Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen
15.09.2020 |
Kohta 3v lapsi saa päivässä monta pahimmillaan melkein tunnin pituista järjetöntä raivaria. Aamu alkaa valituksella ja yltyy huutoon ja lapsen saa väkisin raahata autoon ja päiväkotiin. Sinne menee kyllä mielellään ja pk:sta tulee hyvää palautetta lapsen käytöksestä. Iltapäivällä raivarit jatkuu kotona, huutaa eteisen lattialla ylensä 30 - 60 min putkeen. Sitten vähän rauhoittuu kunnes viimeistään nukkumaan mennessä taas räjähtää.
Olemme molemmat vanhemmat ihan poikki tähän tilanteeseen. Meillä on kotona aivan hirveä meteli koko ajan, joku huutaa jatkuvasti. Haaveissa on ollut toinen lapsi, mutta ei tähän kaaokseen voi mitään vauvaa enää ottaa. Ollaan ns hyvä perhe, molemmat vanhemmat hyvissä töissä, ei päihdeongelmaa, talous kunnossa. Neuvolassa vähätellään, kuuluu kuulemma ikään. En ikinä tiennyt, että arki tulee olemaan pelkkää huutoa ja silmitöntä raivoa..
Mitä tässä voi tehdä. Ollaan niin lopussa tähän ja kotona olo ahdistaa kaikkia nykyään. Lapsi on lyhyitä päiviä hoidossa, tuskin johtuu ylikuormittumisesta.
Kommentit (208)
Sitä pitää otta lujasti hartioista kiinni, viedä naama lähelle ja karjaista täysi että NYT HILJAA!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.
Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.
Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.
Ei kuulu ikään.
Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.
Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.
Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.
Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.
3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.
Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.
Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.
Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.
Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.
Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.
Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.
En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.
Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.
Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.
Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.
Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.
Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.
Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.
Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?
Ap
Kirjoittaja 108 jatkaa...
Olette mielestäni ottaneet lasta hyvin huomioon. Koska luin vain ensimmäisen viestin siitä ei selvinnyt kauan tätä kiukkuamista ja huutamista on jatkunut.
Meillä lapsi oli vauvasta alkaen "äkäisen" oloinen ja menetti nopeasti malttinsa ellei vaippa vaihtunut tai ruoka tullut tarpeeksi nopeasti, sekä oli erittäin huono nukkumaan. Oikeastaan oli sellainen tunne että lapsen tehtävä kolme ensimmäistä vuotta oli haastaa meitä vanhempia ihan kaikessa, varsinkin se kahdesta kolmeen vuoteen aika oli täyttä tuskaa koska huuto ja raivoaminen oli joka päiväistä.
Kuten sanoin kaikki muuttui äkkiä kolmevuotissynttäreiden aikoihin. Toki lapsi senkin jälkeen kävi erilaisia kehitysvaihetaan läpi, mutta ne menikin sitten ihan "oppikirjan" mukaan ja niihin osasi suhtauta sen mukaisesti. Ehdottaisin että odottelet (ja sinnittelette) sinne reiluun kolmeen vuoteen. Varmasti jonkinlaista kypsymistä tulee tapahtumaan.
Eikä lapseni ollut autistinen eikä ADHD eikä mitään muutakaan, jotain voi päätellä siitä että kohta on DI eli vänkää, kyseenalaistaa ja inttää jatkossakin joka asiasta.
Juu ja toinenkin lapsi on huolimatta siitä että tuo ensimmäinen oli haastavampi kuin osattiin odottaa. On sisarustaan paljon helpompi tapaus vieläkin.
Ap, älä lue noita typeriä kommentteja. Lähetän sinulle etähalin koska tiedän mitä se on ja sinussa ei ole mitään vikaa!!! Minun lapseni huusi uhmaiässä pari vuotta, jokaikinen päivä ja meinattiin tulla hulluiksi. Onneksi meillä mies on lehmänhermoinen joka hoki että tämä menee ohi, tämä menee ohi, tämä menee ohi...
