Lue keskustelun säännöt.
Anopin ensimmäinen lapsenlapsi ja rajat.
Anopilla on tapana tulla kylään miten sattuu, etukäteen ilmoittamatta. Ja USEIN! Jonkin verran on tuota onnistuttu vähentämään ihan sillä, että on pidetty kiinni jo sovituista menoistamme, eli ei olla anopin yllätysvierailun takia jätetty väliin mitään, vaan pahoiteltu, että ollaan jo sovittu menevämme tänään muualle ja siihen on ollut anopin tyytyminen, vaikka ajaa meille viidenkymmenen kilometrin päästä. Mitäs ei ilmoita ja kysy sopiiko. Mutta silti tulee kylään pari kolme kertaa viikossa ja olettaa, että aina on tarjottavaa valmiina ja ollaan valmiita seurustelemaan. Missään ei vahingossakaan auta.
Nyt on kuitenkin ensimmäinen lapsenlapsensa pian meille syntymässä ja pelkään, että sama meno jatkuu ja entisestään pahenee, emmekä saa hetken rauhaa vauvan kanssa. Minähän varmaan anopin mielestä voin ottaa vieraita vastaan milloin vain, kun olen äitiyslomalla, ja anoppi on todella innoissaan vauvasta. Itse haluaisin kuitenkin ihan kaikessa rauhassa tutustua vauvaan, enkä kaipaa ketään vieraita ainakaan ensimmäiseen pariin viikkoon. Enkä jatkossakaan halua, että meille pamahdetaan kylään tuosta vain. Pienen vauvan kanssa saa valvoa ihan tarpeeksi ja varmasti koetan nukkua päiväunetkin kun vauva nukkuu, mutta miten se onnistuu, jos anoppi tunkee kylään ilmoittamatta harva se päivä!
Kommentit (546)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli mummo 43-vuotiaana, eikä olisi tullut mieleenikään silloin, sitä ennen, tai sen jälkeen mennä pyytämättä aikuisten lasteni koteihin. Ihmettelen suuresti jos joku anoppi, tai kuka tahansa, on niin tyhmä että kutsuu itse itsensä kylään.
Mutta tässä pn aina se toinen puoli. Jotkut miniät loukkaantuvat siitä, että ei käydä. isovanhempia ei haluta kutsua, koska isovanhempien pitäisi itse ymmärtää tarjoutua kylään itse ja oma-alotteisesti. Jos näin ei tee, on välinpitämätön.
Ei loukkaannu. He loukkaantuu siitä että joko tungetaan pyytämättä tai sitten temppuillaan loputtomiin muuten.
Meillä appivanhemmat tulivat kotiimme itsenäisyyspäivän aamuna ennen seiskaa. Minulla tentti seuraavana päivänä joten jäin kotiin lukemaan kun mies vei heidät syömään.
Tästä sitten taas loukkaannuttiin niin että kuusi vuotta jauhettiin miten miehellä ei ole edes ruokaa mitä kotona syödä ja miten appivanhemmat loukkaantuivat kun eivät olleet tervetulleita. Me oltiin tosiaan ison rempan jälkeen edellisenä päivänä muutettu myöhään yöhön ja mulla oli se tentti.
Appi muisti kyllä sanoa että kälyni ei koksaan lue tentteihin, mutta saa aina täydet pisteet, että vain tyhmät lukee tentteihin.
Sitten taas temppuiltiin sitä että meille ei voi tulla kun ei ole sitä ruokaa. Ja seuraavaksi jauhettiin miten minä syön aina ravintoloissa ja tuhlaan miehen rahat.
TÄSTÄ NE MINIÄT HERMOSTUU. TÄMMÖSESTÄ KÄYTÖKSESTÄ.
Ihmisiä on erilaisia. Minulla on kokemus siitä, että ei-tarjoutuva isovanhempi haukutaan pystyyn, kun ei tarjoudu kylään = ei yhtään välitä lapsenlapsesta.
Meillä ei edes ollut lapsia tuolloin.
Kun oli, sovimme menevämme sinne kylään lasten kanssa ja kun olimme kuusi tuntia ajaneet, niin kävi ilmi ettei appivanhemmat ole kotona. He oli lähteneet marjaan apen veljen mökille.
