Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija44 kirjoitti:
Isäni oli aina todella tekevä, aikaansaava ja työteliäs ihminen. Hän teki fyysisesti raskasta työtä, joka edellytti aikaisia aamuherätyksiä. Isä saattoi nousta aamulla viideltä ja aloittaa päivän työt.
Koska isän työmaa oli lähellä kotia, hän tuli kotiin aamiaiselle (lähti aamulla kotoa pelkän kahvin voimalla) ja lounaalle. Jos me lapset emme olleet hereillä isän palatessa siinä seitsemän-kahdeksan aikoihin, alkoi herättely ja taivastelu, miten "aikuiset emännät nukkuu pitkin päivää". Me "aikuiset emännät", minä ja siskoni, olimme koululaisia!
Oli todella raivostuttavaa, ettei viikonloppuisin tai lomilla saanut nukkua. Varsinkin teini-iässä ihminen tarvitsee kuitenkin unta kasvaakseen, ja isän käyttäytyminen aiheutti kamalia riitoja ja ahdistusta meissä lapsissa.Isä, joka oli luonnostaan aina ollut aamuvirkku, julisti joka aamu oman heräämisaikansa ja luetteli kaiken sen, mitä oli itse jo sinä aamuna saanut aikaan meidän "laiskojen akkojen" nukkuessa. Jos emme nousseet tarpeeksi ripeästi, isä saattoi tulla huoneisiimme ja vääntää stereot täysille ja varastaa nukkuvilta lapsiltaan peitot ja tyynyt, jopa nostaa meidät väkisin sängyistä.
Päivänokosia isä ei myöskään hyväksynyt - päivällä nukkuminen on merkki joutilaisuudesta ja laiskuudesta, kun ainahan kotona kotitöitä olisi. Myös sohvalla "joutilaana istuminen" oli kamalan paheksuttavaa, minkä vuoksi vietimmekin siskoni kanssa paljon aikaa kavereidemme ja serkkujemme luona, missä saimme nukkua aamulla riittävästi ja saimme hetken tauon loputtomista kotitöistä.
Tämä aikaisin herättely on johtanut siihen, etten aikuisenakaan osaa nukkua myöhään, vaikka olisin kuinka väsynyt. Tunnen itseni laiskaksi, jos en vapaapäivänä nouse kahdeksalta ja heti herättyäni ala puunata taloa tai pyykätä. Yritän opetella seuraamaan omaa, luonnollista unirytmiäni.
En voi kuin olla katkera isälleni. Herättely ja nukkumisen rajoittaminen oli hänelle tapa hallita perhettään, eikä tehnyt meistä tyttäristä aamuvirkkuja tai muuttanut luontaista unirytmiämme - se vain aiheutti meille ahdistusta ja alemmuudentunnetta. Ei liene tarpeellista erikseen kertoa, ettei meillä aikuistuttuamme ollut läheistä suhdetta isäämme...
Isovanhemmilla kesällä maalla sisarusten kanssa käydessä oli ihan sama, "mitähä siint talvisovastki ois tullt ko kaikk ois noi nukkunt ko työ.", aikaisin olisi koululaisen herättävä alettama ahertamaan kesälomalla. Ko. talossa kasvanut eno on myös oppinut tavat, herätykset kuudelta aamulla ja hän kohta kahdeksankymppisenä kertoo puhelimessa olevansa "kahvitauolla hommista" ja pitää illalla kunnia-asiana kertoa kuinka mihinkin paikkaan särkee kun on koko päivä tullut tehtyä ulkotöitä.
Jotenkin niin tyypillistä alaluokan valittamista... ulkoistetaan se paha oli muihin koska ketuttaa että kaikki täytyy tehdä itse eikä rahaa tietenkään ole esimerkiksi pesu/tiskikoneeseen. Tulee mieleen 1900-luvun alkupuolisko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttönä minut aina pistettiin juhlissa "viihdyttämään" suvun pienimpiä: serkkuja, sisaruksia, pikkuserkkuja jne. Suvun samaa ikäluokkaa olevat pojat saivat leikkiä ja pelata yhdessä. Minä taas suvun vanhimpana tyttönä kaitsin lapsia, kun aikuiset juttelivat keskenään. Kun yritin keskustella monta vuotta vanhempana pikkulasten kanssa he vain vilkuilivat ja olivat hiljaa. Kerroin vanhemmilleni, että pikkulapset haluavat selkeästi leikkiä keskenään, eikä halua vanhempaa henkilöä siihen mukaan, mutta minua ei uskottu.