Tyttö käyttäytyi hienosti vieraissa ja päiväkodissa mutta kotona se alkoi. Myöhemmin eräs mummu sanoi että lapsi huutaa (henkisiä) kasvukipuja ja kai se niin oli. Vanhemmalla iällä olen huomannut tyttöni olevan hyvin ”avoin” kaikille ärsykkeille; hän lukee ihmisiä ja tilanteita hyvin tarkasti ja se kuormittaa häntä vieläkin mutta on oppinut elämään sen kanssa. Hän on niitä tyyppejä joka näkee että kummitäti on raskaana vaikka toinen on vasta tehnyt testin tai sen että ope on saanut juuri huonoja uutisia. Ehkä silloin pienenä se koko maailma tuli voimalla päälle ja muuta keinoa selvitä ei ollut kuin huutaa.
Miten me selvisimme - selkeä päiväjärjestys, ennakointi ja vuorottelu tytön kanssa. Annettiin toiselle ”huutovapaata” aikaa. Opittiin jatkamaan toimintoja vaikka toinen huutaa kurkku suorana (vaikka leivottiin pullaa niin siinä sitten vaan leivottiin, jossain vaiheessa tyttö kuitenkin halusi laittaa kätensä mukaan taikinaan). Jossain vaiheessa tyttö hakkasi päätään seinään tai lattiaan niin silloin otettiin tiukkaan syliotteeseen. Koko ajan yritettiin puhua tytölle lempeästi, kun keitti yli niin menin saunaan huutamaan. Jeps. Ne jotka ovat kunnon uhman kokeneet tietävät mitä se on.
Ap, voimia ja se menee ohi, usko minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.
Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.
Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.
Ei kuulu ikään.
Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.
Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.
Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.
Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.
3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.
Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.
Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.
Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.
Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.
Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.
Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.
En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.
Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.
Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.
Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.
Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.
Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.
Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.
Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?
Ap
Joillekin tietyssä vaiheessa rutiinit on tosi tärkeitä, ja sitten se että ette kokoajan vaihda toimintatapoja, vähintään 2viikkoa jotain että vakiintuu ja näkee toimiiko.
Lievasti autistiseltä kuullosta. Omituisia piirteitä voi ilmetä nuorena aikuisenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni asia voi selittää sitä miksi käyttäytyminen poikkeaa kovasti päiväkodissa ja kotona näin päiväkodin tädin mielestä. Ensinnäkin vanhemmille näytetään yleensä ne tunteet avoimemmin. 3-vuotias on uhmaikäinen, ja on normaalia osoittaa erityisesti vanhemmille voimakkaita tunteita ja uhmaa. Yksi syy myös voi olla kotielämässä, eli kotona ei välttämättä jakseta riittävästi vuorovaikuttaa lapsen kanssa, ja se purkautuu niin, sillä lapsi kyllä hakee huomion millä hyvänsä. Toki kotona voi muitakin syitä olla tähän, mutta ehkä minua parempi niitä olisi pohtimaan joku aivan muu ammattilainen.
Sitten on hyvä muistaa, että lapsen erityishaasteet harvemmin näkyvät vielä kovin voimakkaasti pienten ryhmässä. Jäin siihen käsitykseen ap, että lapsesi on vielä pienten ryhmässä, kun ryhmä on ollut sama kaksi vuotta. Onko sinulle ap sanottu mitään syytä, miksi lapsi ei ole siirtynyt isojen ryhmään? Päiväkodissanne oli myös sanottu, että lapsi on sosiaalisista taidoissaan muita edellä. Jos hän on pienten ryhmässä, niin hän on ikäryhmän yläpäässä ja kontrasti toisten lasten leikkitaitoihin on varmasti suuri. Päiväkodissa lapsi nähdään oikeastaan aina verrattuna siihen ryhmään missä hän on, ja kokeneillakin on vaikeaa nähdä ryhmän "vanhimman" kehitystaso verrattuna nuorimpiin. Kun leikkitovereina onkin toisia leikki-ikäisiä, niin niissä saattaakin tulla enemmän ristiriitoja ja saatetaan huomata, että lapsen on vaikeaa ymmärtää yhteisleikin ideaa. Pienempien ryhmässä myös ryhmä on aina pienempi, ohjattua toimintaa vähemmän ja siirtymät ovat lempeämpiä. En yhtään epäile sanojasi tai päiväkotisi sanomisia lapsestasi, mutta muistutan vain että lapsi ei ole ehkä tällä hetkellä varsinaisessa vertaisryhmässään juuri nyt. Sanon tämän lähinnä siksi koska on äärimmäisen harvinaista, että lapsella on hyvät sosiaaliset taidot ja huonot tunnetaidot. Lapsi voi toki olla sosiaalinen, vaikka tukketaidot olisivat ei-ikätasoiset, mutta sosiaaliset taidot tarkoittavat eri asiaa kuin sosiaalisuus. Nämä kaksi asiaa (tunnetaidot ja sosiaaliset taidot) kehittyvät kuitenkin käsikädessä.
