Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Äitini lörppäsuuna kertoi kaikki asiani, mm murrosiässä kuukautisten alkamiset jne jne, sukulaisille, ystäville, puolitutuille ja naapureille.
Traumaattista suorastaan.
Päätin jo varhain, että kunnioitan lasteni yksityisasioita ja tästä päätöksestä olen pitänyt kiinni.
Oletkohan minun työkaverin lapsi? Joskus yritin sanoa hänelle vaivihkaa, että ihan kaikkea lapsen asioita ei kannattaisi kertoa. Tyttö kävi joskus meidän työpaikalla ja kerran melkein sanoin hänelle, että kiellä äitiäsi kertomasta kaikkea elämästäsi kuukautisvaivoista alkaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikku apulainen kirjoitti:
Olin ainoa perheemme lapsista joka suostui käymään äidin kanssa pesutuvassa jopa niinä päivinä kun minun piti keskittyä koulun matikkakokeisiin joissa jäin pahasti jälkeen.Muut sisarukset katosivat ulos tai keksivät syyn ettei tarvitse lähteä mukaan.Pesula sijaitsi eri taloyhtiössä ja sinne oli pitkä matka.Kannoimme äitini kanssa kaikki lakanapyykit valtavassa pärekorissa.Olin aivan totaalisesti puhki.Pyykit haimme vielä illalla ennen pesulan sulkemisaikaa ja niitä oli koska meillä oli suuri perhe.Seuraavana päivänä oli vielä edessä mankelissa käynti ja lakanoiden viikkaus kotona.Se oli hauskaa mutta raskasta.Vanha mankeli pyöri puupaaluilla ja valtava rautainen kone pyöri eteenpäin ja laite käynnistettiin kahvasta.Meteli oli kauhea.Silti en unohda puhtaiden lakanoiden tuoksua enkä sitä yhteistyötä mitä äitini kanssa saimme aikaan.Oli aivan mahtavaa nukkua tuoksuvissa puhtaissa lakanoissa saunan jälkeen sitä en unohda koskaan.Koskaan ei tapahtunut mitään onnettomuutta vuosien mittaan mutta henkisesti se oli raskasta ja koulunkäynti kärsi siitä selkeästi.Tämä rutiini toistui vain minun kohdallani monta monta vuotta ja tiesin että olin ainoa joka siihen suostui kun muut eivät jaksaneet.Äitini takia tein sen hänellä oli aivan liikaa jo muutakin työtä meidän perheemme hyvinvoinnissa.
Tuon jättimankelin minäkin muistan 60-luvun alusta. Oli onneksi samassa rapussa. Lakanoiden mankelointi-vetäminen-viikaaminen, tietysti kaiken taiteen (äidin) sääntöjen mukaan.
Omilleni muutettua... viikaan, mutta mankelointi, silitys, yäk.
Lakanat kuivuvat tarpeeksi suoriksi narullakin tai oven päällä. Silitettäviä vaatteita en osta.
Häälahjaksi -92 saimme vanhemmiltani ElnaPressin, "sillä on niin helppo silittää Hanskin paidat"
Siis TÄH ? Minä saan "häälahjaksi" silityksen ?
Ikikuuna päivänä en ole ukon paitoja silittänyt, silittänyt ihan itse tai "teinityövoimalla" maksua vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.
Juuri tämä! Inhoan, inhoan, inhoan siivoamista yli kaiken. Tai siis en inhoa kunhan alkuun pääsen, mutta sen traumaattisen tunteen selättäminen ennen aloittamista kestää monta tuntia ja kertakaikkiaan vie mehut. Pelkkä pölynimurin ääni saa aikaan suorastaan alkukantaisen vihan kohahduksen kropassa. Ja koko raivosiivoamisen tarkoitus lapsuudessa oli pakolla tehdä minusta neuroottisen siisti ihminen. No ihan päinvastoin kävi. Yritän ajatella että voisinhan siivota vain yhden huoneen, ei koko taloa, ja että voisin lopettaa vaikka imuroimisen heti kun en enää jaksa, mutta kun se siivousviha on selkäytimessä, ei paljon auta.
