Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

vain sillä tasolla, että "kyllähän sitä omia lapsiaan rakastaa" jonkin muun lauseen yhteydessä, mutta ei suoraan niin, että "minä rakastan sinua". Itsekään en koe luontavaksi sitä sanoa omille lapsille, joskus heidän ollessaan pieniä olen sanonut, mutta en nyt enää kun ovat isompia, samalla tavalla toimin kuin omat vanhemmat.

Toisaalta minulle on aina ollut itsestään selvää, että vanhemmat rakastaa minua, sen huomaa jo ihan siitä, miten ovat aina pitäneet puoliani ja auttaneet minua, samaa teen omilleni, eiköhän hekin tiedä minun rakastavan heitä. J

a sen olen toki sanonut, että ovat minulle tärkeitä, se kai pitäisi osata lukea, että rakastan. Ei vaan luontavasti istu kaikille se minä rakastan sinua - lause. 

Ei. Olen melkein 60-vuotias, ja ilmeisesti se ei kuulunut vanhempieni ikäisten tapoihin (?), koska hyvin harvoille kavereillenikaan heidän vanhempansa ovat niin sanoneet. Se ei kuitenkaan merkinnyt sitä, etteivätkö omat vanhempani olisi rakastaneet minua ja sisaruksiani tai kavereitteni vanhemmat lapsiaan - se vaan esitettiin eri tavalla. 

Minä taas olen omille, jo aikuisille lapsilleni höpöttänyt tuota tämän tästä - en aina noilla sanoilla, mutta puhumalla heille rakastavasti, hellittelynimillä ja sanomalla "äidin kulta" jne. Meillä on joskus ollut asiasta puhetta, ja lapsistani se tuntuu hyvältä - heillä ei ole mitään epäilystäkään, etteivätkö he olisi tärkeitä. En oikein osaa sanoa, olisiko suhteeni vanhempiini ollut läheisempi, jos minulle olisi sanottu niin. Ehkä olisi - en tosiaan voi kyllä väittää, etteikö minua olisi rakastettu ja minusta olisi pidetty huolta, mutta ehkä jotain jäi puuttumaan. Oma suhteeni lapsiini on hyvinkin tiivis ja läheinen - yhden sisarukseni lapsi sanoi kerran, että hänen suhteensa vanhempiinsa on etäinen ja kylmähkö joskin asiallinen, koska he eivät ole koskaan sanoneet rakastavansa häntä. 

Ei tietenkään.

N56

Mun vanhemmat on sanonut ihan lapsuudesta asti. Jopa isäni, joka on juro suomalainen mies, sanoi lapsuudessani usein nukkumaan mennessä että rakastan sua/teitä. Nyt olen jo 29v ja edelleen sanoo välillä kun nähdään. Samoin äitini.

Mun vanhemmat on 52v ja 56v. Heidän vanhempansa eli omat isovanhempani taas eivät ole koskaan tuollaisia puhuneet. Koen valtavana rikkautena sen, että mulla on tällaiset vanhemmat, koska heidän ansiostaan myös mun on todella helppo sanoa omalle lapselleni että äiti rakastaa sua ym. Samoin tietysti omalle miehelleni!

Vierailija kirjoitti:

Sanoi päivittäin lapsuudessa, ja vieläkin usein. Hän on pian 80-vuotias nyt, ihana lämmin ihminen. Saattaa laittaa yhtäkkiä viestin ”olet rakas”.

Eivät sanoneet koskaan. Käytöksensä minua kohtaan oli vihamielistä eikä todellakaan rakastavaa. Minä olen ihan erilainen ollut omien lasteni kanssa.

Eivät ole sanoneet.

Omille lapsilleni olen sanonut kyllä. Pienempänä useinkin.

Ei ole

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä mikä siinäkin oli niin vaikeaa vanhemmille. Minä pussaan ja halin sekä sanon rakastavani lapsiani vaikka nykyisin tarvitsen jakkaran että yletyn antamaan pusun. Heiltä tulee välillä WA viestiä, että äiti mä rakastan sua. Ihan helppoa. Omien vanhempieni sukupolvelta se tulee lähinnä tilanteissa missä on jokin suurempi huoli tai vakava sairaus.

No tuo ei todellakaan ole normaalia. Insestiperhe.

Melkoisen traumaattinen lapsuus pitää itsellä olla, jos tuosta tulee insesti mieleen.

