jäisitkö miehesi luokse jos hän saisi vakavan aivovamman?

Kamala sanoa näin, mutta en jäisi :( Eikä mieskään kyllä varmasti vastaavasti jäisi mun luokse jos vammautuisin pahasti.

Niin kauan kuin ei ole omakohtaista kokemusta puolison vaikeasta ja parantumattomasta sairaudesta ja sen kanssa elämisestä, on mielestäni turha sanoa, että ihan varmasti jäisi puolison rinnalle. Kaunis ajatushan se on, että myötä ja vastoinkäymisissä, mutta todellisuus ja arki voi olla jotain ihan muuta. 

Omalla puolisollani ei ole aivovammaa, mutta vaikea krooninen (ja ainakin nyky lääketieteellä parantumaton) sairaus, joka vaikuttaa joka ikiseen arkipäiväämme ja kummankin elämään. Minä olen käytännössä jounut olemaan 12 vuotisen suhteemme vahvempi osapuoli ja arjen pyörittäjä joka päivä, myös silloin kun itse olen sairastanut. Mies jaksaa käydä töissä, ei periaatteessa muuta.  Kaikki muu aika menee levätessä. Rakkautta on, mutta on ollut ja tulee olemaan päiviä jolloin lähteminen on erittäin lähellä. En varmaankaan jaksaisi, jos toinen olisi 24/7 hoidettavissa.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2014 klo 20:16"][quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 12:26"]

http://www.dailymail.co.uk/news/article-2479013/Couple-wed-despite-odds-grooms-debilitating-accident-make-touching-video-incredible-love-story.html

[/quote]no en. Itse sairastuin neurologiseen sairauteen. On ollu miehellä kestämistä. Avioliitto velvoittaa. Itse olen kestänyt hänen syöpänsä sekä kolme muuta muuta 'kivaa' vaarallista leikkausta. Päivästä toiseen mennään. Maailman parhaan miehen olen onneksi saanut.

mulla on kyllä kummallinen mies kun ei valita mistään. Naisystäväni ovat kateellisia.

[/quote]

Olen myös sairastunut vakavasti, mikä vaikuttaa ulkonäköön. mies on pysynyt mutta pakko epäillä, että häntä haittaa sairauteni vaikka sanoo muuta.

Jäisin toki mutta ostaisin ensitöikseni kaksi kissaa ja uudet verhot ja maalaisin pari seinää. Eikä tarvisi kuunnella huutoa xD

[quote author="Vierailija" time="22.08.2014 klo 16:08"]

Jäin.

En edes harkinnut muuta.

[/quote]

Kerro tästä tapauksesta vähän enemmän.

Kenelle on vaaraksi,kun saa epilepsiakohtauksen autoa ajaessaan lapset kyydissä vilkaassa liikenteessä?

Riippuu vamman laajuudesta. Luulen, että jäisin joka tapauksessa ainakin vuodeksi-pariksi. Auttaa kuntoutumisessakin, kun on läheinen henkilö vierellä auttamassa, kannustamassa ja antamassa aikaansa. Jos ei yhteisiä lapsia ja perhe-elämää voisi enää ajatellakaan, en jäisi mieheen roikkumaan koko elämäkseni. Olemme molemmat siis alle 25-vuotiaita. Uskon, että mies myös jäisi vierelleni pahimman alkuajan yli, mutta toivon, että löytäisi onnensa jonkun muun kanssa, jos yhtään kokisi minut taakaksi.

Lyhyesti: jäisin. Rakastan miestäni.

Helppo teidän on sanoa että itsekästä, kun ette itse ole joutuneet elämään suhteessa jossa toisesta ei ole enää kumppaniksi, vaan hänestä on tullut hoidettava, joka mahdollisesti haukkuu ja solvaa teitä päivittäin. Eri sairaudet muuttavat ihmistä vaikka eivät edes kohdistuisi päähän.

En usko että jaksaisin vuosikymmeniä sellaista "parisuhdetta", eli hoitosuhdetta. Voisin hoitaa mutta kun ei olisi sitä tasaveroisuutta ja seksielämää, varmaan löytäisin kumppanin ja rakastajan, emme vaan voisi asua yhdessä jos puoliso olisi kotona hoidettavana. Sitten taas todennäköisesti pitäisin sellaista järjestelyä nöyryyttävänä meille kaikille ja eroaisin.

Jäisin minä, ainakin aluksi. Jos yhteiselo olisi ihan mahdotonta ja haitallista lastenkin kannalta, niin sitten lähtisin. Miehenikin tuli ja jäi luokseni, vaikka sairastan MS-tautia. En silti oleta hänen pysyvän siinä ainakaan puolisoni roolissa, mikäli tämä tauti vie minulta älyn valon ja toimintakyvyn ihan kokonaan. Ystävänä toivon toki jäävän elämääni silloinkin, ihan jo lasten takia. 