Siivooja taitaisi olla ainoa järkevä vaihtoehto tässä.
Mulla on kestänyt 25 vuotta, että imuroinnin ääni ei aiheuta sisäistä ahdistusta. Mies tosin sanoo, että näytän edelleen kireältä kuin viulunkieli kun imuroin. Jouduin kotona asuessani imuroimaan _joka päivä_ koulun jälkeen. Ei voinut lähteä mihinkään suoraan koulusta, vaan ensin piti juosta kotiin imuroimaan ja siivoamaan. Ja jos sitä ei tehty kunnolla, tuli nalkutusta, huutoa ja tietysti paha mieli.
Ne sanonnat, aina loukkaavasti sopivassa tilanteessa:
-niin makaa kuin petaa
-aina unta makaavalle
-itku pitkästä ilosta
-itsepähän soppasi keitit
Onneksi en muista kaikkia, mutta niitä riitti !
Tavaroideni penkominen, Teinikalenterini/päiväkirjani lukeminen ja sieltä selvinneiden asioiden irvailu
Joka asiaan puuttuminen vielä aikuisenakin:
-kylään tullessa nuolaistaan sormea ja tarkistetaan, onko hyllyllä pölyä
-kaappitarkastus, astiatkin "väärässä" järjestyksessä
-uudessa vaatehuoneessa liinavaatekaapissa, kauankohan nuo tuossa järjestyksessä pysyy?
-miksi nämä lautaset?
-lasit ei sovi kattaukseen!
-servetit taitellaan näin... muovikassit tällä tavalla....
-miksi pöytä on tässä, eikä tuolla?
-verhotkin väärän väriset
HEI HALOO ! Tämä on MINUN KOTINI !
En kylään kutsu, mutta kuin ilmoitusasiana kutsuu itse itsensä.- Tulen silloin ja silloin...
Käy turhaan ovikelloa rimputtamassa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kun äiti tuli töistä kotiin ja alkoi aina huutaa että ei ole siivottu vaan sotkettu. En ole kertaakaan huutanut tästä asiasta omille lapsille vaikka olisi mikä sikolätti vastassa. Yhdistän siivoamisen vihaan ja raivoon ja pahaan mieleen, kiitos äitini ja isäni.
Juuri tämä! Inhoan, inhoan, inhoan siivoamista yli kaiken. Tai siis en inhoa kunhan alkuun pääsen, mutta sen traumaattisen tunteen selättäminen ennen aloittamista kestää monta tuntia ja kertakaikkiaan vie mehut. Pelkkä pölynimurin ääni saa aikaan suorastaan alkukantaisen vihan kohahduksen kropassa. Ja koko raivosiivoamisen tarkoitus lapsuudessa oli pakolla tehdä minusta neuroottisen siisti ihminen. No ihan päinvastoin kävi. Yritän ajatella että voisinhan siivota vain yhden huoneen, ei koko taloa, ja että voisin lopettaa vaikka imuroimisen heti kun en enää jaksa, mutta kun se siivousviha on selkäytimessä, ei paljon auta.
Siivooja taitaisi olla ainoa järkevä vaihtoehto tässä.
Mulla on kestänyt 25 vuotta, että imuroinnin ääni ei aiheuta sisäistä ahdistusta. Mies tosin sanoo, että näytän edelleen kireältä kuin viulunkieli kun imuroin. Jouduin kotona asuessani imuroimaan _joka päivä_ koulun jälkeen. Ei voinut lähteä mihinkään suoraan koulusta, vaan ensin piti juosta kotiin imuroimaan ja siivoamaan. Ja jos sitä ei tehty kunnolla, tuli nalkutusta, huutoa ja tietysti paha mieli.
