Lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen

Pystyttekö sinä ap ja miehesi olemaan muutamaa viikkoja huutamatta toisilenne ja lapselle. Se ratkaisu olisi yksinkertaisesti siinä. Ei pitäisi olla ylivoimaista normaalille ihmiselle ,kun on vain yksi leikki-ikäinen lapsi ja osapäivätyö.

Ei lisää lapsia teille.

Lapsen näkökulmasta asian katsominen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että pyritään ymmärtämään lasta ja miettimään millä tavalla lapsia asian voisi mahdollisesti kokea.

Se ei ole syyllistämistä, vaan ihan terve tapa toimia ja ajatella.

Usein moni vanhempi käpertyy siihen omaan oloonsa ja tuntemuksiin, kun lapsi aiheuttaa päänvaivaa. Alkavat tuomaan omaa paha oloa, kuten apkin.

Pitäisi kääntää se näkökulma siihen, että mikähän lapsella on vikana? Mistä se johtuu? Millä voisin helpottaa lapsen oloa, vaikka en tekojaan hyväksykään? Millaista esimerkkiä näytän? Mitä viestin omilla reaktioillani? Annanko turvaa vai turvattomuutta? Ottaako enemmän päähän se, että Minä Itse joudun sietämään tällaista paskaa ja stressiä, vai se että toisella, pienellä lapsella, on selvästi huono olla?

Missä se näkökulma on?

Ap:lla on selvästi vain itsessä. On päättänyt, että lapsella on kaikki hyvin. Omaa kohtaloaan vain surkuttelee. Ei ymmärrä mitä asian tarkastelu lapsen näkökulmasta edes tarkoittaa.

Takuulla on vähintään joku adhd. 

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

Naapurissani asuu 2 kiljukaulapoikaa - ovat tulleet äitiinsä...

Antakaa raivota. Älkää enää pahentako tilannetta olemalla vihamielisiä siitä, että lapsi kokee niin.

Älkää ruvetko sanoittamaan... kaikista ei vain ole siihen. Epäilen, että tekisitte vain sopan. Antakaa lapsen jo olla, koska hän huomaa kyllä, jos ette kestä tunteita.

Keskittykää enemmän hyviin asioihin. Täydellistä ei kai ole.

Jos lapsi ei ole allergikko tms sairaus niin kaikissa muissa tapauksissa muutos lähtee aikuisista. Minulla on erittäin voimakastahtoinen mutta samalla herkkä kuopus. Sellaiselle lapselle ei missään tilanteessa vedetä tilannetta kireällä saatika kovaa kovaa vastaan. Ylipäätään kiukkutilanteessa ollaan jo myöhässä. Tällaisen lapsen kanssa suhdetta luodaan hyvinä hetkinä, kerrotaan että rakastetaan ja ollaan lempeitä. Koskaan ikinä ei itse huudeta. Voin kertoa ap, että jos sinä ja miehesi huudatte niin varsinkin esiteini-teini- iästä tulee painajainen helvetin porteilla. Turha tiukkuus, kontrolli, yksin hylkääminen yms pipo kireellä olo pois vanhemmilta heti. Antakaa katsoa sitä telkkaria vaikka- se on pienempi paha kuin tuhota suhde lapseen. Ja nämä neuvot koskevat vahvatahtoista herkkää lasta.

Meidän erityisesti matemaattisesti lahjakas lapsemme oli hirviö tuossa iässä. Huutokohtaukset tarhapäivän jälkeen kestivät parikin tuntia, lapsi aloitti ne taaperoiässä. Päiväkodista sanottiin, että voi olla erityislapsi, arvelivat ettei pääse edes normaaliin kouluun. Laitettiin tehostetut tuet, pienryhmä ja elton säännöllinen tarkkailu. Päiväkodissa hän oli vetäytyvä, ei totellut käskyjä jos ne olivat hänen mielestään epäoikeudenmukaisia, ei sopeutunut massaan. Hoitajat epäilivät masennusta. Perheneuvolan jonosta emme koskaan päässeet tapaamiseen saakka.

Esikoulussa kaikki yhtäkkiä muuttui, lapsi alkoi osallistua aktiivisesti ja siellä alettiin nähdä ekan kerran, ettei hän ole ongelmalapsi. Jo syksyllä järjestettiin opettajan toimesta kokous, jossa purettiin kaikki tukitoimet, lapsi alkoi auttaa muita ryhmäläisiään tehtävissä. Ehdotettiin siirtoa suoraan ekaluokalle, mutta katsoimme, että leikkiköön vielä eskarin verran, hän on ollut aina jotenkin pikkuvanha.

