Sain lapsen, vihaan elämääni, mitä tehdä?

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 17:26"][quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 17:11"]

Jos oot terve ja tasapainoinen aikuinen, niin et pysty lähtemään ja jättämään kaikkea tuosta noin vain potematta huonoa omaatuntoa.

[/quote]

Helvetinmoinen syyllisyys asiasta vaivaa koko ajan. Välillä luulin jo olevani asian kanssa sujut mutta kaikki tilanteessa tuntuu vaan niin pahalta! Olen lapsen kanssa mutta viime aikoina lapsen äitikin on alkanut rajoittaa sitä kun on ilmeistä että kärsin. Pelkää kai lapselle koituvan haittaa siitä etten osaa teeskennellä niin hyvin kuin haluaisin.

[/quote]

Kuulostaa oikeasti aika ahdistavalta tilanteelta. Et varmaan voi oikein muutakaan kuin jatkaa terapiaa ja yrittää sopeutua. Onko sulla siis ikävä "vanhoja hyviä aikoja" ennen lasta vai menikö sulla ja lapsen äidillä huonosti jo ennen perheenlisäystä? Itselleni kävi niin että puolisoni (5 vuotta yhdessä) oli ihan innoissaan suunnittelemassa lasta kanssan, kunnes kuukausi sitten yhtäkkiä ilmoitti ettei välttämättä haluakaan vielä vakiintua ja jätti minut. Jonkinlainen ahdistus kai häntäkin vaivasi, pelkäsi menettävänsä jotain lapsen myötä? Onneksi sentään ilmoitti ennen kuin tulin raskaaksi... ei sinänsä liittynyt aiheeseen, tuli vain mieleen että liekö sullakin samanlaista "vapauden kaipuuta"?

Halusitko sitten lasta tosissasi kun päätitte sen hankkia? Vai tuliko raskaus yllätyksenä? Oma puolisoni suunnitteli vielä vähän aikaa sitten ihan innoissaan lasta kanssani, kunnes yhtäkkiä ilmoitti ettei välttämättä haluakaan vielä vakiintua ja että suhdekin on alkanut ahdistaa. Erohan siitä tuli. :/ onneksi sentään ilmoitti ennen kuin ehdin tulla raskaaksi! Ei sinänsä liittynyt aiheeseen, mutta ajattelin että liekö sullakin samanlaista ahdistusta ja "vapauden kaipuuta"? :/ kuulostaa kyllä ahdistavalta tilanteelta

Kiitos neuvoista.

Lapsen äidin kanssa oli välillä myrskyisää mutta koko ajan olen ollut varma että tässä on minulle se oikea nainen. Lapsista puhuttiin aluksi että katsotaan myöhemmin mutta sitten tuli vahinkoraskaus. Sanoin että antaa tulla, kyllä siitä selvitään. Mutta aivan tässä on perseestä ja suhdekin on epämääräinen. Minulle on tehty selväksi että suhdetta ei voi olla ilman että olen myös lapselle isä. Se on todella surullista sillä vahvasti tuntuu ettei minusta mitään isää koskaan tule. Puuttuu joku palikka mikä monilla kaveri-isillä selvästi on. Eivät he laske minuutteja että koska antaa lapsi takaisin äidille. Ja se inho ja pettymys mikä naisen kasvoilla on... Lääkitys on ahdistukseen mutta tuntuu että se saa vain näkemään koko kamalan tilanteen selvemmin.

Varmasti tuntuu lasten äidistäkin ihan kamalalta. :( sun pitää vaan yrittää päästä yli siitä ajatuksesta ettei susta koskaan tule olemaan isäksi. Ei varmasti ole helppoa, mutta eikö tuollaisia asioitakin pysty tavallaan "treenaamaan"? :D yritä vaikka väkisin viettää aikaa lapsen kanssa ja tutustua häneen :) jos taas tuntuu ettei kertakaikkiaan onnistu, on varmaan kaikkien teidän edun mukaista että eroat lasten äidistä. :/

Mitäpä jos KASVAISIT AIKUISEKSI?????