Mulla oli varsinainen imurikammo pitkän aikaa aikuisikään asti. Imurin itse käyntiääni inhotti, mutta vielä enemmän ne kaikki kolahdukset ja varsinkin se kohiseva imuääni jotain laittialistaa vasten. En imuroinut omassa ensimmäisessä kodissani n. neljään vuoteen. Hoidin homman vanhanaikaiseen tapaan lakaisemalla, vaikka imuri oli kyllä olemassa jossain kaapissa. Sitten tietyin väliajoin moppasin lattian. Asuin silloin yksiössä, joten ei ollut sitä lattiapinta-alaakaan ihan hirveästi, eli ihan hyvin pärjäsi lakaisemalla. Kun muutin pariksi vuodeksi ulkomaille, maahan, jossa lähes kaikissa kämpissä oli kokolattiamatto, niin ei voinutkaan enää vain lakaista, niin oli pakko oppia imuroimaan. Nykyään ei enää kammota niin paljon, mutta mulla ei olekaann sellaista kolisevaa "perusimuria" vaan Dyson, joka vaan nostetaan paikaltaan ja takaisin paikalle ilman niitä kaikkia letkuja ja johtoja ja putkien kilahteluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.
Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.
Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .
Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.
Meillä päin kaikki tiesivät tämän.
En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.
Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.
Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.
Ja kruunasi kahvihetken.
Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.
Vierailija kirjoitti:
Ahdisti asua maaseudulla, 10 km matkaa lähimpiin palveluihin. Ois ollu joskus mukava ostaa ne terveyssiteet ja särkylääkkeet ilman jonkun kyttäämistä ja ”mukava kun tässä yhdessä ajellaan kotiin”. Aina kyydin varassa joka paikkaan.
Oma lapseni ei joudu kokemaan samaa.
Tämä!! Minun lapsuudenkodistani oli melkein 20 km kaupoille ja kirjastoon. Kylällä oli pieni ruokakauppa, mutta se lopetettiin, ja siitä seuraava pieni ruokakauppa oli 7 km:n päässä. Kyläkaupassa käymisessä oli vielä se, että jos olisi joutunut teininä vaikka ostamaan niitä terveyssiteitä, niin siellä olisi taatusti ollut joku naapurintäti tai muu vanhempieni tuttu kyselemässä ja kantelemassa vanhemmilleni. Kaikki piti tosi tarkkaan suunnitella. Jos teki vaikka mieli lettuja mutta kananmunia ei ollut, ei voinut lähteä tuosta vain kipaisemaan kaupassa.
Minua ärsytti suunnattomasti se tietty avuttomuuden tunne, kun olet välimatkojen vuoksi täysin toisen armoilla, vaikka ikä riittäisikin jo itsenäiseen kulkemiseen. Lähimmän kaverinkin luo oli niin pitkä matka, että sitä ei voinut kävellen tai edes pyörällä kulkea. Jos olisin teininä halunnut käydä vaikka kirjastossa tai jossain harrastuksessa itse, se ei onnistunut. Busseja kulki, mutta niin harvoin, että ex tempore ei voinut lähteä mihinkään, ja bussiliput olivat todella kalliita (muistaakseni 2000-luvun alussa sai pulittaa yhdensuuntaisesta matkasta kuntakeskukseen jotain 5-6 e.). Kouluunkin oli 18 km ja lukioon melkein 30 km. Monet kerrat lumituiskussa tai vesisateessa bussipysäkillä tutistessani kirosin vanhempieni päätöstä asua siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan ollut tuollainen raivosiivoaja. Lapset ovat syntyneet 90-luvun alussa. Muistan, kun tulin kerrankin kotiin raskaan työpäivän jälkeen ja kotiovella meinasin pudota polvilleni siihen vitutuksen tunteeseen, että kotona alkaa taas uusi työpäivä. Itse siivosin aina lauantaisin ja siinä oli koko viikon sotkut siivottavana. Herääminen lauantaiaamuna ei ollut mukavaa, kun tiesi, mikä työmaa odotti. Mies aina huomaavaisesti sanoi lähtevänsä pois jaloista eikä ottanut ikinä osaa mihinkään. Sori lapset.
Miksi sitten teit ne hommat, jos olit väsynyt? Miksi et voinut sanoa miehellesi, että olet rättiväsynyt ja menet lepäämään. Ihan simppeli lause: Hoida siivous ja lapset. Piste!
Miksi tämän lauseen sanominen on niin ylivoimaisen vaikeaa?
