Lue keskustelun säännöt.
Anopin ensimmäinen lapsenlapsi ja rajat.
Anopilla on tapana tulla kylään miten sattuu, etukäteen ilmoittamatta. Ja USEIN! Jonkin verran on tuota onnistuttu vähentämään ihan sillä, että on pidetty kiinni jo sovituista menoistamme, eli ei olla anopin yllätysvierailun takia jätetty väliin mitään, vaan pahoiteltu, että ollaan jo sovittu menevämme tänään muualle ja siihen on ollut anopin tyytyminen, vaikka ajaa meille viidenkymmenen kilometrin päästä. Mitäs ei ilmoita ja kysy sopiiko. Mutta silti tulee kylään pari kolme kertaa viikossa ja olettaa, että aina on tarjottavaa valmiina ja ollaan valmiita seurustelemaan. Missään ei vahingossakaan auta.
Nyt on kuitenkin ensimmäinen lapsenlapsensa pian meille syntymässä ja pelkään, että sama meno jatkuu ja entisestään pahenee, emmekä saa hetken rauhaa vauvan kanssa. Minähän varmaan anopin mielestä voin ottaa vieraita vastaan milloin vain, kun olen äitiyslomalla, ja anoppi on todella innoissaan vauvasta. Itse haluaisin kuitenkin ihan kaikessa rauhassa tutustua vauvaan, enkä kaipaa ketään vieraita ainakaan ensimmäiseen pariin viikkoon. Enkä jatkossakaan halua, että meille pamahdetaan kylään tuosta vain. Pienen vauvan kanssa saa valvoa ihan tarpeeksi ja varmasti koetan nukkua päiväunetkin kun vauva nukkuu, mutta miten se onnistuu, jos anoppi tunkee kylään ilmoittamatta harva se päivä!
Kommentit (546)
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
Naapuri on myös hieno ihminen, auttoi naapuriaan, jotka nyt auttavat vuorostaan, noin ihmisten pitää toimia.
Tietenkin pitää auttaa ja vastavuoroisuus on luonnollista.
Mutta en voi ymmärtää, että torjutaan oma lapsenlapsi. Usean lapsen mummina en todellakaan pysty käsittämään, että kieltäydytään tutustumasta lapsenlapseen, koska ollaan "loukkaannuttu". Kostostahan tuossa on kysymys - aikuisena itseään pitävän ihmisen lapsellisesta kostosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Naisen elämänkaari:
0-20v: harjoitellaan nukkeleikkiä
20-30v: mangutaan nukkeleikkiä mieheltä
30-45v: nukkeleikki
45-55v: nuppi sekoaa kun nukkeleikki on takana -> häiriökäyttäytymistä
55v->: mangutaan nukkeleikkiä lapsiltaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu on aika huvittavaa. Ihan kuin kaikki mummot olisivat super innokkaita lastenlasten perään. Koittaisivat oikein väkisin tunkea. Me ollaan isovanhempia ja asutaan yli 6000 km:n päässä töiden takia. Kesällä ollaan pari kk Suomessa ja silloin tietysti tavataan. Yht. pitoa videopuheluiden välityksellä muulloin. Ei ongelmia.
Mutta tämäkään käytäntö ei ole palsta-aktiivien mieleen, koska silloin he eivät koe saavansa tarvitsemaansa apua.
Nämä palstat on hauskoja eipäs juupas, hyvä-paha anoppi ja hirveä-mukava miniä! :DTämä ketju käsittelee rajattomia anoppeja. Hyvä jos et ole sellainen. Mitenköhän sinä itse kuitenkin samaistuit hankaliin anoppeihin?
Näitä on kiva lueskella ja joskus vaikka kommentoidakin. Pysyy kartalla miten Suomessa tätä nykyä asioista ajatellaan.
Asumme täällä erittäin perhekeskeisessä kulttuurissa jonka itse kokisin raskaaksi. Täällähän on sula mahdottomuus ettei suku ole koko ajan kimpassa.
Harmi, että palsta sulkeutuu kun ilta on meillä vielä nuori, klo 21.
Parhainta jaksamista Teille kaikille Suomeen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Sinä et voi määrätä toisen ihmisen asioista millään tasolla.
Jos tääkin on sulle käsittämätöntä niin wi voi kuin ihmetellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
No minä esim en ymmärrä sitä että anoppi ja liki nelikymppiset kälyt elää liki symbioosissa eikä kälyt osaa tehdä yhtäkään päätöstä ilman äitiään.
