Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?
Itse tajusin juuri että omani ei ole. Olen 30v ja jotenkin pysäyttävää tajuta että ei ole koskaan kuullut tätä omilta vanhemmiltaan...
Kommentit (622)
Ovat, tosin vasta nyt kun olen jo kolmekymppinen. Tiedän sen siis muutenkin, mutta sen kuuleminen tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta, kun siihen ei ole tottunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.
Sun kyvyttömyytesi ymmärtää ei kiinnosta ketään. Itse en epäile sanaakaan. Nimittäin oma isäni ei mua puolustanut missään asiassa. Ennemminkin pyrki varmistamaan, että se toinen sai aina haluamansa. Vaikka sitten mun kustannuksella. Ei se hirveän väkivaltainen kyllä ollut. Kun ei uskaltanut pitää puoliaan ketään vastaan. Paitsi siis mua vastaan. Eli selkääni olen saanut, siitäkin huolimatta, että se oli jo laitonta.
Mutta eihän ne lait vanhempia koske. Tai voivat itse päättää olla noudattamatta niitä tosta noin vaan.
Mutta ajattele nyt! Oma faija puolustaa toista tyyppiä omaa lastaan vastaan. Miten tuollaiseen ratkaisuun edes päätyy?
Vierailija kirjoitti:
Kissalle olen sanonut, että mami rakastaa sua, nyt jo edesmennyt kisu.
Kuka oikeasti kutsuu itseään kissan mamiksi?äidiksi tai vastaavaksi?? jotenkin vinksahtanutta.
Eivät sanoneet ikinä.
Mulla oli huono lapsuus muutenkin, joka onneksi loppui, kun täytin 15 v.
Minulle ei ole sanottu, ja miksi olisikaan...
Isäni oli rakastamaan kykenemätön ja hänen vaikutuksensa näkyy minussa: en osaa rakastaa enkä ottaa vastaan rakkautta (miehiltä varsinkaan). En tiedä mitä rakkaus on, mitä se merkitsee ja miltä tuntuu, kun joku todella välittää ja pitää (jopa minua) arvokkaana ja rakastettavana.
Äitini oli kylmä, mutta esim veljensä ja siskojensa lapsia rakasti silmin nähden, oli heidän puolellaan, antoi lahjoja, puhui heistä lämpimästi ja myös puhutteli heitä rakastavasti minun kuulteni. Koskaan ei kohdistanut minuun tuota lempeää, lämmintä ja hellittelevää äänensävyä - ja miksi olisikaan...
Äitini sanoi kerran että hän ei ole raskaana ollessaan koskaan ollut kovin hyvällä mielellä. Ymmärrän mitä hän tarkoittaa vanhimman siskoni ja minun kohdalla - mutta se keskimmäinen, hän on arvoitus. Liekö hän ollut äidilleni yhtä rakas kuin serkkumme? Mitäpä sen on enää väliä, mikä se kuvio oli. Mennyttä mikä mennyttä, oma elämäni pian loppuun eletty.
Enää en tarvitse äitiä enkä isää, en tarvitse ketään - elän ja kuolen erakkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Ovat kyllä muuten sen osoittaneet. Ei sen ajan vanhemmilla ollut tapana sanoa lapsilleen yhtikäs mitään tuollaista. Itse olen sanonut omilleni monta kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Sun kyvyttömyytesi ymmärtää ei kiinnosta ketään. Itse en epäile sanaakaan. Nimittäin oma isäni ei mua puolustanut missään asiassa. Ennemminkin pyrki varmistamaan, että se toinen sai aina haluamansa. Vaikka sitten mun kustannuksella. Ei se hirveän väkivaltainen kyllä ollut. Kun ei uskaltanut pitää puoliaan ketään vastaan. Paitsi siis mua vastaan. Eli selkääni olen saanut, siitäkin huolimatta, että se oli jo laitonta.
Mutta eihän ne lait vanhempia koske. Tai voivat itse päättää olla noudattamatta niitä tosta noin vaan.
Mutta ajattele nyt! Oma faija puolustaa toista tyyppiä omaa lastaan vastaan. Miten tuollaiseen ratkaisuun edes päätyy?
Olen kuullut kyllä joskus seinien läpi kun naapurissa mäiskitään kännipäissään muijat ja mukulat, mutta ei se minun ongelmani ole,jokainen pitää huolen itsestään,en ala toisten perheasioihin mitenkään puuttumaan.ratkaiskoon keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Sun kyvyttömyytesi ymmärtää ei kiinnosta ketään. Itse en epäile sanaakaan. Nimittäin oma isäni ei mua puolustanut missään asiassa. Ennemminkin pyrki varmistamaan, että se toinen sai aina haluamansa. Vaikka sitten mun kustannuksella. Ei se hirveän väkivaltainen kyllä ollut. Kun ei uskaltanut pitää puoliaan ketään vastaan. Paitsi siis mua vastaan. Eli selkääni olen saanut, siitäkin huolimatta, että se oli jo laitonta.