Lapsesi on kuitenkin vielä uhmaikäinen, ja kaikki saattaa selittyä ihan vain tällä kehitysvaiheella. En todellakaan tarkoita, että lapsessasi olisi mitään vikaa. Ei kuitenkaan ole varsinaisesti normaalia uupua lapsen uhmaiästä, joten suosittelen lämpimästi arvioimaan monesta näkökulmasta tilannetta mahdollisimman objektiivisesti. Kyllä varmasti kannattaa nyt jo miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että joitain erityishaasteita voi ilmetä tulevaisuudessa. Yhdyn yhteen aiempaan kirjoitukseen tässä ketjussa, että vuoden päästä olette lapsen suhteen jo paljon viisaampia. Siinä vaiheessa jos raivokohtaukset ovat samanlaisia, kannattaa hakea apua ja pyytää tuktimuksia. Kaikkea hyvää sinulle. Muistakaa pyytää lähipiiriltä apua jos se on mahdollista, jotta saatte levätä. On tärkeää että pidätte huolta itsestänne. Lapsella kun on vain yhdet vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
15 minuuttiakin 3 vuotiaalle on PITKÄ AIKA olla yksin jossain keittiössä oven taakse suljettuna. Varmaan vaarallisimpia paikkoja koko talossa, haloo!
Joo, älkää missään nimessä hankkiko toista.
Kerrotko mitä itse tekisit käytännössä tuossa tilanteessa? Siis ihan konkreettisesti. Teen töitä klo 06-14, jotta saamme lapsen arjesta ylimääräistä kuormitusta pois. Herään siis itse aina klo 05. Työnantajani on onneksi joustava ja minun pitää siis 1-2 krt viikossa hoitaa iltapäivällä jokunen lyhyt työpuhelu. Miten itse hoitaisit tilanteen, jossa lapsi huutaa täyttä kurkkua ja tiedät kokemuksesta,että tilanne saattaa jatkua hyvinkin tunnin. Samaan aikaan asiakas odottaa langan päässä. Vaihtoehto on se, että palaan tekemään normaalia työpäivää ja lapsi menee 8 h pv hoitoon.
Tämä mua ahdistaa eniten että neuvolan oppaissa ja yleensä jokapaikassa toitotetaan sitä mitä ei saisi tehdä. Mutta missään ei sanota miten tilanne sitten käytännössä tulisi ratkaista. Hirveä syyllisyys vanhemmille, mutta ei mitään ratkaisuja. Että kiitos tästäkin kommentista, auttoi tosi paljon.
Ap
No herranen aika! Kai sunkin pitäis tajuta sen verran ettei ole edes vaihtoehto sulkea pientä lasta ovien taakse keittiöön!!
Vaihtoehdot on aivan muualla. Älä aja itseäsi tuollaiseen tilanteeseen: soitat puhelut, kun lapsella on luotettava hoitaja läsnä tai muulloin. Oikea ratkaisu ei ole vaarantaa lapsen turvallisuutta.
Vielä ihmettelet miksi huutaa. Et voi olla tosissasi. Etkä edelleen välitä muusta kun itsestäsi. Marttyroit ja marttyroit, mutta et vieläkään käännä näkökulmaa lapseen ja mieti hänen kannaltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, älä lue noita typeriä kommentteja. Lähetän sinulle etähalin koska tiedän mitä se on ja sinussa ei ole mitään vikaa!!! Minun lapseni huusi uhmaiässä pari vuotta, jokaikinen päivä ja meinattiin tulla hulluiksi. Onneksi meillä mies on lehmänhermoinen joka hoki että tämä menee ohi, tämä menee ohi, tämä menee ohi...