Etenkin teini-iässä olisin vain halunnut jutella aikuisten kanssa ajankohtaisista asioista tai pelata samanikäisten poikien kanssa. Vasta täysi-ikäisenä uskalsin sanoa, etten ole mikään lapsenvahti. Jälleen kerran myös tyttönä hoidin juhlissa pöydän kattamisen, siivoamisen, pöytien asettelun yms. Hommat itsessään ok, mutta suvun pojat saivat taas makoilla sohvilla tai pelata.
Tämä siis 2000-luvulla.
Eikä mulla oli toi sama ahdistus, vieläkin häiritsee ja hävettää jos äiti kertoo jotain mun kuulumisia joillekin sukulaisille ja satun kuulemaan.
Uskoin olevani huono siivoamisessa, koska en oppinut sitä taitoa kotoa lapsena, ja sitten taas nuorena perhekodin vanhanaikainen "äiti" tokaisi kerran, että "näkee, ettei sinulla X ole minkäänlaista silmää siivoamiseen, tuossakin on vielä roskia lattialla". T
ämä "äiti" oli muutenkin kamala ja ankara ihminen, mm. säännösteli ruokiani vaikka perheessä asuvat pojat saivat syödä niin paljon kuin halusivat- ja heistä osa oli ylipainoisempia kuin minä. Minä siis keikun bmi 25 tienoilla teinistä asti, se on luonnollinen paino, johon kehoni pyrkii aina takaisin jos lihon tai laihdun jostain syystä vähänkin. Ja teininä harrastin liikuntaa ym., eli en mielestäni ansainnut sitä suupalojen kyttäämistä. No, syömishäiriön sain lahjaksi, kun pääsin muuttamaan aikuisena pois omilleni.
Ruokapöydässä keskustelu ei onnistunut lapsuudenperheessäni eikä myöskään veljeni perheessä, jossa vietin paljon aikaa nuorena. Olin jo lapsena kauniskäytöksinen ja omaksuin luonnostaan monet sosiaaliset taidot, joita kukaan ei minulle kotipiirissä opettanut. Siinäpä sitten koitit avata keskustelua miellyttävästi, kun aikuiset lähinnä mulkaisivat sinua ja vastasivat (ruoka suussa) "ymm". Ateriointi oli kamalaa puuhaa paitsi tämän takia, mutta myös siksi, että olen luonnostaan hidas ruokailija, ja jouduin aina muiden hoputtamaksi. Muistan vieläkin sen hermostuneen tunteen kun olimme jossain paremmassa ravintolassa sukulaisten kanssa, ja minä olin ainoa, joka ei hotkinut mykkänä ruokaansa. Siinä koitin ahtaa sisääni jälkiruokaa kun muut huokailivat ja vieressäni istuvat nuoret kuiskivat hätääntyneen oloisina, että koita nyt oikeesti...vatsahan siitä tuli kipeäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älytön siivoaminen joka viikko. Jos ei ollut äidin mielestä siivottu kunnolla niin joutui siivoamaan uudestaan.
Joka syksyiset marjanpoimintareissut. Oli pakko kerätä tietty määrä. Jos kaatui ja marjat tietty siinä sivussa niin joutui noukkia uudestaan astian täyteen
Ja näitä vastaavia riitti. Ei saanut sanoa millaisia vaatteita halusi tai jos sanoi sillä ei ollut mitään merkitystä.
Ikuiset traumat jäi kun äiti pakotti mut vanhimpana lapsena (olin 5 tai 6. Luokkalainen silloin) apteekkiin ostamaan hälle ehkäisyvaahtoa 😕 että mä häpesin
Mulla oli ankea lapsuus
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä varsinaisesti ole ankea juttu, ennemminkin huvittava. Lapsena kun isä osti viikonlopuiksi sipsipussin, sen sisältö jaettiin tasan, muovikulhoihin keittiövaakaa käyttämällä, minulle, veljelleni sekä vanhemmilleni. ( vanhemmat söi joskus ihan pussista) En tiedä kenen keksintö tämä alunperin oli mutta muistan kuinka veli kyttäsi vieressä että sai grammalleen yhtä paljon kuin minä.
Eikä olisi tullut kuulonkaan ostaa kahta pussia kerrallaan tai jotain erikoisempaa makua.
Söin sipsiä suoraan pussista ekan kerran varmaan teininä jossain kaverilla tms. :D
Nykyään omat lapset saa valita mitä sipsejä haluavat eikä määriä mittailla tasan, ja saavat syödä suoraan pussista tai kaataa kulhoon... ymmärrän kyllä vanhempiani, säännöstely oli ihan järkevää, en muista koskaan olleeni pahoinvoiva liiasta herkuttelusta eikä meillä kyllä lapsuudenkodissa ollut rahaakaan yhtä paljon käytössä kuin nykyään.