Nyt koululaisena on edelleen välillä haastava, murrosikä tuo vielä lisää väriä. Rähinää osaa kuitenkin katsoa läpi sormien ja oma ahdistus vähenee, kun kotiin tulee pelkkää kymppiä kokeesta.

Minä ja mieheni olemme olleet aina tosi helppoa lapsia, mutta myös kasvaneet alistettuina ja fyysisesti kuritettuina. Emme saaneet saati uskaltaneet olla sellaisia kuin olimme. Lapsella on varmasti sama sitkeä, päättäväinen temperamentti joka nuo vaikeudet aiheuttaa, mutta toisaalta myös hyvät asiat hänen elämässään johtuvat niistä. Kuten meillä vanhemmillakin, olemme elämässämme pärjänneet hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiinnipitäminen pakolla on fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Piste.

Selvä juttu. Eli seuraavalla kerralla kun lapsi raivonvallassa hakkaa päätään lattiaan.

Siis ihan täysillä. Niin hakatkoon vaikka päänsä halki. En siis pidä kiinni ja estä tätä, että ei pikkuiselle vain tulisi trauma.

147 jatkaa. Päiväkodin mielestä suurin ongelma oli se, että lapsi haastaa aikuista. Ei fyysisesti, hän ei koskaan ole ollut fyysisesti väkivaltainen, vaan ei totellut. Kyseli liikaa miksi joku asia pitäisi tehdä näin, vaati kuulemma erityiskohtelua, jota ei voitu antaa. Eli ongelma oli myös siellä päiväkodissa, ei sinne sopeudu lapsi joka haluaa kulkea omia polkujaa. Toki hänet ja hänen tahtonsa voi nujertaa, onneksi se ei meillä onnistunut, lähellä kyllä oli kun häntä kuvailtiin depressiiviseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Eiiih!!!! UUSIIKO TÄMÄ VIELÄ?!?

T. raivopäisen 2v kanssa kituva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Eiiih!!!! UUSIIKO TÄMÄ VIELÄ?!?

T. raivopäisen 2v kanssa kituva

Unohdat teini-iän. Laske sekin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Ei kuulu ikään.

Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.

Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.

Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.

Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.

Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.

3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.

Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.

Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.

Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.

Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.

Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.

Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.

En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.

Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.

En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.

Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.

Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.

Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.

Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.

Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.

Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.

Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?

Ap

Se tarkoittaa EMPATIAA eli toisen rooliin astumista. Ei ajatusten lukua. Ap, oletko itse autistinen kun et tavoita ollenkaan lapsen hätää? Pieni huutaa yksin keittiöön lukittuna ja sinussa ei herää empatiaa?

Vierailija kirjoitti:

Lapsen näkökulmasta asian katsominen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että pyritään ymmärtämään lasta ja miettimään millä tavalla lapsia asian voisi mahdollisesti kokea.

Se ei ole syyllistämistä, vaan ihan terve tapa toimia ja ajatella.

Usein moni vanhempi käpertyy siihen omaan oloonsa ja tuntemuksiin, kun lapsi aiheuttaa päänvaivaa. Alkavat tuomaan omaa paha oloa, kuten apkin.

Pitäisi kääntää se näkökulma siihen, että mikähän lapsella on vikana? Mistä se johtuu? Millä voisin helpottaa lapsen oloa, vaikka en tekojaan hyväksykään? Millaista esimerkkiä näytän? Mitä viestin omilla reaktioillani? Annanko turvaa vai turvattomuutta? Ottaako enemmän päähän se, että Minä Itse joudun sietämään tällaista paskaa ja stressiä, vai se että toisella, pienellä lapsella, on selvästi huono olla?

Missä se näkökulma on?

Ap:lla on selvästi vain itsessä. On päättänyt, että lapsella on kaikki hyvin. Omaa kohtaloaan vain surkuttelee. Ei ymmärrä mitä asian tarkastelu lapsen näkökulmasta edes tarkoittaa.

Miten olen päättänyt että lapsella on kaikki hyvin? Olemme hakeneet apua neuvolasta sekä perheneuvolasta: heidän mielestään lapsella on kaikki hyvin, normaalia uhmaa. Samaa sanoo pk. Tottakai musta tuntuu ihan hirveältä ja sydäntäriistävältä katsoa noita kohtauksia. Ja en huvikseen lasta sulje huoneeseen ja mene puhelimeen toisaalle - tässä on vaan mun työpaikka pelissä ja tällä ratkaisulla mahdollistan lapselle huomattavasti kevyemmät hoitopäivät. Tietysti meidän täytyy nyt miettiä mikä on pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, ehkä lapsi menee 8 h pv hoitoon ja minä palaan normaaliin työaikaan.