Ja ensin he ei voineet tulla meille käymään, minkä takia me menimme sinne. Ja siellä sitten taas ei oltu edes paikalla, mutta appi puhelimessa kiukutteli, että heitä ei huolita meille kylään... Vaikka kaikki lähti siitä, että he ei halunneet tulla.
Tällaista kummallista temppuilua ihan koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli mummo 43-vuotiaana, eikä olisi tullut mieleenikään silloin, sitä ennen, tai sen jälkeen mennä pyytämättä aikuisten lasteni koteihin. Ihmettelen suuresti jos joku anoppi, tai kuka tahansa, on niin tyhmä että kutsuu itse itsensä kylään.
Mutta tässä pn aina se toinen puoli. Jotkut miniät loukkaantuvat siitä, että ei käydä. isovanhempia ei haluta kutsua, koska isovanhempien pitäisi itse ymmärtää tarjoutua kylään itse ja oma-alotteisesti. Jos näin ei tee, on välinpitämätön.
Ei loukkaannu. He loukkaantuu siitä että joko tungetaan pyytämättä tai sitten temppuillaan loputtomiin muuten.
Meillä appivanhemmat tulivat kotiimme itsenäisyyspäivän aamuna ennen seiskaa. Minulla tentti seuraavana päivänä joten jäin kotiin lukemaan kun mies vei heidät syömään.
Tästä sitten taas loukkaannuttiin niin että kuusi vuotta jauhettiin miten miehellä ei ole edes ruokaa mitä kotona syödä ja miten appivanhemmat loukkaantuivat kun eivät olleet tervetulleita. Me oltiin tosiaan ison rempan jälkeen edellisenä päivänä muutettu myöhään yöhön ja mulla oli se tentti.
Appi muisti kyllä sanoa että kälyni ei koksaan lue tentteihin, mutta saa aina täydet pisteet, että vain tyhmät lukee tentteihin.
Sitten taas temppuiltiin sitä että meille ei voi tulla kun ei ole sitä ruokaa. Ja seuraavaksi jauhettiin miten minä syön aina ravintoloissa ja tuhlaan miehen rahat.
TÄSTÄ NE MINIÄT HERMOSTUU. TÄMMÖSESTÄ KÄYTÖKSESTÄ.
Ihmisiä on erilaisia. Minulla on kokemus siitä, että ei-tarjoutuva isovanhempi haukutaan pystyyn, kun ei tarjoudu kylään = ei yhtään välitä lapsenlapsesta.
Meillä ei edes ollut lapsia tuolloin.
Kun oli, sovimme menevämme sinne kylään lasten kanssa ja kun olimme kuusi tuntia ajaneet, niin kävi ilmi ettei appivanhemmat ole kotona. He oli lähteneet marjaan apen veljen mökille.
Ja ensin he ei voineet tulla meille käymään, minkä takia me menimme sinne. Ja siellä sitten taas ei oltu edes paikalla, mutta appi puhelimessa kiukutteli, että heitä ei huolita meille kylään... Vaikka kaikki lähti siitä, että he ei halunneet tulla.
Tällaista kummallista temppuilua ihan koko ajan.
Jos olisit miniäni tekisin samoin. Olet niin raskas persoona, kiva olisi opettaa tavoille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli mummo 43-vuotiaana, eikä olisi tullut mieleenikään silloin, sitä ennen, tai sen jälkeen mennä pyytämättä aikuisten lasteni koteihin. Ihmettelen suuresti jos joku anoppi, tai kuka tahansa, on niin tyhmä että kutsuu itse itsensä kylään.
Mutta tässä pn aina se toinen puoli. Jotkut miniät loukkaantuvat siitä, että ei käydä. isovanhempia ei haluta kutsua, koska isovanhempien pitäisi itse ymmärtää tarjoutua kylään itse ja oma-alotteisesti. Jos näin ei tee, on välinpitämätön.
Ei loukkaannu. He loukkaantuu siitä että joko tungetaan pyytämättä tai sitten temppuillaan loputtomiin muuten.
Meillä appivanhemmat tulivat kotiimme itsenäisyyspäivän aamuna ennen seiskaa. Minulla tentti seuraavana päivänä joten jäin kotiin lukemaan kun mies vei heidät syömään.