Mutta se on heidän tyylinsä enkä ole mennyt päsmäröimään että minä en ymmärrä sitä ja että nyt heidän pitää vaan elää toisin koska minä en ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
No nämä on näitä samoja ihmisiä, jotka tekevät muutenkin elämästä vaikeaa ja kaikesta ongelman. Lapsia nukutetaan vieressä iltaisin ja ollaan hys hys, ei sallita vieraita ettei rytmit vaan mene sekaisin ja omat menotkin sekä myös parisuhde sellaisena kuin se oli, päättyy lasten tuloon. Niitä ihmisiä, joiden pipoa kiristää pikkuisen liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Jo aikaisemminkerroin, että miehen sukulaiset tulivat heti kotiin käymään kun saavuimme sairaalasta. Oma sukuni tuli parin viikon päästä ja äitinikin kuuluu tähän minun sukuun ;)
Totta puhuakseni, sektion jälkeen en olisi kaivannut ketään vieraita ensimmäisen viikon aikana, mutta tiesin kuinka tärkeä vauva on miehen suvulle niin ajattelin joustaa ja ajattelin että he olisivat tyytyväisiä kun pääsivät näkemään vauvan ensimmäisien joukossa, mutta tosiaan siitä alkoi päivittäiset vierailut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
No ei todellakaan ole liikaa pyydetty, että saa olla ekat 2 viikkoo omassa rauhassa vastasyntyneen kanssa. Vaikka ei ois koronoita eikä muita kulkutauteja liikkeellä.
Tyhmiä ihmisiä ellei tuota tajua. Rajoista on hyvä keskustella ennen kuin vauva syntyy.
- terv. yx anoppi joka hokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole avaimia (eikä tule!) Mutta asutaan omakotitalossa, ja näkee kyllä autoista ja valoista ollaanko kotona vai ei. Ei oikein viitsisi niin tyly olla, että ei vain avaa ovea.
Mies on kyllä puhunut asiasta vaikka kuinka monta kertaa. Ei vain mene perille. Anoppi heittäytyy marttyyriksi: "on se kun ei saa ainoan lapsensa luo tulla milloin haluaa", ja minä olen sit pahis, vaikka mies on ihan samaa mieltä kanssani. Hänen takiaan ei myöskään muka tarvitse nähdä vaivaa, mutta silti istahtaa ruokapöytään pyytämättä. Joskus on jaettu kahta pihviä kolmeen osaan, kun ei ole tiedetty varautua.
ap
Jatkossa ette jae ruokaanne hänelle, sinun tärkeä syödä terveellisesti että jaksat vauvan kanssa. Laita anoppi töihin kun tulee, käypäs laittamassa pyykkiä/tiskiä, siivottko keittiön/vessan/pöydät kiitos. Viepä vauva vaunulenkille niin saan nukkua kun valvoin viime yön. Jos ei tee niin ala ihmetellä suureen ääneen kun ei voida auttaa vaan juuri synnyttäneen äidin pitäisi passata anoppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
No nämä on näitä samoja ihmisiä, jotka tekevät muutenkin elämästä vaikeaa ja kaikesta ongelman. Lapsia nukutetaan vieressä iltaisin ja ollaan hys hys, ei sallita vieraita ettei rytmit vaan mene sekaisin ja omat menotkin sekä myös parisuhde sellaisena kuin se oli, päättyy lasten tuloon. Niitä ihmisiä, joiden pipoa kiristää pikkuisen liikaa.
No sitten ovat. Heidän elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvanhoitosuositukset eivät ole viimeisten abt 25 vuoden aikana juurikaan muuttuneet. Itse olin lapsentahtinen äiti 90-luvun alkupuoliskolla, mikä oli silloin vähän uutta. Kannoin liinassa, imetin ja sen semmoista. En kuitenkaan arvostellut muulla tavalla toimivia äitejä silloin enkä nyt. En ole ikinä tuntenut tarvetta tunkea toisten tontille missään asioissa.
Olikin hassua kun esikoiseni (poika) sai ensimmäisen lapsensa. Yhtäkkiä minulle oltiin osoittamassa rajoja ja kertomassa "miten sitten meillä toimitaan" jo kauan ennen kuin vauva oli edes syntynyt. Enkä todellakaan ollut millään tavalla tunkenut heille mitään omia käsityksiäni yhtään mistään, kysyttäessä saatoin muistella jotakin omien lasteni vauva- tai lapsuusaikaisia juttuja. Tämä oli todella hämmentävää ja tuli olo, että minut on roolitettu jo etukäteen "hankalaksi anopiksi joka sitten tunkee joka asiaan eikä kunnioita meidän rajoja".
