siivosin aina lauantaisin ja siinä oli koko viikon sotkut siivottavana. Herääminen lauantaiaamuna ei ollut mukavaa, kun tiesi, mikä työmaa odotti. Mies aina huomaavaisesti sanoi lähtevänsä pois jaloista eikä ottanut ikinä osaa mihinkään. Sori lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.

Meillä "äiti" jakoi rangaistuksia. Usein ne johtuivat jostain, mihin vanhempi "veli" yllytti ja vyörangaistushan siitä seurasi... "äiti" ei kuitenkaan "pannut rangaistusta käytäntöön", vaan piti odottaa, että veturinkuljettaja-"isä" tuli kotiin (usein vasta seuraavana päivänä), nukkui työvuoron jälkeen ja sitten...

Pahinta ei ollut se selkäsauna, vaan pienelle tytölle se odottaminen!

"äitini" harjoitti pahinta mahdollista henkistä -suorastaan- kidutusta!

Ei myöskään syliä, halauksia, suukkoja, pään silitystä.

Vain arvostelua, väheksyntää... kaikki, mitä tein, tein väärin. Kun itsetunto nosti vähän päätään, lyötiin nuijalla kuten tivolin myyräpelissä !

Välit poikki ajat sitten ja onneksi kaikki (myös "veli") tuhkana!

Ei ole tullut tippa linssiin moisten takia!

Traumoja vieläkin ja varmaan myös lapseni ovat joutuneet kärsimään tunneköyhyydestäni, ehkä siksi valinneet itse lapsettomuuden?

Se ainainen syöminen klo 17, pottuja ja jotain kastiketta. Nykyään syön ihan milloin vaan, mutta en ikinä klo 17.

Ei niin rankka lapsuus kuin joillakin, mutta ainainen terveellisyyden, kunnollisuuden ja järkevyyden ihannointi. Kyllä sekin tekee elämästä ankeaa, kun kaikki pienet ja suuret valinnat valjastetaan palvelemaan terveyttä. Viis ruuan mausta, kunhan siinä on kuitua ja vitamiineja. Ei valvomista, koska uni on terveydelle hyväksi. Marjastus ja marjojen pakastaminen ja pakkosyönti - ilman sokeria tottakai - on elämää suurempi asia. Kaikki ilonpito ja juhliminen on turhuutta, elämän kuuluu olla työntäyteistä suorittamista. Ja naisen kunnia mitataan tietysti kodin siisteydellä. On tärkeää, että liinavaatekaapin pinkat ovat suorassa eikä pakastimeen pääse kertymään jäätä.