Mutta eihän ne lait vanhempia koske. Tai voivat itse päättää olla noudattamatta niitä tosta noin vaan.
Mutta ajattele nyt! Oma faija puolustaa toista tyyppiä omaa lastaan vastaan. Miten tuollaiseen ratkaisuun edes päätyy?
Olen kuullut kyllä joskus seinien läpi kun naapurissa mäiskitään kännipäissään muijat ja mukulat, mutta ei se minun ongelmani ole,jokainen pitää huolen itsestään,en ala toisten perheasioihin mitenkään puuttumaan.ratkaiskoon keskenään.
Yllättäen, luettelit aika monta asiaa, jotka ovat pielessä tässä yhteiskunnassa. Esimerkiksi tuo välinpitämättömyytesi - lasta hakataan naapurissa, mutta sua ei voisi vähempää kiinnostaa. Odotat, että se polvenkorkuinen tenava "pitää huolen itsestään". Kaapin kokoista, humalaista, isää vastaan. Se lapsi kyllä muuten näkee enemmän, kuin edes kuvittelet. Huomaa asioita, joista et edes ole tietoinen. Ja traumatisoitunut lapsi muistaa nuo koko loppuelämänsä ajan. Hän ei ikinä unohda. Vaikka sä unohtaisit.
Ehkä vanhempien olisi kannattanut välillä mainita, että lapsi on rakas,niin ei nyt olisi näin paljon näitä kelatuki ihmisiä.
Perheensä rikkoneita yksinhuoltaja naisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan kuullut moista R:llä alkavaa sanaa perheessämme. Välittämistä osoitettiin korkeintaan vitsalla.
Meillä käytettiin välittämisen osoittamiseen sekä r-sanaa että vitsaa. Kumpaakin kyllä hyvin harvoin, ei muutamaa kertaa enempää, mutta tällainenkin yhdistelmä oli siis mahdollinen.
Välittämisen osoittamiskeinoja oli onneksi muitakin kuin nämä kaksi, niin en jaksa puristaa nyrkkiä taskussa sen vitsan takiakaan, vaikka muistan sen voimakkaan vääryyden tunteen joka siihen jo silloin lapsena yhdistyi.
Moni on vastannut, että koskaan ei ole sanottu, että vanhemmat rakastavat sinua.
Jotenkin todella omituista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Päinvastoin äiti tappeli isän kanssa. kymmeniä vuosia ennen eroa. Ala-asteikäisenä ja ylä-asteikäisenä äiti sanoi itkirn monen riidan päätteeksi että hänen masennuksensa on minun syytä. Se laitto syvät haavat pojan tunne-elämään.
En muista että olisi ikinä sanonut sitä ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiti aina silloin tällöin sanoi, isä koskaan. Yleensä äiti kyllä sanoi, että äiti tykkää sinusta.
Itse yritän sanoa omille lapsille, että rakastan heitä aina kun mahdollista. Sekin piti itse opetella. Alkuun ei oikein tuntunut luontevalta, mutta tein päätöksen, että omat lapset kuulee sen mahdollisimman usein.
Mulla on ollut ihan sama juttu. En ole kuitenkaan asiaa kauheasti (tai ollenkaan) miettinyt, koska olen kyllä tuntenut olevani rakastettu molempien vanhempien taholta, vaikka olisi sitä sanonutkaan.
Eivät ole enkä usko että ovat myöskään rakastaneet, isä ehkä yritti vähän enemmän kuin äiti. Tämän tajusin nelikymppisenä ja sen jälkeen olen yrittänyt elää tämän tiedon kanssa, pahinta siis se että eivät edes tunteneet rakkautta minua kohtaan. Kohtalaisesti olen pärjännyt, mutta mietin että voinko koskaan olla normaali ihminen tällä taustalla. Omaa lasta olen yrittänyt kohdella eri tavalla ja sanoakin että rakastan.
40-luvulla syntyneet vanhemmat ei, mutta asia wi askarruttanut silloin eikä nyt. Tottakai ne on rakastaneet.
Sisko on sanonut ja vastasin myös rakastavani häntä. Oli silloin menossa vaikeaan leikkaukseen ja toipui kyllä.