Otin sitten suht etäisen roolin, ettei vaan tulisi olo että "tungen". Pyydettäessä toki menin kylään ja olen aina auttanut ja ottanut hoitoon kun on toivottu. Nyt sitten kun lapsi alkaa olla kolmen, on alkanut kuulua sellaista puhetta että olisi kiva kun vähän useammin kävisin ja hoitoon saisi kyllä ottaa enemmänkin. No, käyhän tämä, työssäkäynnin ohella mitä nyt pystyn. Itsehän tykkäsin miniästäni alusta asti ja olen yrittänyt tukea ja kehua. Samaten arvostan poikaani ja heidän lapsensa on tosi kiva tyttö. Alun torjunta "varmuuden vuoksi" jätti kuitenkin jonkinlaisen varovaisuuden tai lievän luonnottomuuden kanssakäymiseen. Olen tietysti pyrkinyt elämää kokeneena ohittamaan asian ja ymmärtämään nuoria. Pääasia että tullaan juttuun. Ja lapsen kanssa sujuu.
Kaksi selitystä:
Joko a) olet rajaton muttet itse tajua sitä. Ei minunkaan äitini ymmärrä ollenkaan, että on rajaton häirikköterroristi.
Tai b) sillä miniälläsi on ikäviä kokemuksia rajattomista ihmisistä ja hän ei halua enää ikinä kokea vastaavaa ja on siksi hyvin varautunut.
Oi se on ihanaa kun saa tuommoisesta miniästä pysyä kaukana.
Me laitoimme pelin heti poikki, on kokemusta tuommoisesta rajattomasta ihmisestä. meille ei tuoda hoitoon lapsia emmekä me hoida. Miniä ei tule toimeen omien vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa, missään työpaikassa ei pärjää, me emme sotkeudu lainkaan. Sukujuhlissa näemme ja tervehdimme, se riittää.Me pysymme myös erillämme, mikään ei kelpaa, päätimme ettemme vaivaa.
Nyt kun on kulunut neljä kuukautta pitäisi kuulema ottaa moneksi tunniksi lapsi, höpsistä, hoitakoon itse miniä kun kotona on.
Naapurissa on samanikäinen vauva, lapsen äiti on paljon meitä auttanut kun minulta murtui käsi vuosi sitten,autamme nyt häntä vuorostamme, tänäänkin vaunuttelimme melkein kolme tuntia, sai äiti ottaa nokoset."Hieno" asenne isovanhemmilta omaa lapsenlasta kohtaan.
Naapuri on myös hieno ihminen, auttoi naapuriaan, jotka nyt auttavat vuorostaan, noin ihmisten pitää toimia.
Tietenkin pitää auttaa ja vastavuoroisuus on luonnollista.
Mutta en voi ymmärtää, että torjutaan oma lapsenlapsi. Usean lapsen mummina en todellakaan pysty käsittämään, että kieltäydytään tutustumasta lapsenlapseen, koska ollaan "loukkaannuttu". Kostostahan tuossa on kysymys - aikuisena itseään pitävän ihmisen lapsellisesta kostosta.
Samaa mieltä, miniät jotka kostaa lastensa kautta tekevät hirveän virheen, lapsi jää ilman suhdetta isovanhempiin. Veljeni vaimo on nyt kaikesta kateellinen lapsilleni kun itse ensin haukkui vain vanhempiani ja he väistivät ja antoivat olla. Nyt kaiken taloudellisen hyvän saavat lapseni, isäni on sanonut, että he auttavat meitä ja antavat meille rahaa etukäteen ettei tarvitse mitään veljelle antaa kun miniä pääsee hyötymään. Isäni on hyvin lempeä mies ja aina auttamassa muita, mutta veljeni vaimo on riidoissa kaikkien kanssa ja lopulta loukkasi vanhempiani pahoin. Veli vähän säälittää mutta itsepä on vaimonsa valinnut. Jos veikata pitää niin ei kestä veljeni liitto enää pitkään, tiedän että veljelläni on jo katsottuna ”hyvä ystävä” jonka luokse muuttaa kun lapsi hiukan kasvaa. Veljeni ei suostu muuttamaan vuokralla omistusasuntoon kun sanoo ettei halua vaikka kanssa riidellä eron aikana asunnosta, viisaasti ajateltu. Vanhemmille ei puhu koska he eivät eroa hyväksy uskonnollisista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
No nämä on näitä samoja ihmisiä, jotka tekevät muutenkin elämästä vaikeaa ja kaikesta ongelman. Lapsia nukutetaan vieressä iltaisin ja ollaan hys hys, ei sallita vieraita ettei rytmit vaan mene sekaisin ja omat menotkin sekä myös parisuhde sellaisena kuin se oli, päättyy lasten tuloon. Niitä ihmisiä, joiden pipoa kiristää pikkuisen liikaa.