Muista,e ttä rakkaus on muutakin kuin tunnetta. rakkaus on myös tekoja lapsen hyväksi. Vaikka sinusta ei tuntuisi hyvältä leikkiä lapsen kanssa niin voit sen tehdä kuitenkin.

Vertaukseksi se, että joku voi hehkuttaa kuinka rakastaa lastaan ja sitten kuitenkin vaikka jättää tämän yksin kotiin kun menee ryyppäämään.

Voi olla, että syy on se, että sinulla ei itsellä ole ollut vanhempia jotka välittävät? Voit olla myös ihminen joka inhoaa ennaltamäärättyjä rooleja (kuten minä). Jos lähestyt isyyttä roolin kautta ahdistut? Tällöin apuna voi olla, että on omana itsenä läsnä. Kun lapsi on pieni voi olla oiekasti kyllästyttävää leikkiä ja hoitaa ja olla läsnä. Kokemus siitä, että rakastaa lasta voi syntyä tylsyyden kautta. Toiset eivät ole sellaisia, että tuntisivat kiintymyksensä selkeästi.

Jos sinulle ei liity tähän mitään vihan tunteita ja halua vahingoittaa lasta niin miksei "lusisi" muutamia vuosia eteenpäin.

Itse rakastan lastani ylikaiken, mutta en ole ollenkaan pitänyt tästä kotonaolosta, ruuanlaitosta ja sellaisesta arkijutusta.

Olen "lusinut" muutaman vuoden ja odotellut, että lapsi kasvaa jotta on helpompaa.

Mutta tosiaan jos koet vahvaa vihaa ja inhoa itse lasta kohtaan kannattaa häipyä.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 17:55"]

Kiitos neuvoista.

Lapsen äidin kanssa oli välillä myrskyisää mutta koko ajan olen ollut varma että tässä on minulle se oikea nainen. Lapsista puhuttiin aluksi että katsotaan myöhemmin mutta sitten tuli vahinkoraskaus. Sanoin että antaa tulla, kyllä siitä selvitään. Mutta aivan tässä on perseestä ja suhdekin on epämääräinen. Minulle on tehty selväksi että suhdetta ei voi olla ilman että olen myös lapselle isä. Se on todella surullista sillä vahvasti tuntuu ettei minusta mitään isää koskaan tule. Puuttuu joku palikka mikä monilla kaveri-isillä selvästi on. Eivät he laske minuutteja että koska antaa lapsi takaisin äidille. Ja se inho ja pettymys mikä naisen kasvoilla on... Lääkitys on ahdistukseen mutta tuntuu että se saa vain näkemään koko kamalan tilanteen selvemmin.

[/quote]

tunsin tähän viestiin asti sääliä. Et ole varmaan ihan järkevä jos todella kuvittelet, että voit saada vaimosi ilman vastuuta yhteiseen lapseenne? Mietitkö todella tuollaista vai tuliko ajatusvirhe? Äläkä kuvittele typeriä lapsi on vaimollesi tärkeintä ja sinä et voi saada vain naista ilman tätä sinun munasta tullutta lasta!

anna vaimosi mennä. Hän löytää jonkun paremman ja sinä saat alkaa parannella haavojasi. Lapsi ja vaimo kärsii älä tee sitä heille

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 17:10"]

Jatka hoitoa ja keskusteluja psykiatrin kanssa, sopeudu.

[/quote]

Psykiatri ehkä lähestyy aihetta liian teoreettisesti, jonkinlainen terapia voi olla parempi?

kuvittelekko oikeesti että vaimo haluaa sut ilman että oisit lapselle isä XDDD

Eroa. Eihän kukaan teistä ole tuossa tilanteessa onnellinen.

Voi helvetti näitä "kasva aikuiseksi"- neuvoja! Toivottavasti mä ainakaan en kasva sellaiseksi aikuiseksi että pitäis vaan hyväksyä kaikki paskat tilanteet ja paska elämä.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 18:48"]

Voi helvetti näitä "kasva aikuiseksi"- neuvoja! Toivottavasti mä ainakaan en kasva sellaiseksi aikuiseksi että pitäis vaan hyväksyä kaikki paskat tilanteet ja paska elämä.