Tyttö käyttäytyi hienosti vieraissa ja päiväkodissa mutta kotona se alkoi. Myöhemmin eräs mummu sanoi että lapsi huutaa (henkisiä) kasvukipuja ja kai se niin oli. Vanhemmalla iällä olen huomannut tyttöni olevan hyvin ”avoin” kaikille ärsykkeille; hän lukee ihmisiä ja tilanteita hyvin tarkasti ja se kuormittaa häntä vieläkin mutta on oppinut elämään sen kanssa. Hän on niitä tyyppejä joka näkee että kummitäti on raskaana vaikka toinen on vasta tehnyt testin tai sen että ope on saanut juuri huonoja uutisia. Ehkä silloin pienenä se koko maailma tuli voimalla päälle ja muuta keinoa selvitä ei ollut kuin huutaa.
Miten me selvisimme - selkeä päiväjärjestys, ennakointi ja vuorottelu tytön kanssa. Annettiin toiselle ”huutovapaata” aikaa. Opittiin jatkamaan toimintoja vaikka toinen huutaa kurkku suorana (vaikka leivottiin pullaa niin siinä sitten vaan leivottiin, jossain vaiheessa tyttö kuitenkin halusi laittaa kätensä mukaan taikinaan). Jossain vaiheessa tyttö hakkasi päätään seinään tai lattiaan niin silloin otettiin tiukkaan syliotteeseen. Koko ajan yritettiin puhua tytölle lempeästi, kun keitti yli niin menin saunaan huutamaan. Jeps. Ne jotka ovat kunnon uhman kokeneet tietävät mitä se on.
Ap, voimia ja se menee ohi, usko minua.
Kiitos tästä kommentista. En ole AP mutta kaikkien vanhempien kannattaa lukea yllä oleva, ajatuksella. Monen kerran.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”
Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.
Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.
Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.
No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.
Ap
Lapsi kuulee teidän sekopäistä käytöstä ja ihmettelee miksi häntä kielletään samanlaisesta toiminnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
15 minuuttiakin 3 vuotiaalle on PITKÄ AIKA olla yksin jossain keittiössä oven taakse suljettuna. Varmaan vaarallisimpia paikkoja koko talossa, haloo!
Joo, älkää missään nimessä hankkiko toista.
Kerrotko mitä itse tekisit käytännössä tuossa tilanteessa? Siis ihan konkreettisesti. Teen töitä klo 06-14, jotta saamme lapsen arjesta ylimääräistä kuormitusta pois. Herään siis itse aina klo 05. Työnantajani on onneksi joustava ja minun pitää siis 1-2 krt viikossa hoitaa iltapäivällä jokunen lyhyt työpuhelu. Miten itse hoitaisit tilanteen, jossa lapsi huutaa täyttä kurkkua ja tiedät kokemuksesta,että tilanne saattaa jatkua hyvinkin tunnin. Samaan aikaan asiakas odottaa langan päässä. Vaihtoehto on se, että palaan tekemään normaalia työpäivää ja lapsi menee 8 h pv hoitoon.
Tämä mua ahdistaa eniten että neuvolan oppaissa ja yleensä jokapaikassa toitotetaan sitä mitä ei saisi tehdä. Mutta missään ei sanota miten tilanne sitten käytännössä tulisi ratkaista. Hirveä syyllisyys vanhemmille, mutta ei mitään ratkaisuja. Että kiitos tästäkin kommentista, auttoi tosi paljon.
Ap
Jos et voi olla lapsen käytettävissä kun tunteet menee yli kotona, niin sitten on parempi että hän on päiväkodissa. Tai miehen pitää joustaa työajoista jos pitkä päivä ei sovi lapselle.
Paska homma, mutta niin se on.No mitä jos kotona olisi vielä muita lapsia,esim pieni vauva, jota pitää imettää ja uhmaikäisen pitäisi se aikaa odottaa ? Oletko oikeasti sitä mieltä, Että vanhemman pitäisi olla joka sekunti yhden lapsen käytettävissä? Ei ihme, että nykyvanhemmilla hajoaa kupoli kun vaatimukset on tuota tasoa!
