Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsen, vihaan elämääni, mitä tehdä?
18.11.2013 |
Tuntuu typerältä kirjoittaa tänne, kuitenkin täällä varmaan tiedetään jotakin myös lapsielämän nurjista puolista.
Olen 27 vuotias mies. Sain lapsen kaksi vuotta sitten. Se oli elämäni pahin virhe, inhoan edelleen lapsia ylipäätään ja mitään rakkautta lasta kohtaan ei ole kehittynyt. Suhteeni lapsen äitiin (33) on henki hieverissä. Käyn psykiatrilla 6 kk selvittääkseni päätäni mutta toistaiseksi se ei ole auttanut. Minussa ei tunnu olevan mitään muuta vikaa kuin että vihaan isänä olemista sydämeni pohjasta ja alan käydä epätoivoiseksi.
Mitä vaihtoehtoja minulla on?
- jatka elämää ja toivo että alkaa mennä paremmin (epätodennäköistä)
- eroa, pakene, jätä kaikki
- tee itsari
Tilanne on paha kaikille, minulle, lasten äidille ja lapselle.
Kommentit (85)
Oletko masentunut? Saatko apua riittävästi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistakaa aina tämä aloitus kun haukutte miehiä, jotka vahinkoraskauden tullen lähtevät (jos nainen ei halua aborttia) jos sanovat syyksi etteivät ole valmiita isäksi.
Se voi vaan olla totta.
[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 20:47"]
Muistakaa aina tämä aloitus kun haukutte miehiä, jotka vahinkoraskauden tullen lähtevät (jos nainen ei halua aborttia) jos sanovat syyksi etteivät ole valmiita isäksi.
Se voi vaan olla totta.
[/quote]
Nii in. Voi nyyh.
Tässä sulle totuutta: aikuisen on kannettava vastuu teoistaan. Lapsi ei pyydä vanhemmaksi huonoja aikuisia, mutta huonot aikuiset voivat tehdä lapsia. Jos lapsen saa, menee hän etusijalle riippumatta yhtään tippaakaan sitä, halusiko kumpikin tai kumpikaan vanhemmista häntä. Se on totuutta.
En tunne suoranaista halua väkivaltaan mutta lapsen kanssa olo on todella vastenmielistä. Olen kaksi vuotta koittanut saada aikaan jotakin positiivisia tunteita mutta tosiasia on että lapsi suututtaa, inhottaa ja ahdistaa. Tässä on vastuuta kannettu ja osallistuttu mutta alkaa naisellakin kärsivällisyys loppua selvästi kun lapsi alkaa jo tajuta asioita ja en vain pysty teeskentelemään tarpeeksi hyvin.
Oma lapsuus oli ihan perusonnellinen ja perheeni on läheinen vieläkin. Nyt kylläkin suhteet sinne päin on väkinäiset kun en voi tunnustaa miten pieleen tämä meidän oma perhe-elämä on mennyt.
Luulen että muutan pois ainakin vähäksi aikaa. Aina kun olen ollut vaikka viikon jossakin muualla niin olo on heti rauhoittunut ainakin tilapäisesti.
En ole mielestäni tehnyt mitään väärää mutta vähänpä sillä nyt on väliä.
Vielä lisäys viestiin 29.
En tiedä onko tunteesi enemmän rakkauden puuttumista vai suoraa vastenmielisyyttä. Jos tunnet halua väkivaltaan, on varmaan lapsen edun ja turvallisuuden kannalta tarpeellista muuttaa. Tosin tunnen kyllä äitejäkin, joilla tilanteeseen tottumiseen on mennyt aikaa ja jotka ovat "puolileikillään" pohtineet lapsen huumaamista tms. yövalvomisten aikaan. Eivät ole kyllä ikinä oikeasti tehneet lapselle pahaa. Kuulostele kuitenkin itseäsi ja muista turvallisuus ensin!
Ja tosiaan, jokin toimintakeskeinen terapia voisi myös olla vaihtoehto perinteiselle psykoterapia-lähestymistavalle. Ja tarvittaessa lekuri vaihtoon. Terapian onnistuminen riippuu paljon myös persoonallisuuksista ja henkilökemioista hoitajan ja potilaan välillä.