-M
Ei oma, mutta kaverin vanhemmilla oli joku pakkomielle "suolaiseen". Ennen kun sai ottaa kakkua, pullaa, sulkaata, tai mitä tahansa makeaa piti aina ensin syödä "suolaista", tai "suolapalaa". Tajusin tämän vasta kun menin ihan aikuisena kaverilleni kylään, ja toin muffinssit tullessani. Olin ottanut meille jokaiselle, mutta ennen kuin lapsi (12v) sai omansa, niin piti ottaa jotain suolaista, joka tässä tapauksessa oli kaksi kylmää nakkia jotka kaverini haki jääkaapista lapsensa käteen. Siinä sitten lapsi söi kaksi nakkia, ja sen jälkeen muffinssin. En tajua mikä järki tässä oli :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.
Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.
Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .
Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.
Meillä päin kaikki tiesivät tämän.
En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.
Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.
Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.
Ja kruunasi kahvihetken.
Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.
Pelkkä kakkuhan olisi ollut vielä terveellisempää ja edullisempaa kuin molemmat, silti näitä aina piti tuputtaa molempia. Ihmeellistä.
80-luvulla oli täysin normaalia että perheenisät oli perhejuhlissa todella kännissä. Esimerkiksi vapputorilla isät hoiperteli hulluna humalassa. Myös meillä yhtenä jouluna isä ja uki sulkeutuivat keittiöön, pistivät ovet kiinni ja alkoivat ryypätä. Ja silloin ryypättiin tietysti kirkasta viinaa eikä maisteltu mitään laatuoluita, viinejä saati muutakaan. Kossua ja vettä lantringiksi. Loppuillasta sitten horjuttiin hulluna humalassa. Ja seuraavana päivänä paranneltiin pahaa krapulaa.
Asiaan kuului myös että myöhemmin aikuisen miehen kännitoilailuille naurettiin porukalla. Eli että kun joku oli vaikka mennyt kuselle ja päästellyt pitkin seiniä niin se oli olevinaan hirveän hauskaa. Tai jos oli vaikka oksennettu loppuillasta kukkaruukkuun, niin siitä riitti hupijuttua. Koko sukua nauratti. Tai jos oli sammuttu leikkimökkiin ja nukuttu siellä koko yö ja herätty kohmeisena. Tai oli sanottu jotain sopimatonta jollekin jne... lista on loputon.
Oli tuossa yksi sukujuhla, jossa vanhempi yli 70-v jutuniskijä alkoi kertoa noita kännikohellusjuttujaan ja tuli heti 80-luku mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.
Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.
Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .
Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.
Meillä päin kaikki tiesivät tämän.
En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.
Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.
Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.
Ja kruunasi kahvihetken.
Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.Pelkkä kakkuhan olisi ollut vielä terveellisempää ja edullisempaa kuin molemmat, silti näitä aina piti tuputtaa molempia. Ihmeellistä.
Siltä se varmasti nyt tuntuu.
Mutta tuolloin sai oikeasti vain hyvin harvoin mitään makeaa.
Ei syöty karkkia eikä jäätelöä, limsoja tai leivonnaisia.
Sunnuntaina kylässä teki kyllä mieli ottaa sekä pullaa että kakkua kun ei koko viikolla ollut saanut mitään makeaa ja perusruokakin oli aika vaatimatonta.
Jos karkkia joskus sai , oli se tikkari tai pieni hedelmäkarkkiaski
Jäätelöpaketti jaettiin tarkkaan koko perheelle eikä viipale ollut iso yhtä kohden.
Syömään pakottaminen. Äitini oli sitä mieltä, että vaikkei olisi nälkäkään, niin silti piti syödä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne sanonnat, aina loukkaavasti sopivassa tilanteessa:
-niin makaa kuin petaa
-aina unta makaavalle
-itku pitkästä ilosta
-itsepähän soppasi keitit
Onneksi en muista kaikkia, mutta niitä riitti !