Meillä maalla lähimmässä kyläpaukassa ei ollut kuin suolalla maustettuja Taffeleita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.
Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.
Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .
Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.
Meillä päin kaikki tiesivät tämän.
En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.
Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.
Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.
Ja kruunasi kahvihetken.
Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.
Itse en muista varsinaista sääntöä tai kehoitusta toimia näin, mutta mielestäni on ahneuden merkki, jos heti otetaan kakkua.
Vanhemmat pilasivat meillä lasten joulumielen olemalla tosi itsekkäitä.
Äiti oli nalkuttava ja kiukutteleva marttyyri (vaikka lapset auttoivat minkä ehtivät). Siivousraivoa ei oikeastaan ollut, koska me lapset siivottiin varmaan jo 6-vuotiaista.
Mutta todella ankea tunnelma ja syyllistäminen oli arkipäivää, vanhempien oli varmaan helpottui siitä, kun saivat pahan olonsa purettua meihin. Opimme olemaan perähuoneissa näkymättömiä ja hiljaa.
Tunnistan monissa kommenteissa olevat fiilikset. Vanhemmat siirsivät eteenpäin omia sota-ajan lapsuuden patologisia traumojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan ollut tuollainen raivosiivoaja. Lapset ovat syntyneet 90-luvun alussa. Muistan, kun tulin kerrankin kotiin raskaan työpäivän jälkeen ja kotiovella meinasin pudota polvilleni siihen vitutuksen tunteeseen, että kotona alkaa taas uusi työpäivä. Itse siivosin aina lauantaisin ja siinä oli koko viikon sotkut siivottavana. Herääminen lauantaiaamuna ei ollut mukavaa, kun tiesi, mikä työmaa odotti. Mies aina huomaavaisesti sanoi lähtevänsä pois jaloista eikä ottanut ikinä osaa mihinkään. Sori lapset.
Miksi sitten teit ne hommat, jos olit väsynyt? Miksi et voinut sanoa miehellesi, että olet rättiväsynyt ja menet lepäämään. Ihan simppeli lause: Hoida siivous ja lapset. Piste!
Miksi tämän lauseen sanominen on niin ylivoimaisen vaikeaa?
-M
Tähän voisi laittaa linkin siihen toiseen ketjuun, jossa pohditaan miksi ei voi siivota kunnolla, jos kerran siivotaan. Ei siis imuroida vain keskeltä lattia ja järjestetä tavaroita ihme röykkiöiksi tai laiteta niitä vääriin paikkoihin ettei kukaan enää löydä niitä. Tai pestä koko vessaa lavuaaria myöten vessaharjalla. Helpompi varmaan itse raivosiivota, että menee oikein kuin alkaa opettaa toista tekemään asiat kunnolla. Toista ei välttämättä vain kiinnosta/ei viitsi/ei osaa ja hänelle voi sopia ihan hyvin asua hyvinkin sekaisessa ja likaisessa asunnossa, mutta kumppani haluaa puhdasta ja siistiä - pitää siis tehdä itse vaikka raivolla. Tämän takia.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi mutta mitä tarkoittaa ”aina unta makaavalle”? Että joku nukkuu liian pitkään?
Sitäkin...kun vain makoilee, unihan siinä tulee... kun vain laiskottelee, laiskistuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies kertoo..
Elin lapsuuteni 80- ja 90-luvun taitteessa ja melkein kaikki mainitut asiat ovat tuttuja.
Siivoaminen on tehnyt minuun isot traumat ja vieläkin vihaan sellaista neuroottista siivoamista mitä vaimonikin välillä harrastaa. Äiti oli kuin perseeseen ammuttu karhu aina kun tuli töistä kotiin ja kahta kauheampi perjantaisin. Meillä nimittäin piti olla imuroituna ja keittiö siivottuna ennenkuin äiti tuli kotiin. Isä oli maanviljelijä ja aina siis kotona ja äiti kävi kaupungissa töissä.
Aina kello 16 isä joko soitti pellolta, että muista nyt imuroida ennenkuin äiti tulee kello 17 kotiin tai imuroi itse. Kehitimme isän kanssa taktiikan, että imurointi oli juuri loppumassa silloin kun äiti tuli sisälle, että äiti kuulisi imurin olevan päällä. Nimittäin aina kun imuroimme ennen sitä niin äiti alkoi huutamaan, että täällä ei ole imuroitu ja alkoi itse raivopäissään imuroimaan.
