Lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen

Vierailija kirjoitti:

"Kotona raivarit vaan on sitä tasoa, että mun resurssit ei enää riitä. Lapsi raapii ja potkii, jos yritän mennä rauhoittamaan. Jos jättää yksin noi kohtaus menee ohi jossain vaiheessa ja sen jälkeen lapsi on vähän aikaa erityisen kiltti ja yrittää miellyttää kaikin keinoin. Tästäkin mulle tulee huono omatunto. Tuntuuko lapsesta, että häntä ei rakasteta,jos raivoaa ja yrittää kohtauksen jälkeen hyvitellä?"

Eli lapsi rauhoittuu itsekseen ja ymmärtää, että on toiminut väärin? Mitäpä jos annatte lapsen ihan rauhassa raivota ja tämä oppii siihen ettei saa huomiota tuollaisella käytöksellä. Nyt annatte ristiriitaisia viestejä, joskus hermostutte ja joskus ette. Valitkaa jompi kumpi - todella kovat raivarit takaisin lapselle tai annatte raivota itsekseen. Jos valitsette jälkimmäisen, hankkikaa mukavat korvatulpat raivareiden ajaksi. 

Noin pientä ei pidä jättää yksin tunteeseen.

Siinä olen samaa mieltä että molempien vanhempien pitää käyttäytyä johdonmukaisesti ja samallalailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kotona raivarit vaan on sitä tasoa, että mun resurssit ei enää riitä. Lapsi raapii ja potkii, jos yritän mennä rauhoittamaan. Jos jättää yksin noi kohtaus menee ohi jossain vaiheessa ja sen jälkeen lapsi on vähän aikaa erityisen kiltti ja yrittää miellyttää kaikin keinoin. Tästäkin mulle tulee huono omatunto. Tuntuuko lapsesta, että häntä ei rakasteta,jos raivoaa ja yrittää kohtauksen jälkeen hyvitellä?"

Eli lapsi rauhoittuu itsekseen ja ymmärtää, että on toiminut väärin? Mitäpä jos annatte lapsen ihan rauhassa raivota ja tämä oppii siihen ettei saa huomiota tuollaisella käytöksellä. Nyt annatte ristiriitaisia viestejä, joskus hermostutte ja joskus ette. Valitkaa jompi kumpi - todella kovat raivarit takaisin lapselle tai annatte raivota itsekseen. Jos valitsette jälkimmäisen, hankkikaa mukavat korvatulpat raivareiden ajaksi. 

Noin pientä ei pidä jättää yksin tunteeseen.

Siinä olen samaa mieltä että molempien vanhempien pitää käyttäytyä johdonmukaisesti ja samallalailla.

Siis ajan takaa sitä että lapselle pitää antaa kokea että on hyväksytty ja rakastettu aina ja kokonaan, ei vain silloin kun hän käyttäytyy hyvin. Tunteet on sallittuja, mutta ketään ei saa satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

En usko meidän kohdalla autismin. Mikään ei muuten käytöksessä viittaa tähän suuntaan, päinvastoin. Lapsi on sosiaalisissa taidoissa ikätasoaan edellä. Sen mitä olen autismin kirjosta lapsilla lukenut niin mikään muu kuin raivarit ei täsmää. Neuvolassa ei myöskään ole ollut mitään huolta tuohon suuntaan. Olen kyllä samaa mieltä, että diagnoosi voi olla suuri helpotus.

Ap

Siskon lapselta syyksi paljastui raudanpuute: hemoglobiini oli suht ok, mutta varastorauta ihan nollilla. Lapsi sai rautakuurin ja lisäksi c-vitamiinia ja muistaakseni magnesiumia (suomalaisilla krooninen vaje), ja kas, tolkuttomat raivarit loppuivat. Mutta tämä ei siis todellakaan selvinnyt neuvolassa eikä arvauskeskuksessa. Julkinen puoli kun on sitä mieltä, että olematon varastorauta on muotisairaus...

Antakaa adoptioon.

Hei, Olet varmasti saanut paljon hyviä vastauksia, en jaksa lukea niitä kaikkia. Voin vain lohduttaa ja kertoa että rankka vaihe menee todennäköisesti ihan kohta ohitse.