Tavaroideni penkominen, Teinikalenterini/päiväkirjani lukeminen ja sieltä selvinneiden asioiden irvailu
Joka asiaan puuttuminen vielä aikuisenakin:
-kylään tullessa nuolaistaan sormea ja tarkistetaan, onko hyllyllä pölyä
-kaappitarkastus, astiatkin "väärässä" järjestyksessä
-uudessa vaatehuoneessa liinavaatekaapissa, kauankohan nuo tuossa järjestyksessä pysyy?
-miksi nämä lautaset?
-lasit ei sovi kattaukseen!
-servetit taitellaan näin... muovikassit tällä tavalla....
-miksi pöytä on tässä, eikä tuolla?
-verhotkin väärän väriset
HEI HALOO ! Tämä on MINUN KOTINI !
En kylään kutsu, mutta kuin ilmoitusasiana kutsuu itse itsensä.- Tulen silloin ja silloin...
Käy turhaan ovikelloa rimputtamassa...
Siis miksi te kestätte tälläistä? Voi sanoa ihan että jos ei kelpaa niin voi suksia ******n, koska juurikin niin, se on Sinun kotisi.
Anteeksi mutta mitä tarkoittaa ”aina unta makaavalle”? Että joku nukkuu liian pitkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsiäisviikko oli ahdistava huipentuakseen pitkänäperjantaina vaitonaiseen kala-ateriaan naama laskoksilla. Ei saanu, juosta, meluta, pelata tai pitää kirkkaan värisiä vaatteita. Muuten ei oltu uskonnollisia, mutta pääsiäisenä surtiin koko vuoden surut kerralla. Aterian jälkeen aukesi korkki.
Myöskin kaupungissa oli kaikki kiinni koko pääsiäisen joten ahdistavaa tunnelmaa ei päässyt mihinkään pakoon. Kylään ei saanut mennä minnekään, sitähän olisi voinut häiritä toisten harrasta synkistelyä?
Nykyään koristelen kodin kauniiksi: paljon kukkia ja pupuja ja suklaata. Pääsiäinen on ikiaikainen kevään tulon juhla.
En muista lapsuudenkodistani yhtään ankeilua, joen sinänsä ot, mutta tuli lainaamastani kirjoituksesta mieleen yleinen ankeus, eli kohdallani se että juhlapyhinä piti kökkiä kotona koska kaikki kökkivät. Sukulaisia sai nähdä, mutta muutoin odotimme molemmat naapurin tytön kanssa että tulisipa jo joulupäivä, kun aatto piti olla oman perheen kanssa. Olin muutoinkin aika yksinäinen lapsi, eikä minulla ollut kuin vuosia vanhempi veli sisaruksena, emmekä tehneet koskaan hänen kanssaan yhdss ämitään. Hän oli pikku diktaattori ja kodin elämä pyöri veljeni ympärillä.
Onko se niin kamalaa olla jouluaatto perheen kanssa? Tuohan on jo edistyksellistä, että joulupäivänä sai mennä.
Se, ettei rutiineja ollut on nyt jälkeenpäin muisteltuna ahdistavaa. Vanhempani olivat ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, mutta minulla ja siskollani ei ollut kotona lähes mitään sääntöjä ja olihan se näin aikuisena ajateltuna aika turvatonta. En muista koskaan joutuneeni lapsena tai teininä tekemään kotitöitä, nuorena sai valvoa vaikka yöt jos halusi ja viikonloppuna nukkua puolillepäivin. Säännöllisiä ruoka-aikoja ei ollut vaan jääkaapista sai hakea ruokaa ja herkkuja milloin halusi. Sukulaisille ei ollut pakko lähteä enää yläasteikäisenä, kun kotona pärjäsi ilman vanhempia. Monet kaverini olivat kateellisia tuosta, mutta loppujen lopuksi tuo säännöittä eläminen ei ollut kovin mukavaa, kun sai valvoa, syödä ja mennä miten halusi eikä vanhempia juuri kiinnostanut.
Vierailija44 kirjoitti:
Isäni oli aina todella tekevä, aikaansaava ja työteliäs ihminen. Hän teki fyysisesti raskasta työtä, joka edellytti aikaisia aamuherätyksiä. Isä saattoi nousta aamulla viideltä ja aloittaa päivän työt.