Meillä on ollut useampi pieni yhtäaikaa. Eikä tulisi mieleenkään, että olisi ok sulkea 3 v lapsi ovien taakse -varsinkaan keittiöön 15 minuutin ajaksi! Jestas sentään...
Joo, olkaa vaan itsellenne armollisia viimeiseen (näköjään se joillekin tarkoittaa aivan uskomatonta laiminlyöntiä) mut älkää olko ekana itkemässä syyllistämisestä, jos jotain tapahtuukin omasta "armollisuudestanne itseänne kohtaan".
Ohis
Ap syyttää neuvolan oppaita syyllistämisestä, kun niissä lukee ettei pientä lasta saa jättää valvomatta. Ei helkkari. Taitaa olla itsekeskeisen marttyyriuden huippu saavutettu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hauskoja nää kommentit, joissa kehotetaan ”kasvattamaan” lasta ja kysytään mikä siinä on niin vaikeaa. Meillä kaksi muksua, joista toinen ap:n kuvaileman kaltainen. Alusta saakka on ollut raivareita, kirkumista, yleistä asioiden sujumattomuutta, aistiherkkyyksiä. Koulu ja kaverit ok, kotona tökkii kaikki, erittäin omaehtoinen lapsi. Toinen aivan erilainen, hänellekin uhmansa, mutta murto-osa tästä toisesta. Ollaan kasvatettu, oltu johdonmukaisia, lempeitä ja jämäköitä, tuettu, luettu oppaat, selvitelty ja puhuttu, palkittu ja annettu seuraamuksia. Ei apua. Nyt selvittelyt perheneuvolassa. Apua ollaan haettu jo aikaisemminkin, kausittain sujuu paremmin.
Pointtina se, että jos sulle on osunut sellaiset lapset joilla ei mitään erityispiirteitä, niin älä tule pätemään. Et ole mikään kasvatusekspertti sen pohjalta, että olet saanut pari perusjantteria pidettyä hengissä. Ihan vain se, että perheessä / lapsissa on nepsypiirteitä, tekee kasvattamisesta moninkertaisesti haastavampaa. Ap:lle jaksamista ja hae ihmeessä apua ajoissa. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.
Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.
Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.
Ei kuulu ikään.
Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.
Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.
Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.
Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.
3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.
Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.
Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.
Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.
Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.
Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.
Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.
En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.
Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.
Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.
Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.
Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.
Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.
Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.
Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?
ApKirjoittaja 108 jatkaa...
Olette mielestäni ottaneet lasta hyvin huomioon. Koska luin vain ensimmäisen viestin siitä ei selvinnyt kauan tätä kiukkuamista ja huutamista on jatkunut.
Meillä lapsi oli vauvasta alkaen "äkäisen" oloinen ja menetti nopeasti malttinsa ellei vaippa vaihtunut tai ruoka tullut tarpeeksi nopeasti, sekä oli erittäin huono nukkumaan. Oikeastaan oli sellainen tunne että lapsen tehtävä kolme ensimmäistä vuotta oli haastaa meitä vanhempia ihan kaikessa, varsinkin se kahdesta kolmeen vuoteen aika oli täyttä tuskaa koska huuto ja raivoaminen oli joka päiväistä.
Kuten sanoin kaikki muuttui äkkiä kolmevuotissynttäreiden aikoihin. Toki lapsi senkin jälkeen kävi erilaisia kehitysvaihetaan läpi, mutta ne menikin sitten ihan "oppikirjan" mukaan ja niihin osasi suhtauta sen mukaisesti. Ehdottaisin että odottelet (ja sinnittelette) sinne reiluun kolmeen vuoteen. Varmasti jonkinlaista kypsymistä tulee tapahtumaan.
Eikä lapseni ollut autistinen eikä ADHD eikä mitään muutakaan, jotain voi päätellä siitä että kohta on DI eli vänkää, kyseenalaistaa ja inttää jatkossakin joka asiasta.
Juu ja toinenkin lapsi on huolimatta siitä että tuo ensimmäinen oli haastavampi kuin osattiin odottaa. On sisarustaan paljon helpompi tapaus vieläkin.