Omalla lapsella oli aivan kauhea uhmaikä, olin niin väsynyt hänen kanssaan että välillä itkettiin molemmat. Kaikki lähdöt mistä tahansa olivat aivan hirveitä. Sattui vielä syksyn ja talven päälle eli vaatteet taisteltiin päälle. Ihan kuin olisi yrittänyt saada mustekalaa verkkokassiin. Mikään lastenkasvatusopas ei antanut mitään ohjetta miten tuollaisen kanssa menetellään, juu saa valita laitetaanko punaiset vai keltaiset käsineet, mutta kun lapsi ei suostunut laittamaan päälleen mitään ulkovaatteita niin ihan sama siinä oli neuvotella hanskojen väristä.

Mikä tahansa ennalta arvaamaton asia sai ipanan raivon valtaan. Yritin siinä luovia olematta liian lepsu tai liian ankara. Eihän lasta kuitenkaan pidä siihen opettaa että kiukuttelemalla ja raivoamalla tai sillä uhkaamalla saa aina tahtonsa läpi. Ei niitä raivopuuskia pidä pelätä (vaikka oikeasti niitä haluaa välttää viimeiseen asti). Minun nyt jo edesmennyt mummoni katsoi lasta ja totesi nauraen että kyllä on pantu paljon täytettä pieneen piirakkaan. Mitä lie tarkoittanut mutta alkoi sitten jo naurattamaan minuakin.

En tiedä mitä tapahtui, mutta ihan yllättäen kolmevuotissynttäreiden aikaan huomasin että lapsi oli muuttunut täysin. Muutos oli todella iso, kiukkuhirviö oli äkkiä aurinkoinen, iloinen ja hymyilevä lapsi jonka kanssa pystyi keskustelemaan niistä hanskoista ja kaikesta muustakin. 

Yritä jaksaa hänen kanssaan. Odottavan aika on pitkä, mutta uskon että tuo vaihe lapsen elämässä on ohimenevä hetki. Se miten häneen ja hänen kiukkuunsa nyt suhtaudut ratkaisee paljon.  Toinen mummoni viisauksista oli sanonta että kyllä se ihminen uhmansa uhmaa, jos ei nyt niin murrosiässä tai joillekin tulee sitten kolmikymppisenä jonkinlainen "uhmaikä". Sanoisin että helpompi on ottaa parivuotiaan uhma vastaan kuin murrosikäisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.

Ap

Ap muista, että vain omaa käytöstään voi muuttaa, et voi olettaa, että lapsi (tai mies) toimii eritavalla vaikka sinä jatkat samaa käyttäytymismallia kuin ennen.

Kun sinä muutat toimintatapaasi luultavasti muutkin perheenjäsenet muuttavat omaansa.

Repsahduksia tapahtuu, se on varma, mutta yritä olla itsellesikin hellä. Se on yhtä vaikeaa kuin laihduttaminen.

En toivo teille pahaa oikeasti mutta leikilläni totean, että voi kun saisitte kurkkukivun, sinä ja miehesi, kun on pakko olla huutamatta löytää itsestään ihan uutta kärsivällisyyttä muita kohtaan ja muita purkautumistapoja, tiedän tämän kokemuksesta 🙈.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.

Ap

No, ongelmasi ei ole sellainen, että haluaisitte päästä siitä TODELLA eroon. Teidän aikuisten käytös on EHDOTTOMASTI muututtava, muuten on aivan turha odottaa sitä lapselta.

Vai haluatteko itse jatkaa huutamista ja kas kummaa ; sillä meidän lapsellakin on adhd-diagnoosi 2-3 vuoden päästä . Ja katso, se on sillä kuitattu, eikä vanhemmissa ja kasvatuksessa ollut mitään vikaa. Lapsi vaan on tuollainen ERITYISLAPSI. HÄVETKÄÄ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

En usko meidän kohdalla autismin. Mikään ei muuten käytöksessä viittaa tähän suuntaan, päinvastoin. Lapsi on sosiaalisissa taidoissa ikätasoaan edellä. Sen mitä olen autismin kirjosta lapsilla lukenut niin mikään muu kuin raivarit ei täsmää. Neuvolassa ei myöskään ole ollut mitään huolta tuohon suuntaan. Olen kyllä samaa mieltä, että diagnoosi voi olla suuri helpotus.