Koska isän työmaa oli lähellä kotia, hän tuli kotiin aamiaiselle (lähti aamulla kotoa pelkän kahvin voimalla) ja lounaalle. Jos me lapset emme olleet hereillä isän palatessa siinä seitsemän-kahdeksan aikoihin, alkoi herättely ja taivastelu, miten "aikuiset emännät nukkuu pitkin päivää". Me "aikuiset emännät", minä ja siskoni, olimme koululaisia!
Oli todella raivostuttavaa, ettei viikonloppuisin tai lomilla saanut nukkua. Varsinkin teini-iässä ihminen tarvitsee kuitenkin unta kasvaakseen, ja isän käyttäytyminen aiheutti kamalia riitoja ja ahdistusta meissä lapsissa.Isä, joka oli luonnostaan aina ollut aamuvirkku, julisti joka aamu oman heräämisaikansa ja luetteli kaiken sen, mitä oli itse jo sinä aamuna saanut aikaan meidän "laiskojen akkojen" nukkuessa. Jos emme nousseet tarpeeksi ripeästi, isä saattoi tulla huoneisiimme ja vääntää stereot täysille ja varastaa nukkuvilta lapsiltaan peitot ja tyynyt, jopa nostaa meidät väkisin sängyistä.
Päivänokosia isä ei myöskään hyväksynyt - päivällä nukkuminen on merkki joutilaisuudesta ja laiskuudesta, kun ainahan kotona kotitöitä olisi. Myös sohvalla "joutilaana istuminen" oli kamalan paheksuttavaa, minkä vuoksi vietimmekin siskoni kanssa paljon aikaa kavereidemme ja serkkujemme luona, missä saimme nukkua aamulla riittävästi ja saimme hetken tauon loputtomista kotitöistä.
Tämä aikaisin herättely on johtanut siihen, etten aikuisenakaan osaa nukkua myöhään, vaikka olisin kuinka väsynyt. Tunnen itseni laiskaksi, jos en vapaapäivänä nouse kahdeksalta ja heti herättyäni ala puunata taloa tai pyykätä. Yritän opetella seuraamaan omaa, luonnollista unirytmiäni.
En voi kuin olla katkera isälleni. Herättely ja nukkumisen rajoittaminen oli hänelle tapa hallita perhettään, eikä tehnyt meistä tyttäristä aamuvirkkuja tai muuttanut luontaista unirytmiämme - se vain aiheutti meille ahdistusta ja alemmuudentunnetta. Ei liene tarpeellista erikseen kertoa, ettei meillä aikuistuttuamme ollut läheistä suhdetta isäämme...
Isovanhemmilla kesällä maalla sisarusten kanssa käydessä oli ihan sama, "mitähä siint talvisovastki ois tullt ko kaikk ois noi nukkunt ko työ.", aikaisin olisi koululaisen herättävä alettama ahertamaan kesälomalla. Ko. talossa kasvanut eno on myös oppinut tavat, herätykset kuudelta aamulla ja hän kohta kahdeksankymppisenä kertoo puhelimessa olevansa "kahvitauolla hommista" ja pitää illalla kunnia-asiana kertoa kuinka mihinkin paikkaan särkee kun on koko päivä tullut tehtyä ulkotöitä.
Alue: Aihe vapaa
Meilläkin syötiin lähes aina kuoriperunoita, joskus oli perunamuusia vaikka isä ei siitä tykännyt ja pyhäpäivinä kuorittuna keitettyjä perunoita. Riisiä äiti keitti joskus lisukkeeksi ja sitä sai ruokalusikallisen, siihen perunan viereen annosteltuna. Omilleen muutettuani en syönyt perunoita muutamaan vuoteen, mutta sitten aloin tykätä perunoista. Niistä saa ihania lohkoperunoita, Hasselbackan perunoita, valkosipulikermaperunoita, uuniperunoita, muusia, pannulla raakana paistettuna valkosipulin kanssa ja ihan miten muuten vaan paitsi ei kuoriperunoina. Niitä inhoan edelleen.