[/quote]

Huono vastaus, mutta todellisuus on sitä, että valtaosa maailman ihmisistä elää elämää jossa on vain kestettävä "paska" elämä.

Nainen tähän törmää helpommin, itse kun jäin yksin selviämään lapsen kanssa.

Vihaan tätä elämää, mutta rakastan lastani ja siksi suotun kärsimään.

Olisi kiva jos olisi joku muu joka kantaisi vastuuta myös, mutta ei ole.

Maailmassa lukemattomat naiset tietävät tämän, että on vain jatkettava elämää vaikka sitä ei pystyisikään muuttamaan mieleisekseen.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 18:48"]

Voi helvetti näitä "kasva aikuiseksi"- neuvoja! Toivottavasti mä ainakaan en kasva sellaiseksi aikuiseksi että pitäis vaan hyväksyä kaikki paskat tilanteet ja paska elämä.

[/quote]

lasta ei voi peruuttaa et VOI muutakuin hyväksyä että sinulla on LAPSI oikea ihminen. Voit karata mutta se ei muuta tilannetta yhtään mihinkään että jossain on sinun _lapsesi_

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 18:48"]

Voi helvetti näitä "kasva aikuiseksi"- neuvoja! Toivottavasti mä ainakaan en kasva sellaiseksi aikuiseksi että pitäis vaan hyväksyä kaikki paskat tilanteet ja paska elämä.

[/quote]

Sun todellakin kannattaisi ottaa tuosta neuvosta vaari. Olet selvästi sen tarpeessa!

Jos joku tekee lapsen, niin ei siinä auta muu kuin unohtaa omat lapselliset ja typerät kiukuttelut ja kasvaa aikuiseksi ja vanhemmaksi. Se tarkoittaa MYÖS sitä, että alkaa iloita ja nauttia siitä, mitä on saanut. Ei sitä, että pillitetään jotain haavemaailmaa, mihin ei ilman aikakonetta voi päästä.

Saitko parempia vastauksia täältä http://www.reddit.com/r/childfree/comments/1qvwst/had_a_child_its_horrible_what_are_my_options_now/

vai av:lta?

Huoh. Miehet. Nyt sit ap eroaa. Jo puolen vuoden päästä löytyy uusi nainen ja uudet pullat pannaan uuniin. Näin se menee.

Mua niin käy tämäkin lapsi sääliksi. Olen itse kasvanut tunnevammaisen isän kanssa ja olen ehdottomasti sitä mieltä että parempi kokonaan ilman isää....ap suosittelen minäkin että katoat lapsen elämästä ennen kuin aiheutat suurempia traumoja.

Ei toi ole niin vakavaa, kyllä isättömiä lapsia on muitakin ja hyvin pärjäävät. Otat eron, maksat elarit ja olet etäisänä sen mitä olet. Kun lapsi kasvaa hän voi itse päättää haluaako olla kanssasi tekemisissä. Siihenhän et itse voi vaikuttaa.

Komppaan vahvasti kirjoittajaa 16.

Rakkaus on ennenkaikkea nimenomaan tekoja, ei tunnetta. Lapsen kanssa leikkiminen on yleensä tylsää. Vaipan vaihtaminen on inhottavaa. Se, että siitä huolimatta leikkii ja vaihtaa vaipan, on vanhemmuutta. Ainakin itse antaisin suhteelle tilaa ja aikaa kehittyä. Ehkä mielesi ei ole vielä kypsynyt hyväksymään isyyttä? Yhdessä oleminen ja tekeminen voi olla avain hyväksymiseen.

Vauvan kanssa ei voi hirveästi puuhata mitään. Kouluikäisen kanssa voit potkia palloa, kulkea metsässä, tehdä ruokaa, käydä uimassa, pelata pleikkaa, tai mitä nyt tykkäätkään tehdä, niin että itselläsikin on aidosti hauskaa. Ehkä asennoitumisesi muuttuu kun lapsi kasvaa, alkaa ymmärtää asioita ja voit keskustella, tehdä ja harrastaa sen kanssa? Kun lapsi pitää sinua maailman viisaimpana ihmisenä ja katsoo sinua kuin sankaria?