Ap

No niin, nyt SANOIT SEN ITSE, diagnoosi olisi helpotus ja lapsiraukka lopun ikää leimattu. Kirjoitit myös , ettei ole HELPPOA väsyneenä olla huutamatta. Kuka on sanonut , että sen pitää olla helppoa. Ei todellakaan. Koeta kuvitella kuinka vaikeaa sillä pienellä avuttomalla lapsella on olla . Ei hän voi muuta ,kuin yrittää sopeutua ,kun te raivoatte ja olette yliväsyneitä. Lisäksi hän joutuu lopun ikää kantamaan jotain adhd diagnoosia aivan vanhempiensa käytöksen takia. Mietikää sitä. Älkää vaan tehkö lisää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Ei kuulu ikään.

Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.

Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.

Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.

Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.

Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.

3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.

Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.

Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.

Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.

Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.

Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.

Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.

En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.

Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.

En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.

Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.

Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.

Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.

Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.

Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.

Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.

Luonnevikainen kakara. Pistä sossun matkaan ja heiluta hyvästiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

En usko meidän kohdalla autismin. Mikään ei muuten käytöksessä viittaa tähän suuntaan, päinvastoin. Lapsi on sosiaalisissa taidoissa ikätasoaan edellä. Sen mitä olen autismin kirjosta lapsilla lukenut niin mikään muu kuin raivarit ei täsmää. Neuvolassa ei myöskään ole ollut mitään huolta tuohon suuntaan. Olen kyllä samaa mieltä, että diagnoosi voi olla suuri helpotus.

Ap

Ei kyllä viittaakaan. Minulla on kaksi autistista lasta ja heitä aina ihailtiin miten on niin hyväkäytöksisiä ja kohteliaita. Olivatkin maailman helpoimmat ja sopuisammat lapset. Aina tyytyväisiä ja kun vertasin normaaleihin lapsiin niitä, niin normaalithan vaikuttaa täysin sekopäisille hulluille heihin verrattuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

En usko meidän kohdalla autismin. Mikään ei muuten käytöksessä viittaa tähän suuntaan, päinvastoin. Lapsi on sosiaalisissa taidoissa ikätasoaan edellä. Sen mitä olen autismin kirjosta lapsilla lukenut niin mikään muu kuin raivarit ei täsmää. Neuvolassa ei myöskään ole ollut mitään huolta tuohon suuntaan. Olen kyllä samaa mieltä, että diagnoosi voi olla suuri helpotus.

Ap

Ei kyllä viittaakaan. Minulla on kaksi autistista lasta ja heitä aina ihailtiin miten on niin hyväkäytöksisiä ja kohteliaita. Olivatkin maailman helpoimmat ja sopuisammat lapset. Aina tyytyväisiä ja kun vertasin normaaleihin lapsiin niitä, niin normaalithan vaikuttaa täysin sekopäisille hulluille heihin verrattuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Ei kuulu ikään.

Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.

Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.

Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.

Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.

Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.

3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.

Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.

Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.

Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.

Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.

Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.

Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.

En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.

Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.

En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.

Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.

Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.

Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.

Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.

Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.

Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.

Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kolmevuotias saa lähes joka aamu raivokohtauksen (15-40 min). Yleensä syyksi riittää..no, mikä tahansa. Tarjotaan väärää vaatetta. Joskus saa myös iltapäivisin, mutta ei kovin usein.

Esikoinen sai tunnin kestäviä raivokohtauksia tuossa iässä. Muistan että ne tuntuivat raskaammilta, mutta en tiedä olivatko ne oikeasti. Nykyään lasten tunteet eivät mene niin voimakkaasti ihon alle kuten ne esikoisen ollessa pieni menivät. Muistan miten järkyttynyt olin kun esikoinen sai ensimmäisen pitkän raivarinsa.

Tuskin näihin ei on mitään yhtä oikeaa vastausta. Herkkyyttä ja kärsivällisyyttä ap:lle!

Meillä keskimmäinen karjui 3-vuotiaana koko aamun siihen asti että päiväkodin ovi meni kiinni. Se oli ihan normi; herätettiin ja huuto alkoi, huutava lapsi puettiin, pestiin hampaat, puettiin taas, laitettiin autoon, vietiin päiväkotiin. Tietysti siinä puheltiin että älähän nyt, ei tässä hätää jne. Ei kai sellaiselle voi suuttua, pieni lapsi. Päiväkodissa ihmettelivät kun ääni oli aina käheä, no siitä huutamisesta. Päivän toinen konsertti oli ruokapöydässä, katsoi mitä ruokaa, ei kelvannut, alkoi karjumaan. Joskus mentiin vähäksi aikaa toiseen huoneeseen että toiset saa syödä ja sitten uusi yritys. Eipä syönyt paljoa noihin aikoihin. Vähän isompana kaikki askartelut ym. kädentaitoihin liittyvät jutut oli suoraa huutoa, tykkäsi tehdä niitä muuta lopputulos ei miellyttänyt.

