jäisitkö miehesi luokse jos hän saisi vakavan aivovamman?

Nyt on helppo sanoa, että tietysti jäisin. Totuuden edessä luultavasti lähtisin.

Kyllä, olen samaa mieltä. Ei voi etukäteen tietää. Aivovamman oireet ovat hyvin yksilölliset ja jo pienikin vamma saa aikaan merkittäviä oireita toisilla. Toisilla taas ei mitään. Eläkää hetkessä ja nauttikaa parisuhteessanne normaalissa arjessa. Tapaturman tullen eläkää sen hetken mukaan, kyllä se tulevaisuus muokkautuu itsestään sellaiseksi kuin se on tarkoitettu. Et kykene vastaamaan kysymykseen realistisesti ennen kuin olet itse siinä tilanteessa. Älä vaadi itseltäsi liikaa, äläkä odota puolisoltasi liikoja. Aivovamman ja sen oireet ymmärrät vasta kuin koet sen itse.

Kaikkein suurin rakkauden osoitus tässä tilanteessa olisi kuula kalloon. Toiselta loppuisi suunnattomat kärsimykset ja toinen pääsisi viettämään loppuelämänsä normaalisti. Eutanasiaa odotellessa...

Jäisin miehni luokse. Meillä vaan sattuu olemaan se tilanne, että itselläni on vaikea aivovamma.Aivovamman sain jo 16-vuotiaana liikenneonnettomuudessa.Olen ollut mieheni kanssa siitä lähtien ja olen nyt 46.Meillä on ollut se onni että mieheni ei tunne entistä "tervettä" minää, joiten hän on tyytynyt vammaiseen minään.

Pystyn liikkumaan kaikin puolin itse ja hoidan peseytymiset ym. hygienia asiat itse.Mutta nyt olemme kaksi vuotta eläneet epilepsia-tiedon kanssa.Epilepsia minulla on ollut jo varmaan 1988 lähtien, mutta diagnoosin sain vasta 2013.Olemme vain todenneet, että näillä mennään mitä on!! Nauttikaa ihmiset siitä, että olette terveitä ja älkää aina narisko.Ihmisen on silloin hyvä olla kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on eikä aina valita!

En jättäisi miestäni, mutta arki pitäisi järjestää niin, että pienet lapsemme eivät kärsisi. Se saattaisi vammasta riippuen tarkoittaa sitä, että mies asuisi pääosin laitoksessa.

Hienosti olet ajatellut asian vaikka sinulla ei itse ole kokemusta aivovammaisista.Itse olen vammautunut 30 vuotta sitten vakavasti liikenneonnettomuudessa ja edelleen olen saman miehen kanssa ja meillä on kolme ihanaa lasta.Arki pyörii hyvin vaikka muistini ei toimi ja saan viikottain epilepsia kohtauksia(tajunnanhäiriökohtauksia). Mutta olemme tyytyväisiä avoiliittoommen ja meillä on eläkepäivillekin jo suunnitelmat.

Todennäköisesti en jäisi, toki riippuisi vamman laadusta. Otsikossa puhutaan vakavasta aivovammasta, mikä tarkoittaa sitä, että se rajoittaa normaalia elämää jopa merkittävästi. En ole valmis jäämään "leskeksi" 3kymppisenä, eikä minusta ole juoksemaan päivittäin hoitolaitoksessa vuosikymmeniä ketään katsomassa. Itsekästä kyllä, mutta olen sairaanhoitajan työssäni nähnyt kuinka omaiset uhrautuvat ja heittävät oman elämänsä hukkaan juostessaan vuosikausia katsomassa sairasta omaistaan. En halua itse samaa.

Tottakai jäisin. In sicknes and in health. Till death to us part.

riippuu, miten luonne muuttuisi. jos alkaisi väkivaltaiseksi ja haukkuisi mua vaan päivät päästään, niin en jaksaisi hoitaa kahden pienen lapsen ohella. katkeran surullisena laittaisin laitokseen ja koittaisin käydä katsomassa niin paljon kun mahdollista. mutta jos ihmisenä pysyisi suurinpiirtein samana (tottakai mah. onnettomuus muuttaa/katkeroittaa luonnetta) niin apujen turvin yrittäisin hoitaa kotona!