Tahtoisin ainakin tosissani yrittää

Äitini sai ja halvaantui. Isä jäi äidin luo.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 12:37"]Äitini sai ja halvaantui. Isä jäi äidin luo.
[/quote]

Tämän sivusta nähneenä, jäisitkö itse?

Eroaisin, mutta en silti hylkäisi elämästäni.

Tämä riippuu täysin vamman laadusta ja paranemisennusteesta. Liikkumis- tai muistivaikeudet varmaan kestäisin, mutta sen tasoinen vamma kuin ap:n linkkaaman jutun miehellä, olisi liikaa. Mieshän ei pysty edes puhumaan! Inhoan myös kaikkia hoito- ja hoivatoimenpiteitä, joten en usko, että pystyisin esimerkiksi loppuelämäni syöttämään miestä tai vaihtamaan hänelle vaippoja. Toinen eroon johtava syy olisi sellainen, että miehen persoonallisuus muuttuisi radikaalisti. Tunnen tapauksen, jossa miehestä tuli kymmenien avioliittovuosien jälkeen aivovamman myötä arvaamaton ja aggressiivinen. Lisäksi hän taantui teini-ikäisen tasolle ja muun muassa toi kotiin nuoria naisia, joiden kanssa petti vaimoaan. Tällaistako pitäisi vaimon sietää, kun "on siellä sisällä sama mies kuin ennenkin"?

Riippuu ennusteesta ja vamman laadusta. Jos kohtuullinen toipumisennuste, varmasti olisin tukena toipumisessa, vaikka menisi vuosia. Toki huomioiden vammojen laadun, eli jos mies olisi vaaraksi lapsille, varmasti tarvittaisiin jotain laitoshoitojaksoja tueksi tms. Sitten jos taas kyse on siitä, että makaisi letkuissa (lähes) aivokuolleena, varmasti en loputtomiin odottelisi. Olemme tästä miehen kanssa puhuneetkin, ja samoilla linjoilla mennään tässä.

Up

Meillä mies sai erittäin vaikeat aivovammat noin vuosi sitten. On kuntoutunut hyvin, eikä ole esim. pyörätuolissa. Päinvastoin menee ja touhottaa aivan liikaakin. Lähimuisti reistaa ja jankkaa samoja asioita. Käy puheterapiassa ja neuropsykologisessa kuntoutuksessa. Saa ajaa jo autoakin.

Ongelma on se, että itsesuojeluvaisto on aivan olematon. Omasta mielestään on loistavassa kunnossa, on ollut koko ajan, silloinkin, kun oli kuolaava, tyhjin silmin tuijottava vaeltaja. Pari viikkoa sitten hän sai yllättäen ensimmäisen epileptisen kohtauksen. Oli aikamoinen järkytys hänelle itselleenkin, saatikka sitten meille muille.

Meillä on kaksi lasta, 10- ja 13-vuotiaat. Tämä isän kotonaolo on ollut heille hermojaraastavan ristiriitaista. Pelko ja epävarmuus asuvat meillä jatkuvasti. Arvatkaa, onko kamalaa olla töissä, kun tietää, että iskä kyydittelee lapsia, vaikka nämä eivät haluaisi.

Haluaisin erota, mutta vielä en ole aivan valmis siihen, varsinkin, kun tuo kohtaus veti taas maton jalkojen alta.

Te, jotka tuomitsette puolisonsa jättävät, ette voi kuvitellakaan, millaista on elää sen jotenkin vieraaksi muuttuneen ihmisen kanssa. Esim. seksi on konemaista ja jotenkin tunteetonta, aivan kauheaa, mutta on pakko suostua, muuten tulee kiukunpuuska ja jankkaus alkaa.

Olemme kaikki tarvinneet ammattiauttajia. En tosiaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Sorry, kirjoitin kyllä kappalejaoin, mutta jostain syystä kaikki näkyy yhdessä pötkössä.

T. 42

Aivovammoja ei voi niputtaa yhteen. Oireet riippuvat siitä missä kohdissa aivoja ja miten laajasti kudokset ovat vahingoittuneet.

Tavallisimpia oireita on poikkeuksellisen voimakas väsymys ja muistiongelmat. Vammautunut voi toipua lähes entiselleen, mutta vakava vamma jättää aina jälkensä. Jos ei muuhun niin elämän asenteeseen, kun oman elämän rajallisuuden on kohdannut.

Kuntoutuksen ja läheisten tuen sekä vertaistuen avulla vamman kanssa voi oppia elämään hyvää ja tasapainoista elämää.

Älkää siis hylätkö aivovammautunutta ennen perusteellista harkintaa.