Siitä pikkuhiljaa huudot väheni, on edelleen herkkä lapsi mutta nyt koululaisena osaa jo usein hillitä pettymyksensä. Ei aina. Lähteminen ei ole enää hankalaa eikä ruokailu, mutta selvästi lapsi ei pidä siitä että suunnitelmat muuttuu tai ei tiedetä mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa kuitenkin onneksi puhua asiat nykyään.

Kuulostaa aivan samanlaiselta kuin nuorimman lapseni käytös.

Hänellä diagnosoitiin kouluiässä autismin kirjon häiriö. Hänen autisminsa on sieltä lievästä päästä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaa.

Se diagnoosi tuli yllätyksenä ihan koko perheelle. -- Lääkäri sen sattui huomaamaan kerran kun käytiin jonkun korvakivun takia vastaanotolla ja lapsi peloissaan käyttäytyi jotenkin autistisella tavalla. Tarkemmissa tutkimuksissa diagnoosin sitten varmistui.

Jotkut kyseenalaistavat diagnoosin merkityksensä näissä lievemmissä tapauksissa. Diagnoosista on kuitenkin se hyöty, että sen ansiosta voi saada oikeanlaista tukea mikä mahdollistaa paremman koulumenestyksen ja auttaa pärjäämään elämässä paremmin sitten kun siitä pitää selviytyä itsenäisesti.

Sekin hyöty diagnoosista on, että vanhemman on helpompi ymmärtää miksi ne siirtymätilanteet ovat vaikeita, eikä turhalla tsemppaamisella tee niistä vieläkin vaikeampia.

Ruokailutkin ovat helpompia kun ymmärtää paremmin sen että jonkun ruoan rakenne vaan on sietämätön lapselle.

Diagnoosi helpottaa kotielämää kun vanhemman ymmärrys lapsen ongelmista kasvaa.

Kyllä me ollaan aikoinaan tätä ehdotettu mutta ei ole kuulemma minkäänlaisia viitteitä. Nykyään lapsi on kolmannella luokalla ja pärjää loistavasti koulussa ja kavereiden kanssa. On tosi introvertti ja älykäs. Nykyään ei ole mitään ongelmaa syömisen kanssa, päin vastoin meidän lapsista ennakkoluulottomin ruokailija. Lapsi osaa jo kestää sitäkin että aina ei tiedä miten joku homma menee. Ollaan paljon puhuttu että hänellä nyt on sellainen luonne, ja että aina ei voi tietää ihan tarkkaan. En koe minkäänlaista huolta tai ongelmia hänen suhteensa nykyään.

Olen kyllä puolitosissani ajatellut että meidän lapsista jokainen saisi jonkun diagnoosin jos oikein lähdettäisiin hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään. Meillä oli 3-v kanssa just tuollaista. Se oli ihan käsittämätöntä, miten lapsi sai itsensä aikuisen silmin olemattomista asioista raivon partaalle. Ihana, aurinkoinen lapsi muuttui kotona raivopääksi. Vieraiden seurassa oli hymytyttö.

Luulen, että päiväkodissa käymiselle tuohon oma vaikutuksensa.

Nyt alkaa lähes 6-vuotiaana olla samaa ilmassa.

Ei kuulu ikään.

Tuommoinen AP:n kuvailema raivoaminen on yleistä autismin kirjon lapsilla. Voi tietysti olla jotain muutakin taustalla, vaikka ruoka-aineallergia.

Meillä yksi lapsista sai teininä autismi-diagnoosin.

Ihana, reipas, hyvin käyttäytyvä lapsi.

Pikkulapsiaikaan kuuluivat selittämättämät raivonpuuskat. Aina ei edes tiedetty mistä ne tulevat. Niitä tuli päivittäin, mutta ne menivät nopeasti ohi kun lapsi sai rauhoittua yksin. Jos joku yritti rauhoittaa tai lohduttaa, niin se vain pahensi tilannetta.