Miehen kanssa alttarilla, ei sen jälkeen juurikaan. Silti mies puhuu tunteista ja tuo kukkia ja välittää. Lapselle ollaan aina sanottu ja se vielä 15-vuotiaana sanoo välillä meille
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet. Halaaminen lopetettiin ihan pikkulapsiajan jälkeen. Kyllä meilläkin on kuitenkin välitetty, mutta ei tuo ole ollut vanhempieni sukupolven tapana. Anteeksikaan ei pyydelty, annettiin vain ajan hoitaa.
Olisi hyvin vaikea ajatus sanoa heille itsekään jotain noin henkilökohtaista. En ole omissa parisuhteissakaan oikein kyennyt sanoittamaan tunteita tuolla tavalla.
Ensimmäisen lapsen synnyttyä kuitenkin päätin, että on pakko pystyä murtamaan oma kuori, ja pakotin itseni sanomaan sen tuskin puhumaan oppineelle pikkuihmiselle. Samoin kuin sanomaan anteeksi, jos loukkasin häntä. Oli todella vaikeaa, mutta siitä tulikin yllättävän nopeasti helppoa.
Parasta on, kun tuo pikkutyyppi itse sanoo spontaanisti rakastavansa ja pyytää anteeksi. Ihanaa, että hänen ei tarvitse kokea, että noihin liittyisi jotain hävettävää.
Todella mahtavaa, että eletään nykyään maailmassa, jossa tällaista voi tapahtua.
Minua on joskus ala-asteikäisenä konfliktitilanteissa vanhempien kanssa viety tukasta omaan huoneeseen ja sanottu "pysyt siellä kunnes osaat pyytää anteeksi". Tulos: hyvin kehittynyt kyky teeskennellä pyytävänsä anteeksi, johon yhdistyy lähes ylitsepääsemätön kyvyttömyys/vaikeus pyytää aidosti sydämestään anteeksi edes silloin kun oikeasti hävettää ja kaduttaa oma käytös.
Eipä ole vanhemmat koskaan sanoneet. Tosin isän kanssa ei muutenkaan puhuttu koskaan, vaikka perheenä asuttiin. Tyttäreni on kerran aikuisena laittanut viestiä minulle, että rakastaa ja vastasin siihen, että niin minäkin sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Sun kyvyttömyytesi ymmärtää ei kiinnosta ketään. Itse en epäile sanaakaan. Nimittäin oma isäni ei mua puolustanut missään asiassa. Ennemminkin pyrki varmistamaan, että se toinen sai aina haluamansa. Vaikka sitten mun kustannuksella. Ei se hirveän väkivaltainen kyllä ollut. Kun ei uskaltanut pitää puoliaan ketään vastaan. Paitsi siis mua vastaan. Eli selkääni olen saanut, siitäkin huolimatta, että se oli jo laitonta.
Mutta eihän ne lait vanhempia koske. Tai voivat itse päättää olla noudattamatta niitä tosta noin vaan.
Mutta ajattele nyt! Oma faija puolustaa toista tyyppiä omaa lastaan vastaan. Miten tuollaiseen ratkaisuun edes päätyy?
Olen kuullut kyllä joskus seinien läpi kun naapurissa mäiskitään kännipäissään muijat ja mukulat, mutta ei se minun ongelmani ole,jokainen pitää huolen itsestään,en ala toisten perheasioihin mitenkään puuttumaan.ratkaiskoon keskenään.
Yllättäen, luettelit aika monta asiaa, jotka ovat pielessä tässä yhteiskunnassa. Esimerkiksi tuo välinpitämättömyytesi - lasta hakataan naapurissa, mutta sua ei voisi vähempää kiinnostaa. Odotat, että se polvenkorkuinen tenava "pitää huolen itsestään". Kaapin kokoista, humalaista, isää vastaan. Se lapsi kyllä muuten näkee enemmän, kuin edes kuvittelet. Huomaa asioita, joista et edes ole tietoinen. Ja traumatisoitunut lapsi muistaa nuo koko loppuelämänsä ajan. Hän ei ikinä unohda. Vaikka sä unohtaisit.
Silti ja kaikesta huolimatta asia on perheen sisäinen.lähtökohtaisesti äidin on vastuu jos lapsiensa kanssa moiseen alistuu.
Eikä se isukki mikään kaapin kokoinen ole, pelkkä 180 senttinen 80 Kiloinen pikku ukko.
Sellainen nyt lentäisi naulakkoon jo siitä kun sanoisin eteisessä käsipäivää, mutta en viitsi,sillä nyt on kai muutenkin vaikeaa.
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.