No sitten ovat. Heidän elämä.
Kyllä ja turha itkeä apua muilta, hoitaa itse niin hyvä tulee ja me muut saamme olla rauhassa.
Pelkkä plussaa. Terkuin hullun naisen käly. Huh, huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole avaimia (eikä tule!) Mutta asutaan omakotitalossa, ja näkee kyllä autoista ja valoista ollaanko kotona vai ei. Ei oikein viitsisi niin tyly olla, että ei vain avaa ovea.
Mies on kyllä puhunut asiasta vaikka kuinka monta kertaa. Ei vain mene perille. Anoppi heittäytyy marttyyriksi: "on se kun ei saa ainoan lapsensa luo tulla milloin haluaa", ja minä olen sit pahis, vaikka mies on ihan samaa mieltä kanssani. Hänen takiaan ei myöskään muka tarvitse nähdä vaivaa, mutta silti istahtaa ruokapöytään pyytämättä. Joskus on jaettu kahta pihviä kolmeen osaan, kun ei ole tiedetty varautua.
ap
Jatkossa ette jae ruokaanne hänelle, sinun tärkeä syödä terveellisesti että jaksat vauvan kanssa. Laita anoppi töihin kun tulee, käypäs laittamassa pyykkiä/tiskiä, siivottko keittiön/vessan/pöydät kiitos. Viepä vauva vaunulenkille niin saan nukkua kun valvoin viime yön. Jos ei tee niin ala ihmetellä suureen ääneen kun ei voida auttaa vaan juuri synnyttäneen äidin pitäisi passata anoppia.
Jos miniäni minua yrittäisi töihin laittaa olisi kyllä viimeinen käyntikerta, ei pidä penikoita tehdä jos ei pysty hoitamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsenlapsia vielä, kun ei omatkaan ole täysi-ikäisiä mutta tuntuisi kyllä jo ajatuksen tasolla kurjalta, ettei ensimmäistä lapsenlasta saisi käydä katsomassa pariin viikkoon, kun miniä haluaisi ”rauhassa tutustua vauvaan”. Onneksi omat lapseni ovat tyttäriä niin ei ole mitään miniää sorsimassa anoppia.
Miksi? Se on hänen eka lapsensa, kaikki on hänelle uutta, hän on toipilas.
Niin minullekin oli uutta ja silti miehen sisarukset puolisoineen, miehen vanhemmat ja oma äitini kävivät jo sairaalassa vauvaa katsomassa. Kummit ja ystävät kävivät heti, kun kotiin pääsimme. Mihin sitä toipilasaikaa tarvitsee viikkotolkulla? Onko se jotenkin toipumisesta ja tutustumisesta pois, jos joku käy tunnin istumassa ja ihmettelemässä vauvaa? Lähinnä kiusanteolta tuntuu. Kieltääkö nämä tyypit oman äitinsäkin vierailun?
Itse olin esikoisen syntymän jälkeen siinä kunnossa, että todellakin tarvitsin aikaa toipumiseen. Ei otettu vastaan vieraita ennen kuin vauva oli 2-viikkoinen. Ihan vauvalta hän yhä silloinkin näytti. :D
No nämä on näitä samoja ihmisiä, jotka tekevät muutenkin elämästä vaikeaa ja kaikesta ongelman. Lapsia nukutetaan vieressä iltaisin ja ollaan hys hys, ei sallita vieraita ettei rytmit vaan mene sekaisin ja omat menotkin sekä myös parisuhde sellaisena kuin se oli, päättyy lasten tuloon. Niitä ihmisiä, joiden pipoa kiristää pikkuisen liikaa.
No sitten ovat. Heidän elämä.