Päiväkodissa ei ollut ongelmia. Eikä koulussakaan. Aluksi.

3. luokalla lapsi alkoi valittamaan pääkipuja, diagnosoitiin migreeni. Koulunläynti alkoi käymään vaikeaksi kun migreeni iski päälle aina iltapäivällä ja muutenkin koulussa väsytti. Lapsi alkoi ärsyyntymään siitä että koulussa on liian helppoa ja meteli ja valot sattuvat päähän. Ahdistui ja turhautui sen seurauksena.

Koulu alkoi tekemään lastensuojeluilmoituksia ja päästiin keskustelemaan ruutuajasta ja säännöllisestä elämäntyylistä suuriin palavereihin.

Sitten kun lapsi siirtyi yläkouluun, muuttui tilanne ratkaisevasti. Koulussa huomasivat että lapsella on tuen tarvetta vaikka pärjäsi koulussa hyvin. Koulun havaintojen perusteella lapsi lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin.

Siinä vaiheessa hän oli jo niin kuormittunut että autistinen käytös alkoi näkymään päällepäin. Varsinkin tutkimustilanteet hän koki ahdistavina ja alkoi käyttäytymään niiden aikana erikoisella tavalla. Saattoi esim. mennä pöydän alle piiloon kesken tutkimuksen ja ynähdellä vastaukset kurkkuäänteillä. Välillä järjesteli lääkärin pöydällä olevia tavaroita jonoihin. Olin itse järkyttynyt siitä käytöksestä sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Autismidiagnoosihan siitä tuli. Ja hyvä oli että tuli. Nyt teini saa tarvitsemaansa tukea. Koulussa pärjää edelleen hyvin ja nyt saa jo haasteitakin. Opettajat ymmärtävät antaa hänelle vaikeampia tehtäviä kun tietävät mistä on kyse.

Lapsi olisi kuitenkin hyötynyt tuesta vielä enemmän jos autismi olisi huomattu jo silloin kun sai niitä selittämättömiä raivareita.

Sinun kokemuksesi on varmasti totta, mutta ei kaikkien kolmevuotiaiden voimakkaat raivokohtaukset siltikään ole välttämättä merkki mistään vakavammasta.

Meidän esikoinen sai voimakkaita raivokohtauksia eri syistä (jotka joskus tiedettiin, joskus ei) 3-4-vuotiaana. Ei ole erityislapsi, nyt jo koulussa.

En missään vaiheessa väittänytkään että jokainen raivoava kolmevuotias olisi autisti.

Tai allerginen. Hänellähän voi olla vaikka korva kipeä.

En osannut omankaan lapsen autismia epäillä. Eikä osannut kukaan mukaan. Hänestä tuli erityislapsi vasta 13-vuotiaana. Siihen asti oli ihan tavallinen normaali lapsi. Vähän aikaa sitä kyllä sai vanhempana miettiä, että mitä tämä oikein tarkoittaa.

Miksipä sitä autismia olisi edes epäilty kun lapsi kehittyi normaalisti, oli empaattinen ja huumorintajuinen. Koulussakin pärjäsi keskitasoa paremmin vaikka poissaoloja tuli paljon migreenin takia.

Nyt toki pärjää vielä paremmin kun saa tarvitsemaansa tukea.

Monella menee hyvin aikuisikään asti. On paljon sellaisiakin tapauksia, että vanhempi ymmärtää olevansa autisti kun lapsi saa diagnoosin. Tämä pistääkin ihan uuteen valoon sen, onko autismi välttämättä vakava ongelma. Eihän se välttämättä ole ongelma lainkaan. Ainakaan lievemmissä muodoissaan.

Jotkut jopa menestyvät urallaan autisminsa ansiosta, sillä sen mukana voi tulla erityislahjakkuuksia. Yksi erityislahjakkuuksista on yleislahjakkuus, sellainen että on kaikessa hyvä. Mieheni osoittautui sellaiseksi -tutkittiin lapsen diagnoosin jälkeen. Hän onkin menestynyt hyvin urallaan.

Kannattaa joka tapauksessa katsoa sitä tilannetta myös sieltä lapsen näkökulmasta. Joku syy siihen raivoamiseen aina on olemassa. Ei kukaan halua raivota ilman syytä.