Perjantaisin odotin kauhulla sitä pääsyä koulusta kotiin, koska tiesin, että se koko ilta menee joko imuroidessa tai sitten pitää kantaa mattoja/petivaatteita ulos. Lauantaina imurointi alkoi taas aikaisin aamulla ja nukkuakaan ei saanut. Äiti tuli repimään peiton pois päältä ja huusi, että ei päiviä ole tarkoitettu nukkumiseen (kello 7), nyt ylös ja pihalle leikkaamaan nurmikkoa tai isän kanssa metsään keräämään marjoja, jotta hän saa siivottua.
Vaimoni tekee välillä samaa eli saa jonkun käsittämättömän siivouskohtauksen vaikka kello 20 tiistai-illalla ja alkaa hinkkaamaan jotain rappusia. En ymmärrä tätä funktiota vieläkään, koska senkin voisi tehdä rauhassa sitten kun on aikaa.
Syksyisin käytiin tosiaan keräämässä puolukoita, mustikoita ja karpaloita ja niitä sitten perattiin eikä yhtään saanut syödä vaan ne pakastettiin. Keväällä äiti sitten panikoi, että nyt täytyy syödä ne pakastetut marjat ja syötiin jotain puolukkasurvosta 2 viikkoa ja loppu heitettiin pois kun kukaan ei enää viitsinyt syödä.
Kylässä käytiin joo myös. Aina jossain isovanhempien luona parhaat vaatteet päällä ja siellä ei saanut tehdä mitään tai koskea minnekään, vaikka mummolle ja papalle se olisi ollut ihan se ja sama. Istuttiin siskon kanssa koko sunnuntai nätisti mummon sohvalla ja odotettiin, että saisi ottaa mehua. Mutta sitäkin sai ottaa vasta sitten kun ensin syötiin pulla ja lopuksi pala kakkua. Äitini komensi omia vanhempiaan, että älkää antako niille mukuloille pullaa tai karkkia.
Joulu....voi jeesus, kauhea marttyyrikuolema ja pelkkää stressiä. Suursiivousta, kuusi tuotiin sisälle varmaan 3 kertaa, koska aina kun se oli kerran tuotu niin piti viedä taas ulos, että äiti sai siivottua neulaset pois. Isä varisteli kuusta pihalla ja taas sama ruljanssi: kuusi sisälle ja pystyyn. Ei ole suorassa, neulasia putoaa joka puolelle, kuusi takaisin pihalle, äiti imuroi ja rikkalapiolla heittää neulasia ulos, kuusi uudestaan sisälle ja äiti on levittänyt roskasäkkejä lattialle, jotta neulasia ei putoa lattialle. Kuusi koristellaan ja taas putoaa neulasia jne jne.
Jouluaatto alkoi kello 6 kauhealla paniikilla, että miten ehditään syömään, katsomaan joulurauhanjulistus, käymään saunassa, hautausmaalle ja kirkkoonkin pitäisi mennä, kuka hakee mummon ja papan meille jne. Kello 17 ruoka, kello 18 tuli joulupukki, kello 19 lahjat, kello 20 äiti itkee makuuhuoneessa, että taaskaan ei kukaan kiittänyt vaikka tuli niin paljon tehtyä.
Nämä siivousraivarit on kyllä tuttuja lapsuudestani ja on myönnettävä, että itsekin niitä harrastin parikymppisenä.
Nykyisin en niin paljoa enää siivoile, ahdistaa ajatuskin.
Mistähän sekin on pesiytytnyt "tapakulttuuriimme"? Siitä tulee mieleen että ny on oikeus osoittaa vihaansa perheelle ja lapsille, mutta samalla kyvyttömyys organisoida arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä siivousraivarit on kyllä tuttuja lapsuudestani ja on myönnettävä, että itsekin niitä harrastin parikymppisenä.
Nykyisin en niin paljoa enää siivoile, ahdistaa ajatuskin.
Mistähän sekin on pesiytytnyt "tapakulttuuriimme"? Siitä tulee mieleen että ny on oikeus osoittaa vihaansa perheelle ja lapsille, mutta samalla kyvyttömyys organisoida arkea.
Ei siinä ollut tosiaan mitään järkeä. Sitten kun oli siivottu niin ei saanut tehdä mitään tai koskea minnekään, koska just oli siivottu.
Vierailija kirjoitti:
Äitini lörppäsuuna kertoi kaikki asiani, mm murrosiässä kuukautisten alkamiset jne jne, sukulaisille, ystäville, puolitutuille ja naapureille.
Traumaattista suorastaan.