Tästä sitten taas loukkaannuttiin niin että kuusi vuotta jauhettiin miten miehellä ei ole edes ruokaa mitä kotona syödä ja miten appivanhemmat loukkaantuivat kun eivät olleet tervetulleita. Me oltiin tosiaan ison rempan jälkeen edellisenä päivänä muutettu myöhään yöhön ja mulla oli se tentti.
Appi muisti kyllä sanoa että kälyni ei koksaan lue tentteihin, mutta saa aina täydet pisteet, että vain tyhmät lukee tentteihin.
Sitten taas temppuiltiin sitä että meille ei voi tulla kun ei ole sitä ruokaa. Ja seuraavaksi jauhettiin miten minä syön aina ravintoloissa ja tuhlaan miehen rahat.
TÄSTÄ NE MINIÄT HERMOSTUU. TÄMMÖSESTÄ KÄYTÖKSESTÄ.
Ihmisiä on erilaisia. Minulla on kokemus siitä, että ei-tarjoutuva isovanhempi haukutaan pystyyn, kun ei tarjoudu kylään = ei yhtään välitä lapsenlapsesta.
Meillä ei edes ollut lapsia tuolloin.
Kun oli, sovimme menevämme sinne kylään lasten kanssa ja kun olimme kuusi tuntia ajaneet, niin kävi ilmi ettei appivanhemmat ole kotona. He oli lähteneet marjaan apen veljen mökille.
Ja ensin he ei voineet tulla meille käymään, minkä takia me menimme sinne. Ja siellä sitten taas ei oltu edes paikalla, mutta appi puhelimessa kiukutteli, että heitä ei huolita meille kylään... Vaikka kaikki lähti siitä, että he ei halunneet tulla.
Tällaista kummallista temppuilua ihan koko ajan.
Jos olisit miniäni tekisin samoin. Olet niin raskas persoona, kiva olisi opettaa tavoille.
No ainakin minä valmistuin, kälyllä jäi opinnot kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli mummo 43-vuotiaana, eikä olisi tullut mieleenikään silloin, sitä ennen, tai sen jälkeen mennä pyytämättä aikuisten lasteni koteihin. Ihmettelen suuresti jos joku anoppi, tai kuka tahansa, on niin tyhmä että kutsuu itse itsensä kylään.
Sama täällä ja opetin nuoret samaan.
Minun kotini ja mökkini ovat minun. Niihin ei tulla kysymättä ja ennakkoon ilmoittamatta joka viikonloppu odottamaan palvelua.
Vähän he kakisteli aluksi mutta istutin alas ja puhuttiin asia.
Kaksi miniää on minulla, toisen kanssa pärjää hyvin puhumalla asiat, toisen kanssa pitämällä etäiset välit.
Kotona saa käydä, se on selvää, mutta kun heille lapsia tuli, olisivat mielellään olleet joka viikonloppu meillä, kun kuulema oli helpompaa niin. Koskaan ei miniät ennen lapsia esim. mökille tulleet talkoisiin, mieheni siihen kiinnitti huomioni, eivätkä siivonneet jälkiään kun lähtivät sunnuntaina.
Vierailemme puolin håja toisin mutta emme kutsumatta, emmekä niin, että viipyisimme pitkään.
Ihan sama käytäntö kuin meillä, aina kesämökkeilyä myöten. Kaksi miniää, yksi vävy ja kuusi lastenlasta.
Mummoilla ja papoilla on oikeus myös omaan rauhalliseen elämään. Sopuratkaisuun päästään asioista keskustelemalla.
T.mummoksi 43-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On jännä ilmiö että mummot heittäytyy marttyyriksi välittömästi kun nuori perhe sanoo asioista ja kertoo millaiset toimintavat heidän perheessään on. Onko tuo marttyyrileikki joku kyseisen sukupolven yhdistävä piirre?
Mun anoppi vaatii, että mä ja poikansa ihan kyseenalaistamatta tottelemme anoppia ihan kaikessa. Siis kodin sisustamisesta lasten nimiin, mun työpaikkakin on väärä. Kun ei totella, niin uhkailee, haukkuu ja marttyyrinä vielä yrittää raivokohtauksen kourissa saada pari kyyneltäkin puristaa. On soitellut muun muassa mun äidille, kun ei toteltu, ja ostettiin (itse tienatulla) rahalla ihan vääränlainen sohva.