Ap

Ja siis lapsi on isojen ryhmässä pk:ssa. Mutta on pieni pk ja samassa ryhmässä on yli puolet tuttuja lapsia pk:n aloittamisen ajoilta jo. Sekä omahoitaja on myös vaihtanut ryhmään joten isoja muutoksia ei ole tullut päivähoidossa,siksi kirjoitin aiemmin, että ryhmä pysynyt samana mikä siis ei kirjaimellisesti pidä paikkaansa. Ja tulee omassa ryhmässään ikätovereiden ja hieman vanhempien lasten kanssa hyvin toimeen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.

Ap

Mikä muu kuormittaa teidän arkea tällä hetkellä. Kun itse on väsynyt, niin pinna on lyhyempi. Onko teidän molempien työpäivät 8h vai teettekö jatkuvia ylitöitä ja illat harrastuksia? Vietättekö yhdessä molemmat aikuiset aikaa lapsen kanssa vai vaihdatteko vain vuoroja? Arjen rauhoittamista voisi harkita.

Lapsella on stressi. Kokeilkaa painopeittoa, niin lapsi voisi nukkua turvallisesti.

Kauheaa väkivaltaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiinnipitäminen pakolla on fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Piste.

Selvä juttu. Eli seuraavalla kerralla kun lapsi raivonvallassa hakkaa päätään lattiaan.

Siis ihan täysillä. Niin hakatkoon vaikka päänsä halki. En siis pidä kiinni ja estä tätä, että ei pikkuiselle vain tulisi trauma.

Haha, samaa mietin. Esikoinen oli päänhakkaaja ja nuorempi heittelee tavaroita, raapii ja hakkaa, siis ihan hallitsemattomassa raivossa, niin jatkossa pitää vaan sallia se.

Ps. Mitenköhän tosta vanhemmasta tuli ihan täyspäisen olonen lapsi vaikka uhmassa estettiin päänsä hakkaaminen pitämällä lasta sylissä. 🤔

Erityislapsi, asperger.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen näkökulmasta asian katsominen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että pyritään ymmärtämään lasta ja miettimään millä tavalla lapsia asian voisi mahdollisesti kokea.

Se ei ole syyllistämistä, vaan ihan terve tapa toimia ja ajatella.

Usein moni vanhempi käpertyy siihen omaan oloonsa ja tuntemuksiin, kun lapsi aiheuttaa päänvaivaa. Alkavat tuomaan omaa paha oloa, kuten apkin.

Pitäisi kääntää se näkökulma siihen, että mikähän lapsella on vikana? Mistä se johtuu? Millä voisin helpottaa lapsen oloa, vaikka en tekojaan hyväksykään? Millaista esimerkkiä näytän? Mitä viestin omilla reaktioillani? Annanko turvaa vai turvattomuutta? Ottaako enemmän päähän se, että Minä Itse joudun sietämään tällaista paskaa ja stressiä, vai se että toisella, pienellä lapsella, on selvästi huono olla?

Missä se näkökulma on?

Ap:lla on selvästi vain itsessä. On päättänyt, että lapsella on kaikki hyvin. Omaa kohtaloaan vain surkuttelee. Ei ymmärrä mitä asian tarkastelu lapsen näkökulmasta edes tarkoittaa.

Miten olen päättänyt että lapsella on kaikki hyvin? Olemme hakeneet apua neuvolasta sekä perheneuvolasta: heidän mielestään lapsella on kaikki hyvin, normaalia uhmaa. Samaa sanoo pk. Tottakai musta tuntuu ihan hirveältä ja sydäntäriistävältä katsoa noita kohtauksia. Ja en huvikseen lasta sulje huoneeseen ja mene puhelimeen toisaalle - tässä on vaan mun työpaikka pelissä ja tällä ratkaisulla mahdollistan lapselle huomattavasti kevyemmät hoitopäivät. Tietysti meidän täytyy nyt miettiä mikä on pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, ehkä lapsi menee 8 h pv hoitoon ja minä palaan normaaliin työaikaan.

Ap

Mikä kevyempi päivä se on, että hänet suljetaan raivoavana huoneeseen?

Up