Ja jos tuntuu siltä että omat rahkeet eivät enää riitä, niin silloin kannattaa hakea apua.

Mitä tarkoittaa käytännössä, että katsotaan asioita lapsen näkökulmasta? Olemme yrittäneet pohtia arjen kuormittavuutta lapsen kannalta ja lyhentäneet mm hoitopäiviä. Olemme yrittäneet erilaisia lähestymistapoja raivareihin (kiinnipito, rahoitus, huomion suuntaaminen toiseen asiaan, rauhaan jättäminen..). Olemme keskustelleet pk:n sekä perheneuvolan kanssa. Olemme lukeneet oppaita. Lisänneet positiivista hyvänmielen tekemistä arkeen. Ulkoilua, terveellistä ruokaa. Mikä se lapsen näkökulma käytännössä on? Miten sen pystyy huomioimaan arjessa ilman, että täytyy olla ajatustenlukija?

Ap

Mutta ette itse ole rauhallisia ja lempeitä lapselle? Muiden pitäisi vaan auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, kirjoitit aloituksessa: ” MEILLÄ ON KOKO AJAN AIVAN HIRVEÄ METELI, JOKU HUUTAA JATKUVASTI”

Jospa olisi vaihtoehtona , että sinä ja puolisosi puhuisitte koko ajan rauhallisella ja lempeällä äänellä toisillenne ja lapselle. Te raivoatte ja siitä syystä lapsikin on oppinut huutamaan. Hän ei myöskään siedä teidän huutoanne. Äläkä vaan sano, ettei näin ole. Olet sen muutaman kerran maininnut tässä ketjussa.

Jotta lapsi oppii uuden mallin jälleen, se vie aikaa ainakin muutamia viikkoja. Ellette pysty itse muuttumaan, sitä on turha pieneltä odottaa. Hänelle se on huomattavasti vaikeampaa.

Näitä asioita on paljon tutkittu. Eikä ole kysymys syyllistämisestä. Se vaan on fakta.

No sepä olisikin ihanaa, jos koko ajan puhuisimme miehen kanssa vain rauhallisesti ja lempeästi. Silloin kun koko perhe on kuormittunut ja väsynyt niin tämä vaan ei aina ole niin helppoa. Sori mutta tämä neuvo menee samaan sarjaan kuin sanoisit ylipainosta kärsivälle, että syö vaan vähemmän. Tai masentuneelle, että ajattele positiivisesti.

Ap

AP, kuulostaa siltä, että teidän perheeltä on voimat ihan lopussa lapsen käytöksen takia.

Ja täältä palstalta yrität nyt hakea vahvistusta sille, että tilanteenne on täysin normaali. Jokaisessa perheessä on tällaista kun lapsi on pieni.

En tietenkään tiedä mikä on sinun tai miehesi rasituksensietokyky, mutta yleensä edes uhmaikäinen ei vie vanhemmiltaan kaikkia voimia niin että nämä jaksavat vain huutaa.

Veikkaukseni on, että sinulla tai miehellesi on joku isompi ongelma, tai teidän suhteenne on ollut ongelmallinen jo ennen lapsen saamista. Ja lapsi oireilee sitä raivoamalla.

TAI

Lapsella on joku ongelma (sairaus/häiriö/allergia/joku muu), joka aiheuttaa sitä raivoamista. Ja te vanhemmat reagoitte väsyneinä niinkuin reagoitte.

Erityislasten vanhemmista 80% päätyy eroon perhe-elämän raskauden takia. Eikä se ole mikään ihme.

Miten lapsen raivokohtaukset hajottaa perheen, sanoit ap otsikossa. Kyllä sen perheen hajoittaa sinä ja puolisosi sillä mesoamisella.

Huomaatko, haet syyllisiä koko ajan ulkopuoleltasi. Katso peiliin.

Tiedät varmaan ,että olemme kaikki sen 3- vuotiaan pikkuisen puolella. Lapsi on ihan ok, niinkuin sanovat hänen päiväkodissaan ja neuvolassa. Ainoastaan kodin ilmapiiri tekee hänestä avuttoman . Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta ,kuin itkeä ,koska vanhemmat ovat hukassa.

Tämä on kovaa tekstiä, mutta tiedät itsekin ap, että se on totta.