Nykyään anoppi marisee kaikille, kuinka mä en anna anopin olla tekemisissä lasteni kanssa. Juu, täysin rajaton tunkeilija, joka ei anna yhdellekään ihmiselle mitään arvoa. Miksihän on välit poikki, ja lapsia suojellaan hullulta narsistilta?
Jostain syystä anoppi luulee, että mä olen kieltänyt miestäni vierailemassa äitinsä luona. Olen sanonut miehelle, ettäjos käy, niin lapsia ei saa jättää sekunniksikaan anopin kanssa keskenään. Mies ei äitinsä luona käy, koska ei itse halua. Kuka halua vierailla sellaisen ihmisen luona, joka ei osaa muuta kuin haukkua?
Välit siis totaalisen poikki, eikä niitä ole aikomustakaan elvyttää ikinä.
Anoppisi on taatusti voiton puolella.
No sittenhän asia on mitä parhain päin! Mun elämän laatu nousi suorastaan loistavaksi, kun anoppi katosi elämästäni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Anoppi-miniä -ongelma" - aina ajankohtainen aihe?
Rajaton isoäiti on ikuinen ongelma.
Meillä se oli ongelmana ennen vuotta 2008, jolloin katkaisimme sitten välit, kun ei sitä tunkemista kestänyt enää kukaan, lapset sanoi etteivät halua ikinä olla tekemisissä enää. Se oli niin ahdistavaa!
Kertoisitko lisää? Jotenkin helpottavaa lukea tempauksista mitä muut ovat joutuneet kestämään. Tietää ettei ole yksin vastaavassa tilanteessa ja ehkä saisi itseluottamusta rajojen asettamiseen.
No kun ei ollut mitään kotirauhaa. Milloin tahansa saattoi pihalla nököttää tämä isoäiti, joka vain "tahtoo auttaa".
Kaiken oman elämisen lopetti siihen. Penkoi jatkuvasti kaikki paikat, tunki jopa naapureihin ja puuttui heidän asioihinsa.
Sekaantui aivan kaikkeen, varaili omin päin lääkäriaikoja, punnitsi lapsia salaa, kumosi kaikki meidän säännöt ja ohjeet, KILPAILI lasten suosiosta niin että minä näytin aina paskalta lasten silmissä, sopi lasten kanssa ja minä jouduin kieltämään.
Päivähoito- ja koulupäätökset kyseenalaisti, harrastukset samaten, lomamatkojen kohteet.
Jauhoi asioitamme aivan kaikille 24/7, täyttä puppua suurin osa.
Vain hän osasi hoitaa ja vain hän oli se "TÄRKEÄ TURVALLINEN AIKUINEN".
Lista on ihan loputon.
Kiitos sinullekin kun jaoit nämä kokemukset. Olen pahoillani sinunkin puolestasi että olet joutunut kestämään tuollaista.
Sille joka kirjoitti miniöistäkin löytyvän marttyyreja haluan sanoa että se on tietysti totta että joka ikäluokasta niitä löytyy. Silti pakostakin tulee mieleen onko marttyyrimainen uhriutuminen tietyn ikäpolven opittu tapa reagoida itselleen epämieluisiin asioihin. Ja tämä koskee siis muitakin tilanteita kuin nuoren perheen rajojen vetämistä.
Haluaisin vielä palata tuohon kun mummo kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Olenko todella ainoa jolle on käynyt niin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Anoppi-miniä -ongelma" - aina ajankohtainen aihe?
Rajaton isoäiti on ikuinen ongelma.
Meillä se oli ongelmana ennen vuotta 2008, jolloin katkaisimme sitten välit, kun ei sitä tunkemista kestänyt enää kukaan, lapset sanoi etteivät halua ikinä olla tekemisissä enää. Se oli niin ahdistavaa!
Kertoisitko lisää? Jotenkin helpottavaa lukea tempauksista mitä muut ovat joutuneet kestämään. Tietää ettei ole yksin vastaavassa tilanteessa ja ehkä saisi itseluottamusta rajojen asettamiseen.
No kun ei ollut mitään kotirauhaa. Milloin tahansa saattoi pihalla nököttää tämä isoäiti, joka vain "tahtoo auttaa".
Kaiken oman elämisen lopetti siihen. Penkoi jatkuvasti kaikki paikat, tunki jopa naapureihin ja puuttui heidän asioihinsa.