Taas yksi esimerkki vanhemman itsekeskeisyydestä. "Haastaa minut." Minä, MINÄ!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko lapsesi erityisen herkkä, ja kuormittuu kaikesta helposti? Meillä yhden lapsen kanssa samantyylistä ja vielä koululaisenakin saa raivareita. Perheneuvolasta tulivat siihen tulokseen että lapsi on erityisherkkä joka kuormittuu helposti ja stressi purkautuu raivona.
Hitto te olette sekopäisiä, te lapsen näkökulma / itsekkäät hirviövanhemmat -ihmiset. Oikeasti hakekaa hoitoa. Juuri ap on kertonut varsin tasapainoisesti vaikeuksistaan ja teillä lähtee mopo täysin hallinnasta jo nettikeskustelussa.
Vierailija kirjoitti:
Tavalliset kasvatuskeinot eivät päde erityisen itsepäisiin lapsiin. Oletteko muuttaneet toimintaanne mahdollisimman sallivaksi ja lempeäksi?
Oscar Wild: "Johdonmukaisuus on mielikuvituksettoman viimeinen pakopaikka."
Minulla ei valitettavasti ole tarjota mitään poppakonstia, mutta täytyy sanoa, että tuo lainaamani kommentti tuntui aika tutulta. Meidän vanhempi poikamme on nyt jo tasapainoinen murrosiän kutakuinkin ohittanut, mutta osa ajoista hänen kanssaan on ollut sellaisia, etten mielelläni muistele, vaikka lapsi on suunnattoman rakas. Pojalla on Asperger, mikä varmasti vaikutti asiaan, mutta kyllä hän on luonteeltaankin käsittämättömän itsepäinen. Ei riidan haastaja, ei rähjääjä, mutta täysin omaehtoinen. Tuskanhiki valui, kun yritin saada häntä tekemään jotain mitä piti. Mitkään palkinnot ja rangaistukset eivät hetkauttaneet vähääkään. Jos olin vain sinnikäs ja johdonmukainen, pojalla tuli "kohtauksia", joiden aikana oksensi eikä olisi varmaan muistanut nimeäänkään. Tällaista sitten tuntikausia. En ole suoraan sanoen ikinä tavannut ketään muuta läheskään yhtä itsepäistä. Nuorempi poika on "tavallisen itsepäinen" ja kyllä hänen kasvattamisensa on ollut ruusuilla tanssimista. En tiedä, tarvitaanko tuollaiseen edes mitään "erityistä", ehkä vain haastava temperamenttikin riittää. Olen monessa asiassa ollut mielestäni arkijärkinen kasvattaja, mutta isomman pojan kanssa monet ihan perusjutut sai heittää romukoppaan. Mutta hyvä hänestä on tullut :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
15 minuuttiakin 3 vuotiaalle on PITKÄ AIKA olla yksin jossain keittiössä oven taakse suljettuna. Varmaan vaarallisimpia paikkoja koko talossa, haloo!
Joo, älkää missään nimessä hankkiko toista.
Kerrotko mitä itse tekisit käytännössä tuossa tilanteessa? Siis ihan konkreettisesti. Teen töitä klo 06-14, jotta saamme lapsen arjesta ylimääräistä kuormitusta pois. Herään siis itse aina klo 05. Työnantajani on onneksi joustava ja minun pitää siis 1-2 krt viikossa hoitaa iltapäivällä jokunen lyhyt työpuhelu. Miten itse hoitaisit tilanteen, jossa lapsi huutaa täyttä kurkkua ja tiedät kokemuksesta,että tilanne saattaa jatkua hyvinkin tunnin. Samaan aikaan asiakas odottaa langan päässä. Vaihtoehto on se, että palaan tekemään normaalia työpäivää ja lapsi menee 8 h pv hoitoon.
Tämä mua ahdistaa eniten että neuvolan oppaissa ja yleensä jokapaikassa toitotetaan sitä mitä ei saisi tehdä. Mutta missään ei sanota miten tilanne sitten käytännössä tulisi ratkaista. Hirveä syyllisyys vanhemmille, mutta ei mitään ratkaisuja. Että kiitos tästäkin kommentista, auttoi tosi paljon.