Isäni jäi äitini tueksi, vakavasta aivovammasta huolimatta äitini persoona on sama kuin ennen. Vaikka rankkaa on, jäisin silti itsekin mieheni rinnalle vaikka mikä tulisi. En edes näe mitään muuta mahdollisuutta, sillä en ikinä haluaisi olla kenenkään muun kanssa. Meillä on niin samanlainen arvomaailma, että miehenikin jäisi varmasti minun tuekseni.

En ole koskaan seurustellut, mutta jos joskus alan suhteeseen niin olen suhteessa ns. loppuun asti paria poikkeusta lukuunottamatta. Mikäli alkoholi tai muut päihteet tai muu itsetuhoisuus aiheuttavat aivovamman tai muun vastaavan invaliditeetin niin se on minusta pätevä syy jätttää kumppani. Olen synnyinkotonani kärsinyt alkoholismista yhdeksi elämäksi ihan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Saattaisin jäädä, vaikka vituttaisikin.. Tosin en kestäisi sitä varmaan kauaa. Olen ammatiltani hoitaja ja tulisin hulluksi, jos joutuisin hoitamaan aivovammaista miestä kotona. Työpäivät jo menee sekopäitten dementtien kanssa.

Vaihda alaa. Pelottaa ajatella että joku noin empatiakyvytön hoitaa ihmisiä ammatikseen. 

Eroa en ottaisi, mutta luultavasti jonkun hoitopaikan hakisin, jos vamma olisi paha. Mutta niitäkin on eriasteisia, jotkut vähäiset muistihäiriöt eivät haittaisi. 

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="21.08.2014 klo 17:10"]

Meillä mies sai erittäin vaikeat aivovammat noin vuosi sitten. On kuntoutunut hyvin, eikä ole esim. pyörätuolissa. Päinvastoin menee ja touhottaa aivan liikaakin. Lähimuisti reistaa ja jankkaa samoja asioita. Käy puheterapiassa ja neuropsykologisessa kuntoutuksessa. Saa ajaa jo autoakin. Ongelma on se, että itsesuojeluvaisto on aivan olematon. Omasta mielestään on loistavassa kunnossa, on ollut koko ajan, silloinkin, kun oli kuolaava, tyhjin silmin tuijottava vaeltaja. Pari viikkoa sitten hän sai yllättäen ensimmäisen epileptisen kohtauksen. Oli aikamoinen järkytys hänelle itselleenkin, saatikka sitten meille muille. Meillä on kaksi lasta, 10- ja 13-vuotiaat. Tämä isän kotonaolo on ollut heille hermojaraastavan ristiriitaista. Pelko ja epävarmuus asuvat meillä jatkuvasti. Arvatkaa, onko kamalaa olla töissä, kun tietää, että iskä kyydittelee lapsia, vaikka nämä eivät haluaisi. Haluaisin erota, mutta vielä en ole aivan valmis siihen, varsinkin, kun tuo kohtaus veti taas maton jalkojen alta. Te, jotka tuomitsette puolisonsa jättävät, ette voi kuvitellakaan, millaista on elää sen jotenkin vieraaksi muuttuneen ihmisen kanssa. Esim. seksi on konemaista ja jotenkin tunteetonta, aivan kauheaa, mutta on pakko suostua, muuten tulee kiukunpuuska ja jankkaus alkaa. Olemme kaikki tarvinneet ammattiauttajia. En tosiaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Pelko ja epävarmuus mistä? Epileptisen kohtauksen saava ei ole vaaraksi kuin itselleen.

Mitä jos kohtaus tulee autoa ajaessa kun lapset ovat kyydissä? Tai jos hän aliarvioi itsensä kuskina ja ohittaa vaarallisesti ajaen kolarin lapset kyydissä? Jos hän unohtaa ettei mikroon laiteta metallia, yms. Ei kai se pelko ja epävarmuus liity pelkkiin epileptisiin kohtauksiin, vaan koko mieheen, joka on muuttunut ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä tapausta sivusta seuranneena voin todeta, että onnettomuudessa aivovammautunut mies ja pikkulapsiperheen arki ei toimi ollenkaan.