Päätin jo varhain, että kunnioitan lasteni yksityisasioita ja tästä päätöksestä olen pitänyt kiinni.
Tää on kyllä aivan syvältä. Minun äitini teki ja tekee samaa. Kaikki terveysasiat, törttöilyt ja nolot asiat kerrottiin auliisti eteenpäin vähintään sukulaisille. Nykyään jos kerron jotain niin sanon, että et sitten kerro kenellekään. En tosin tiedä, kertooko silti. Sitten jos yrittää sanoa että ei ole kovin mukavaa kertoilla eteenpäin yksityisasioita, niin tulee tuhinaa että sä oot niin herkkänahkainen ja mitäs ihmeen salattavaa tuossakin on, normaaleita asioita! Ei mitään ymmärrystä toisen ihmisen yksityisyyttä kohtaan. Sitten äiti valittaa, kun en koskaan kerro mitään. Miksiköhän?
Siskoni on aivan samanlainen, eikä voi käsittää miksi jotkut asiat ovat yksityisiä tai niistä ei haluta kertoa koko suvulle. Yhdellä sukulaisella on arkaluontoinen perhetilanne, josta hän on kieltäytynyt kertomasta sen enempää sukulaisille. Tämä on säännöllinen paheksunnan aihe, että mikä sitäkin vaivaa, se on aina ollut niin omituinen kun ei kerro mitään... Tämä sukulainen ei edes ole mitenkään läheinen kanssamme, hyvä jos joka toinen vuosi tavataan.
Kädet pestään ennen pleikalla pelaamista jotta ohjaimet ei sottaannu
Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.
Niitä kuorineen keitettyjä perunoita oli oikeasti AINA! Joka päivä, vaan vähän eri ruuan kanssa. Omilleni muutettua en juurikaan syönyt perunaa, vain pastaa, riisiä tai kasviksia. Nyt olen löytänyt perunan monet muut muodot, siis perunamuusin, lohkoperunat, kermaperunat ja muut herkut. Myös bataatti on erinomainen lisuke. Sitä usein teininä mietin, etteikö vanhempani osanneet kokata muuta, mutta ilmeisesti tuo peruna oli joku kansallinen juttu.
Klo 17 ruokailu kun äiti haukkui pomojaan ja työkavereitaan. Me muut oltiin hiljaa ja hotkittiin ruoka että päästiin pois.
Kerran kahdessa viikossa siivottiin ja äiti oli vihainen ja valitti koko ajan. Isä oli ulkona ja tamppasi matot, veli missä sattui ja sai siivota huoneensa myöhemmin. Minä imuroin, äiti moppasi ja minä päivystin seisaaltani vieressä jos pitäisi siirtää jotain ja kuuntelin tietysti koko ajan valitusta. Äiti ärähti heti jos istuin.
Äiti oli v-tu tyytymätön koko ajan ja on vielä tänäkin päivänä, 89 v.
Huonomminkin olisi voinut olla, esim jos olisi hakattu rutiininomaisesti joka viikko tai jätetty ilman ruokaa.
Meillä oli outo tapa siinä, että erityisesti äiti veti hirveät siivouskilarit kun olisi pitänyt lähteä reissuun. Siis ihan oikeasti, meillä kävi lähes jokainen syys/hiihtoloma sama kaava: reissua on valmisteltu jopa viikkoja ja kun pitäisi lähteä (ei ollut mitenkään tavatonta että isä ja jompi kumpi meistä lapsista istui jo käynnissä olevassa autossa), kun äiti tappelee toisen sisaruksen kanssa huoneen siivoamisesta. Joku työpöydän siivoaminen oli ehta klassikko: se pöytä sai olla arkena sekaisin eikä ketään kiinnostanut, mutta kun pitäisi lähteä reissuun, niin alkaa riehuminen siivoamisesta. Tosi usein meillä kävikin sitten niin, että kun puolet porukasta istui autossa, sisältä alkoi kuulua imuroinnin ääntä. Sitten kun päästiin matkaan, niin yleensä autossa istui itkevä lapsi ja mykkäkoulua pitävä äiti.
Joskus vähän vanhempana (ala-yläasteen taitteessa) äiti perusteli tätä toimintaansa sillä, että jos satutaan vaikka kuolemaan autokolarissa loman aikana, niin onpahan asunto siisti. Vitsihän tuo äidiltä oli, mutta kyllä se vähän ikävän maun lapsen suuhun antoi.
Sen verran lapsuuden sekoilu vielä näkyy omassa elämässä, etten aikuisena halua lähteä mihinkään reissuun lomalla. Mieluummin kotona rauhassa ilman lähtöstressiä.