Ap
Jos et voi olla lapsen käytettävissä kun tunteet menee yli kotona, niin sitten on parempi että hän on päiväkodissa. Tai miehen pitää joustaa työajoista jos pitkä päivä ei sovi lapselle.
Paska homma, mutta niin se on.No mitä jos kotona olisi vielä muita lapsia,esim pieni vauva, jota pitää imettää ja uhmaikäisen pitäisi se aikaa odottaa ? Oletko oikeasti sitä mieltä, Että vanhemman pitäisi olla joka sekunti yhden lapsen käytettävissä? Ei ihme, että nykyvanhemmilla hajoaa kupoli kun vaatimukset on tuota tasoa!
Mutta jos äiti imettää, pystyy hän kommunikoimaan lapsen kanssa ja reagoimaan lapsen pyyntöihin toisin kuin jos on puhelimessa asiakkaan kanssa ja lapsi huutaa yksinään taustalla.
On aikapien edellinen asiakas jos joutuu moista lapsen huutoa kuuntelemaan taisitä että vähän väliä rauhoitellaan lasta.
Ei saa jättää yksinään huoneeseen huutamaan 15 minuutiksi, kolmevuotias on moiseen aivan liian pieni.
Miksi isä ei jousta työajoissa?
Juuri näin.
Ap ihmettelee mitä pitäisi tehdä ja miksei neuvolasta tule ohjeita jokaisen perheen jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen? Ehkä neuvolassa ajatellaan, että aikuiset ihmiset, vanhemmaksi ryhtyneet, kykenevät ajattelemaan omillakin aivoillaan. Ainakin suurin osa. Ja mitäpä sitten, jos tuollainen "kaiken kattava ohjekirja" (joka sisältäisi jokaisen "näin voit toimia vaarantamatta lapsesi turvallisuutta"-ohjeen) mikä poru syntyisi siitäkin!
Ap:n ja perheensä tapaa toimia on sitä kuuluisaa perse edellä puuhun -mallia. Ensin tehdään ratkaisuja, ja itketään kun ollaan siinä tilanteessa.
Nuo asiat pitää miettiä hyvissä ajoin, mitä mistäkin valinnasta seuraa. Jos on vaikea puhua kotona, mietitään hyvissä ajoin voisiko kotona tehdä jotain muuta työasiaa ja puhua puhelunsa työpaikalla, tai millä muulla tavalla asian voisi hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavalliset kasvatuskeinot eivät päde erityisen itsepäisiin lapsiin. Oletteko muuttaneet toimintaanne mahdollisimman sallivaksi ja lempeäksi?
Oscar Wild: "Johdonmukaisuus on mielikuvituksettoman viimeinen pakopaikka."
Enemmän näkisin, että toimintatapa on liian sallivaa ja lempeää, jos talossa on tuollainen raivoava diktaattori, raivoaa kaiken ajan. Ei tuollainen ole normaalia missään nimessä.
Sallivuus ja lempeys ei aiheuta raivoa.
Jossain kohtaa ap mainitsi, että on kokeiltu eri keinoja - ehkä just se stressaa lasta? Että kokeilu on jotenkin teknistä... puuttuuko siitä sydän? Jos lapsi aistii, että yksi yritys lisää manipuloida ja JYRÄTÄ hänet. Hyvä, että hän osaa purkaa itseään, sen sijaan että eläisi valheessa. Pitää sallia se purkautuminen, tai venttiili posahtaa muualta ja vielä pahemmin.
Alue: Aihe vapaa
Kysyi mikä on lapsen näkökulma. Se on , että hän näkee ympärillään riitaisat vanhemmat ja uhkaavan ilmapiirin näinollen. Just nyt 3- vuotiaana hän on alkanut ymmärtää sen se on hänelle kauhua. Hänellä on tuomkäytös valtava hätähuuto, ettekä te tyhmät tajua sitä. Pitääkö hänelle tapahtua joku hirveä onnettomuus tai paha sairaus , ennenkuin havahdutte muuttamaan käytöstänne.