Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

Ei oo muistaakseni sanottu. Ite kyllä kerron joka päivä joskus useammankin kerran päivässä omalle lapselleni, että rakastan häntä.

Helpompaa on sanoa englanniksi tai muulla kielellä.. Suomen kielellä se vain on niin epäluontevaa ja väkinäistä, että lapsiakin nolottaa, kun sitten yritämme vääntää asian. Tietävät, että rakastamme.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan saanut vanhemmiltani yhtään mitään. Vanhempani eivät ole koskaan sanoneet, että he rakastavat tai, että olen heille tärkeä, eivätkä ole halanneet. Se loukkasi verisesti, kun äitini kapsahti sisaruksen puolison kaulaan, halaili häntä ja kertoi, miten rakas hän on! Minä seisoin vieressä!! Sen jälkeen viileni välit. Tuli selväksi, etten ole minkään arvoinen, sillä sisarus oli tuntenut tuon ihmisen "kaksi minuuttia"!

Kyseisen sisaruksen lapsia myös rakastetaan ja hoivataan. Minun ei. Eipä tee mieli olla tekemisissä noiden kanssa. Ai niin, nuorena mua haukuttiin ja pilkattiin äidin taholta päivittäin. Isä istui mykkänä eikä koskaan puolustanut tai sanonut mitään.

Hmm.. olemmekohan saman äidin lapsia?

Isä kännissä on, äiti ei ikinä.

Ei ole. Mutta ei siitä ole ikinä ollut epäilystä, teot ovat osoittaneet sen. Omalta lapselta kysyn joka päivä onko äiti tänään sanonut sulle että rakastaa sua. Sit sanon sen aina, ihan joka päivä.

Eivät, mutta he olivat sota-ajan lapsia (nyt siis jo kuolleet, saivat minut vanhoina, enkä ole kovin nuori enää itsekään...) eikä silloin rakkaudesta höpisty. Minua kohdeltiin kyllä niin, että tiesin minusta välitettävän.

Itse olen kyllä kertonut lapsosilleni, että rakastan heitä. Usein!

Eivät ole. Ei sanottu edes mukavaksi.

Ehkä kerran, pari. Arvostan että hän on ponnistellut näinä hetkinä varmasti kovasti voidakseen sanoa jotain niinkin herkkää. 

Ei ole. Onkohan se suomalaisessa kulttuurissa sitten harvinaista.

Taitaa se rakastaa sana olla hankala suomalaisille. Samoin kuin anteeksi sana. Ehkä ei kehdata käyttää rakastaa sanaa. Onhan se voimakas sana.

Eivät ikinä, en kuullut kummaltakaan mitään positiivista, ja myös teoista tule selväski etteivät välittäneet. Monien ihmisten ei pitäisi tehdä lapsia, molemmat vanhempani olivat tällaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Äiti ei ole, isä on. Olin äidin mielestä ihan vääränlainen tyttö.

Meitä äiti usein sanoi pennun perkeleiksi. Isä tukasta kanteli veljeäni ja piiska oli ovenkarmissa. Koulun asuntolassa veljeäni piiskasi asuntolanhoitaja paljaalle pyllylle ja kaikkien oli katsottava. Kesätöissä oltiin 10 vuotiaita. Saatiin vaatetta. Hyvä oli olla, kunhan aikuisia näkyvillä. Suurin osa selvisi normaali ikään.

Ei meillä puhuta eikä pussata eli en ole koskaan ollut vanhempien sylissä pienenä olen ns. musta lammas perheessä jota syrjitty aina. Syy koska isällä suhde avioliitossa toiseen ja äiti teki minut kiusalla että olisi saanut pitää isän no se ei onnistunut joten hyvin tunteeton lapsuus nuoruus oli, MUTTA sitten aikuisiän olen ollut heille tärkeä ( avioero kun olin alle kouluiän) niin itse jo naimisissa niin olimme suht hyvissä väleissä. Kun heille ikää tuli ja jouduin huolehtimaan heistä en silloinkaan kuullut että olisin rakas, mutta vuosien kuluessa ja iän karttuessa meille niin silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa ja kosketus ei tarvittu sanoja kun tunsin että sittenkin olin heille tärkeä. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden koin että olin syrjitty enkä saanut rakkautta halauksia sitä hellyyttä jota lapsi kaipaa, niin en ole katkera. Heidän oma elämänsä oli vaikeaa yhdessä ei se meistä lapsista johtunut siksi en ole vihainen tai syyttele vaan sain muutamat vuodet olla läsnä heidän kanssaan vanhuuden päivissä kun he sitten aika lähekkäinä kuukausina nukkuivat pois. Kädestä pidin kiinni ja sain hyvästellä sanoa olet rakas ja kaikki on ollut hyvin. Omille lapsille on myös vaikea sanoa ja varmaan se vaikuttaa joltakin osin, mutta muiden tekojen ja huomaisuuden myötä uskon että he tietävät sen kuinka rakkaita ovat samoin lasten lapset. Ehkä olen yhtä pidättäytynyt ei puhuta eikä pussata 🤔

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kumpikaan sanonut. Olen nainen 63v. Mutta se oli silloin tapana ettei sitä sanottu. Silti meillä oli rakastava perhe, josta saamme kiittää Jumalaa 🙏

Jos rakastavan perheen antaminen lapselle on jumalan käsissä, niin mitä meidän pitäisi ajatella, joilla ei ole ollut rakastavaa perhettä? Syytän siis tästä jumalaa, koska hänellä olisi ollut valta sellainen antaa, mutta ei ilkeyttään antanut? Ainoa looginen vastaus on siis taistella tuollaista ilkeää ja julmaa jumalaa ja hänen kannattajiaan vastaan. Eläköön s44t4n4! 666!

Eivät ole, olen 59 v. ja äitini on jo kuollut, isä elää vielä. Meillä ei myöskään kotona ikinä sanottu anteeksi, ole hyvä tai kiitos. Ainoastaan kylässä käskettiin sanoa kiitos kahvipöydässä sanomalla "mites sanotaan?!", joka onkin ainoa tapakasvatusoppi, jonka olen kotoa saanut. Muut opit olen saanut tarkkailemalla, kirjoja lukemalla tai tv:tä katsomalla.

En muista heidän koskaan sanoneen, aina olen tiennyt että rakastavat, isän kohdalla, että rakasti, teot puhuivat puolestaan

Entinen aviomies hoki tuota rakkautta, välillä monta kertaa päivässä, teot sitten kertoivat muuta, tyhjillä sanoilla ei ole mitään merkitystä jos aina laittaa itsensä kaikessa edelle, silloinkin kun toinen on heikommillaan ja tarvitsisi tukea.

Just päivä pari sitten mietin tätä samaa. Vanhemmat on 80+ vuotiaita ja itse 60+. Ei sanottu lapsena, ei teininä, ei aikustuvana nuorena eikä näkköjään aikuisenakaan.

En ole kuulut, isästä en muutenkaan ole  kuullut.Tiedän että vanhat sukulaiset tietävät

Eivät ole koskaan sanoneet eikä miehenikään. Ja ikääkin on yli 50. Mutta en ole itsekään sanonut. Teot ovat kyllä puhuneet puolestaan.

Sen kyllä vaistoaa,ei sitä tarvitse kuulla sanottavan.