Äiti kyllä, isä ei koskaan. Mutta kyllä hänkin varmasti minua rakasti, hän vain osoitti sen teoilla.

Lapsena kyllä on sanottu, onneksi, sillä jokainen lapsi tarvitsee sitä kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi. 

Ei ole, olen 38v.

Eivät ole sanoneet, mutta se ei tarkoita etteivät koskaan olisi osoittaneet rakastavansa.

Olipas pysäyttävää tajuta, että ei muuten ole. Ei kumpikaan eikä ikinä. Eikä ole muuten kumpikaan halannutkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin vanhemmalle polvelle vaikeaa. Jäi siltinsellainen tunne että rakastivat.

Olen itsekin aika nihkeästi viljellyt r-sanaa mutta samalla yrittänyt kaikin tavoin näyttää ja osoittaa puolisolle ja lapsille. Onneksi lapsi pn osannut tämän sanoittaa, ja täräyttänyt suoraan että rakastaa meitä vanhempia. Helppo siinä on sitten sanoa.

Se r-sana tuntuu suomeksi niin teeskentelyltä. Tosin, jos lukee jotakin yli sata vuotta sitten kirjoitettuja kirjeitä, niin siellä puhutaan tunteista usein avoimemmin kuin vaikka 80-luvulla. Ystäville ja sukulaisille lähetetään rakkaita terveisiä ja kerrotaan sydäntä pakahduttavasta kaipauksesta ja koti-ikävästä. Onko jäyhyys tullut myöhemmin?

En ole koskaan kuullut moista R:llä alkavaa sanaa perheessämme. Välittämistä osoitettiin korkeintaan vitsalla.

Ei ole koskaan sanottu. Olen halunnut äitiä kerran ja isää en koskaan. Tuo halaus oli yojuhlissa kun moni muukin sukulainen halasi niin oli ryhmänpaine.

Eivät ole sanoneet. Halaaminen lopetettiin ihan pikkulapsiajan jälkeen. Kyllä meilläkin on kuitenkin välitetty, mutta ei tuo ole ollut vanhempieni sukupolven tapana. Anteeksikaan ei pyydelty, annettiin vain ajan hoitaa.

Olisi hyvin vaikea ajatus sanoa heille itsekään jotain noin henkilökohtaista. En ole omissa parisuhteissakaan oikein kyennyt sanoittamaan tunteita tuolla tavalla.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kuitenkin päätin, että on pakko pystyä murtamaan oma kuori, ja pakotin itseni sanomaan sen tuskin puhumaan oppineelle pikkuihmiselle. Samoin kuin sanomaan anteeksi, jos loukkasin häntä. Oli todella vaikeaa, mutta siitä tulikin yllättävän nopeasti helppoa.

Parasta on, kun tuo pikkutyyppi itse sanoo spontaanisti rakastavansa ja pyytää anteeksi. Ihanaa, että hänen ei tarvitse kokea, että noihin liittyisi jotain hävettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa ei ole tapana onneksi lässyttää jenkkityyliin I love you koko ajan. Teot sen osoittavat ja välillä voi sanoakin.

Mikä siinä on niin pelottavaa, että tulee tällainen agressio koko ajatusta vastaan? Pyrkiikö ne omat tukahdutetut tunteet pintaan kun tästä puhutaan?

Jos rakkaudentunnustuksia ja muita kehuja sanotaan jatkuvasti, varsinkin ns. sosiaalisena konventiona ja melkein automaattisesti lausuttuna lurituksena, tulee epävarma olo, jos niin ei jonkun kerran sanotakaan. Muunlainen rakkauden, hyväksynnän ja välittämisen osoittaminen on jotenkin pidempään vaikuttavaa. Myönteisten sanomisten pitäisi kuulostaa aidoilta ja tarkoitetuilta eikä vain osalta pirtsakan kohteliasta ulkokuorta.

Äitini sanoo välillä, että rakastaa ja sanon samoin hänelle takaisin, olen hyvin läheinen äitini kanssa. En muista onko isäni sanonut rakastavansa, hän ei oikein näytä tunteitaan, mutta tiedän sisimmissäni, että hänkin minua rakastaa. Olen onnekas kun itselläni on ihanat vanhemmat :)

Ei koskaan, ja isältä sai vain selkään ja onneksi on kuollut.