Sekaantui aivan kaikkeen, varaili omin päin lääkäriaikoja, punnitsi lapsia salaa, kumosi kaikki meidän säännöt ja ohjeet, KILPAILI lasten suosiosta niin että minä näytin aina paskalta lasten silmissä, sopi lasten kanssa ja minä jouduin kieltämään.
Päivähoito- ja koulupäätökset kyseenalaisti, harrastukset samaten, lomamatkojen kohteet.
Jauhoi asioitamme aivan kaikille 24/7, täyttä puppua suurin osa.
Vain hän osasi hoitaa ja vain hän oli se "TÄRKEÄ TURVALLINEN AIKUINEN".
Lista on ihan loputon.
Kiitos sinullekin kun jaoit nämä kokemukset. Olen pahoillani sinunkin puolestasi että olet joutunut kestämään tuollaista.
Sille joka kirjoitti miniöistäkin löytyvän marttyyreja haluan sanoa että se on tietysti totta että joka ikäluokasta niitä löytyy. Silti pakostakin tulee mieleen onko marttyyrimainen uhriutuminen tietyn ikäpolven opittu tapa reagoida itselleen epämieluisiin asioihin. Ja tämä koskee siis muitakin tilanteita kuin nuoren perheen rajojen vetämistä.
Haluaisin vielä palata tuohon kun mummo kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Olenko todella ainoa jolle on käynyt niin?
Et ole ainoa… minun anoppi harrasti samaa puolitoista ensimmäistä vuotta esikoiseni elämästä. Ensimmäiset kerrat varmaan olikin vahinkoja, kun tämä on hänen ensimmäinen lapsenlapsi. Alussa hän aina naureskeli perään ”hups, mummohan minun piti sanomani” minun läsnäollessa, mutta vähitellen se jäi pois ja hän ihan rohkeasti häpeilemättä viittasi itseensä äitinä lapselleni. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt puuttua asiaan aiemmin, mutta silloin olin vielä tuore ja epävarma äiti, ja luulin olevani pikkumainen, jos ärtyisin sellaisesta. Hän siis kyllä lopulta lopetti kun ilmoitin, ettei asia ole minulle ok, mutta nyt vielä paria vuotta myöhemminkin hän tuppaa joskus tekemään sellaista, että vastaa äkkiä ”Niin?” kun lapsi kutsuu äitiä, ennen kuin itse ehdin vastata. Todella rasittavaa…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset.
"Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
En voi käsittää mikå nämä isovanhemmat saa kiukuttelemaan, oikuttelemaan, temppuilemaan ja saivartelemaan loputtomiin.
T se joka ajoi pienen lapsen kanssa 12 tuntia turhaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin keskustelu on aika huvittavaa. Ihan kuin kaikki mummot olisivat super innokkaita lastenlasten perään. Koittaisivat oikein väkisin tunkea. Me ollaan isovanhempia ja asutaan yli 6000 km:n päässä töiden takia. Kesällä ollaan pari kk Suomessa ja silloin tietysti tavataan. Yht. pitoa videopuheluiden välityksellä muulloin. Ei ongelmia.
Mutta tämäkään käytäntö ei ole palsta-aktiivien mieleen, koska silloin he eivät koe saavansa tarvitsemaansa apua.
Nämä palstat on hauskoja eipäs juupas, hyvä-paha anoppi ja hirveä-mukava miniä! :D
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu on aika huvittavaa. Ihan kuin kaikki mummot olisivat super innokkaita lastenlasten perään. Koittaisivat oikein väkisin tunkea. Me ollaan isovanhempia ja asutaan yli 6000 km:n päässä töiden takia. Kesällä ollaan pari kk Suomessa ja silloin tietysti tavataan. Yht. pitoa videopuheluiden välityksellä muulloin. Ei ongelmia.
Mutta tämäkään käytäntö ei ole palsta-aktiivien mieleen, koska silloin he eivät koe saavansa tarvitsemaansa apua.
Nämä palstat on hauskoja eipäs juupas, hyvä-paha anoppi ja hirveä-mukava miniä! :D
Tämä ketju käsittelee rajattomia anoppeja. Hyvä jos et ole sellainen. Mitenköhän sinä itse kuitenkin samaistuit hankaliin anoppeihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
En voi käsittää mikå nämä isovanhemmat saa kiukuttelemaan, oikuttelemaan, temppuilemaan ja saivartelemaan loputtomiin.