Ei ole reilua odottaa vaimon huolehtivan vielä yhdestä lapsen tasolle taantuneesta aikuisesta, vaipanvaihtoineen kaikkineen. Siinä tulee jo vaaratilanteita lapsillekin kun mies muuttuu täysin arvaamattomaksi.

Eli valitettavaa mutta totta: mies laitokseen. Vaimo jatkaa elämäänsä lasten kanssa ja ottaa avioeron ajatukseen ensin totuttuaan.

Miksi vaimon pitäisi niitä vaippoja vaihtaa tai hoitaa miestään vaikka jäisikin tämän rinnalle?

Suurimmalla osalla vastaajista ei taida olla hajuakaan, mikä on aivovamma ja millaiset oireet se potilaalle tekee. Vastauksita näkyy aika kirjavat käsitykset ja oletukset aivovammoista.

En rehellisesti osaa sanoa, että jos kyseessä on aivovamma, jäisinkö. Riippuu tilanteesta ihan täysin. Omassa suvussa on paljon kokemusta sekä muistisairauksista, että aivovammoista. Tätini erosi miehestään, joka sai aivovamman pahoinpitelyn seurauksena. Päivittäinen elämä kävi raskaaksi, ja miehen oli helpompi saada ulkopuolista apua, kun ei oltu naimisissa. Ei todellisuudessa aivan hylännyt miestä, esim. juhliin tulevat yhdessä ja auttelee miestä, mutta 65-vuotiaalle on melkoinen fyysinen ja henkinen rasitus mies, joka on nyt aivokapasiteetiltaan lapsen tasolla.

Minun mieheni sai pari vuotta sitten aivovamman, tosin "vain" keskivaikean. Tuolloin ei käynyt päivääkään mielessä jättää häntä yksin ja yhdessä ollaan edelleenkin. Onnettomuus on oikeastaan vain vahvistanut suhdettamme. Siitä järkytyksen, itkun, surun ja epätoivon myrskystä selviämisen jälkeen jokainen suhteen erimielisyys tuntuu mitättömältä. N26

Vierailija kirjoitti:

Vastauksita näkyy aika kirjavat käsitykset ja oletukset aivovammoista.

Eikä se ole ihmekään

"Sekä aivovammat että niiden oireet ovat hyvinkin monimuotoisia ja yksilöllisiä, eikä aivovamma ole älyvamma....

Vaikeasta aivovammasta puhutaan, kun potilas on puolen tunnin kulutta tajuton ja muistiaukko kestää yli viikon. Jos vamma on vaatinut neurokirurgista leikkausta, on kyseessä vähintään vaikea aivovamma. Vaikeasta aivovammasta jää lähes aina pysyviä oireita.

Erittäin vaikeassa aivovammassa potilas on yli viikon tajuttomana ja muistiaukko kestää yli kuukauden. Erittäin vaikean aivovamman saaneista oireettomiksi ei toivu käytännössä kukaan, ja pieni osa jää pysyvästi tajuttomaksi."

Jos tuo nainen oikeasti haluaa lapsia, niin hänen elämänsä menee hukkaan miestä hoitaessa. Mutta jos hän on onnellinen noin, niin mikäs siinä.

Itselläni on jo lapset tehtynä. Hoitaisin miestäni kotona jos voimani siihen riittäisivät, kun on nuo lapsetkin hoidettavana. Jos en jaksaisi, niin hän varmaan menisi laitokseen. Kyläilisimme siellä usein. Uusi mies ei kiinnostaisi aikoihin. En tiedä alkaisiko jossain vaiheessa kiinnostamaan. Sitten kun lapset ovat isoja.  Hankala tuollaista on alkaa ennustamaan.

En usko, että mieheni situtuisi minuun vastaavassa tilanteessa. Ei varmasti kokonaan hylkäisi, mutta ei pysyisi uskollisenakaan. Näin ainakin veikkaisin. Enkä ala tuomitsemaan. Minusta on ihan ok jatkaa omaa elämäänsä, eikä uhrata sitä täysin toiselle.