Olitko ahdistunut ennen isäksi tulemista? Mitä jos sinua oikeasti painaa muu ahdistus, ja isän rooli siihen päälle tuntuu liian raskaalta lisäkuormalta jonka mieli sen takia torjuu? Luulen, että stressaaminen "oikealla tavalla" tuntemisesta vaan lisää lapsen assosioitumista ahdistukseen, mikä ei varmasti lisää rakkauden tuntemuksia. En myöskään usko että "oikeaa" tapaa on välttämättä olemassakaan. Niin kuin ihmiset näkevät värit tai maistavat samat ruoat eri tavoilla, luultavasti jokainen myös tuntee omalla tavallaan.

Psykiatrilla käyminen on varmasti hyvä ajatus, suosittelen jatkamaan. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa. En tiedä mitä syöt ja kauanko olet ottanut niitä, mutta useimmilla lääkkeillä menee viikkoja, jopa kuukausia ennen havaittavia vaikutuksia. Ei siis kannata heittää toivoa. Lääkkeistä voi olla apua akuuttiin ahdistukseen, mutta ne voivat myös latistaa tunteita pitkässä juoksussa. Kannattaa siis kuulostella tuntemuksiaan ja jutella niistä lääkärin kanssa.

Parisuhteesta on vaikea kommentoida tietämättä asiasta enempää. Periaatteessa mikäli vanhemmat eivät ole fyysisesti tai henkisesti toistensa kurkuissa kiinni, kummallakaan osapuolella ei ole vakavaa addiktioa tms., on yleensä lapsen etu että vanhemmat pysyvät yhdessä vaikka se ei aina olisikaan niin hienoa tai helppoa. Mielestäni ihmiset eroavat nykyään liian helposti.

Suurin osa ongelmista on kuitenkin ratkaistavissa puhumalla mikäli molemmat ovat siihen halukkaita ja riittävän kypsiä. Jos saman katon alla oleminen tuntuu kertakaikkisen ahdistavalta, suosittelisin muuttamaan joksikin aikaa pois jotta saat etäisyyttä tilanteeseen ja aikaa ajatella, mutta antamaan silti suhteelle vielä mahdollisuuden.

Jos suhteesi lapsen äidin kanssa on periaatteessa kunnossa, voit yrittää saada voimaa tilanteeseesi parisuhteesta, tekemällä vaikka mukavia asioita avovaimosi kanssa. Luultavasti tilanne kuitenkin satuttaa lapsen äitiä jo nykyisellään, joten ei varmaan kannata avautua inhon tunteistaan hänelle. Psykiatri on sitä varten.

Onko sinulla keinoja käsitellä ahdistusta silloin kun se ilmenee akuuttina? Monia auttaa esimerkiksi juokseminen tai punttisalilla käynti.

Mietin myös samaa kuin joku aiemmista kirjoittajista. Millainen sinun lapsuutesi oli? Saitko rakkautta ja huolenpitoa? Jo vauva-ajan kokemukset joita ihminen ei itse muista vaikuttavat voimakkaasti kaikkiin tuleviin kiintymyssuhteisiin. Poikasena huolenpitoa vaille jääneet nisäkkäät eivät osaa hoitaa omia jälkeläisiään vaan suhtautuvat niihin välinpitämättömästi.

Millaisia suhteesi muihin ihmisiin yleisesti ovat? Onko sinulla läheiset välit esimerkiksi perheeseesi? Ovatko ihmissuhteesi syviä ja kiintymyksentäyteisiä vai pinnallisia? Oletko huolehtinut ja välittänyt esimerkiksi nuoremmista sisaruksista? Onko sinulla ollut huolehdittavana kissaa, koiraa tai muuta lemmikkiä, oletko aidosti välittänyt ja tuntenut kiintymystä siihen?

Älä luovuta vielä! Voimia ja rohkeutta. :)

Olet nuori isä ja toiset miehet on valmiita isäksi vasta  40v. On miehiä jotka on nuorena huonoja isiä ja vanhempina jo hyviä isiä. Lasta ei voi väkisin rakastaa. Päätös on omasi mitä teet. Mun miehellä oli äit  joka hylkäsi lapsensa koska ei vain rakastanut.