T se joka ajoi pienen lapsen kanssa 12 tuntia turhaan
Ihanaa kun anoppisi säästyi sinulta. Minä istuisin kusiaispesässä mieluummin kuin näkisin sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
En voi käsittää mikå nämä isovanhemmat saa kiukuttelemaan, oikuttelemaan, temppuilemaan ja saivartelemaan loputtomiin.
T se joka ajoi pienen lapsen kanssa 12 tuntia turhaan
Ihanaa kun anoppisi säästyi sinulta. Minä istuisin kusiaispesässä mieluummin kuin näkisin sinua.
Ja sitten ihmetellään mistä ihmeestä ihmisille on syntynyt kuva että anopit on kusipäitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
Minusta myös, tekee kuten miniä on halunnut, ottaa etäisyyttä.
Meillä toinen miniä on katkera kun toinen miniä käy meillä auttamassa meitä vanhuksia. Leipoo ja siivoaa, me kävelemme vaunujen kanssa ulkona sen aikaa, 3 v ja 1 v istuvat/nukkuvat kyydissä ja me kävellään. Miniä itse tahtoo tulla, toki kiitollisia olemme. Kiitän ostamalla vaatteita ja leluja noille lapsille. Kevääksi ostin juuri haalarit heille. Ystävällisyydellä saa paljon hyvää aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
En voi käsittää mikå nämä isovanhemmat saa kiukuttelemaan, oikuttelemaan, temppuilemaan ja saivartelemaan loputtomiin.
T se joka ajoi pienen lapsen kanssa 12 tuntia turhaan
Ihanaa kun anoppisi säästyi sinulta. Minä istuisin kusiaispesässä mieluummin kuin näkisin sinua.
Ja sitten ihmetellään mistä ihmeestä ihmisille on syntynyt kuva että anopit on kusipäitä...
Osa miniöistä on myös, minun vaimoni on itse piru sekä äitiään että minun äitiäni kohtaan. Eikäsillä pysy kaveritkaan kun on niin hullu. Enkä minä, asuntoa etsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
Naapuri on myös hieno ihminen, auttoi naapuriaan, jotka nyt auttavat vuorostaan, noin ihmisten pitää toimia.
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on hyvä tilaisuus lähentyä anopin kanssa. Läheisyyteen kuuluu, että voi kertoa omat ajatuksensa. Vaikkapa, että 1 kk vuodelepoa ilman vierailuja, TAI vierailun aina sovitusti, kunnes toisin ilmoitetaan. Kerro myös, että odotat aikaa, jolloin saat jakaa ilosi vauvasta hänen kanssaan! Silloin hän ei koe, että lapsenlapsi on itsekkäästi omittu.
Varo, ettei ylistimuloi vastasyntynyttä.
Ketju vuodelta 2013, vastasyntynyt on kohta yhdeksän vuotta. Anoppiriepukin voi jo kasvaa horsmaa.
Ei haittaa - tässä nyt vain jatketaan juttua tässä päivässä - juuri mikään ei ole muuttunut. Ihmettelen, etteivät tämän päivän kauhuanopit ole mitään oppineet omasta nuoruudestaan, tai sitten lienee ollut liian helppoa.
Itselläni oli sellainen suhde anoppiin, että onnistuakseni suhteissa lasteni perheisiin, on tarvinnut vain toimia monissa asioissa päinvastoin kuin hän.
Ei ole kyllä vaikeaa ollutkaan. - Lapseni ovat kivoja ja heidän puolisonsa upeita tyyppejä. Ei tulisi mieleenikään "sekaantua" heidän yksityisasioihinsa sen enempää kuin muidenkaan ihmisten.
Jokaisella on lupa sisustaa, syödä ja kasvattaa omien näkemystensä mukaisesti. Minähän en "osannut" em. asioita, mikäli anoppiani olisin halunnut uskoa. Nuori polvi on monissa asioissa järkevämpi ja osaavampi kuin itse olin.
Jokaisella on oikeus elää oman näköistään elämää omana aikanaan.
Se kyllä miniänä ihmetyttää että aina "anopit " niitä pahiksia muttei omat äidit. Ne mitä tutuista näkee, ovat olleet kammominiöitä ja tulevat olemaan kammoanoppeja.
Kyllä minä olen terve. Siitä en ole ihan varma, mikä noita appivanhempia vaivaa.