Kyllä ja turha itkeä apua muilta, hoitaa itse niin hyvä tulee ja me muut saamme olla rauhassa.
Pelkkä plussaa. Terkuin hullun naisen käly. Huh, huh.
Juuri näin, näitä on veljieni vaimoissa. Opimme nopsaan, emme mene kylään, eikö meille saa tulla, mökille eivät saa tulla, sukujuhlissa tervehditään, lapsemme karttavat penikoitaan, ovat täysin kasvattamattomia. Suurin osa suvusta ei kutsu niitä synttäreille häihin jne. Jopa ylioppilasjuhlien on kielletty tulemasta, serkkumme oli soittanut veljille ja sanonut että pysykää pois. Hiukan nauratti kun kuulin. Veli käy yksin kyläilemässä ja joskus mökillä istumassa iltaa kun vaimo on äitinsä luona. Toinen ei edes käy kun niin vaimonsa hävettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole avaimia (eikä tule!) Mutta asutaan omakotitalossa, ja näkee kyllä autoista ja valoista ollaanko kotona vai ei. Ei oikein viitsisi niin tyly olla, että ei vain avaa ovea.
Mies on kyllä puhunut asiasta vaikka kuinka monta kertaa. Ei vain mene perille. Anoppi heittäytyy marttyyriksi: "on se kun ei saa ainoan lapsensa luo tulla milloin haluaa", ja minä olen sit pahis, vaikka mies on ihan samaa mieltä kanssani. Hänen takiaan ei myöskään muka tarvitse nähdä vaivaa, mutta silti istahtaa ruokapöytään pyytämättä. Joskus on jaettu kahta pihviä kolmeen osaan, kun ei ole tiedetty varautua.
ap
Jatkossa ette jae ruokaanne hänelle, sinun tärkeä syödä terveellisesti että jaksat vauvan kanssa. Laita anoppi töihin kun tulee, käypäs laittamassa pyykkiä/tiskiä, siivottko keittiön/vessan/pöydät kiitos. Viepä vauva vaunulenkille niin saan nukkua kun valvoin viime yön. Jos ei tee niin ala ihmetellä suureen ääneen kun ei voida auttaa vaan juuri synnyttäneen äidin pitäisi passata anoppia.
Jos miniäni minua yrittäisi töihin laittaa olisi kyllä viimeinen käyntikerta, ei pidä penikoita tehdä jos ei pysty hoitamaan.
Sama homma, en ole miniäni piika. Minua äitini ja anoppini auttoivat tosi paljon mutta minä kohtelinkin heitä kunnioittavasti ja autoin heitä kaikessa missä voin. Muistan kun lähdin jälkitarkastukseen ja anoppini otti vapaata töistä ja tuli vauvan kanssa siksi aikaa, kysyi minulta, että osaakohan hän hoitaa, sanoin, että olet kasvattanut kaksi upeaa lasta, osaat paremmin kuin minä. Kuolemaansa asti olivat lapsilleni tärkeät nuo mummut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole avaimia (eikä tule!) Mutta asutaan omakotitalossa, ja näkee kyllä autoista ja valoista ollaanko kotona vai ei. Ei oikein viitsisi niin tyly olla, että ei vain avaa ovea.
Mies on kyllä puhunut asiasta vaikka kuinka monta kertaa. Ei vain mene perille. Anoppi heittäytyy marttyyriksi: "on se kun ei saa ainoan lapsensa luo tulla milloin haluaa", ja minä olen sit pahis, vaikka mies on ihan samaa mieltä kanssani. Hänen takiaan ei myöskään muka tarvitse nähdä vaivaa, mutta silti istahtaa ruokapöytään pyytämättä. Joskus on jaettu kahta pihviä kolmeen osaan, kun ei ole tiedetty varautua.
ap
Jatkossa ette jae ruokaanne hänelle, sinun tärkeä syödä terveellisesti että jaksat vauvan kanssa. Laita anoppi töihin kun tulee, käypäs laittamassa pyykkiä/tiskiä, siivottko keittiön/vessan/pöydät kiitos. Viepä vauva vaunulenkille niin saan nukkua kun valvoin viime yön. Jos ei tee niin ala ihmetellä suureen ääneen kun ei voida auttaa vaan juuri synnyttäneen äidin pitäisi passata anoppia.
Jos miniäni minua yrittäisi töihin laittaa olisi kyllä viimeinen käyntikerta, ei pidä penikoita tehdä jos ei pysty hoitamaan.
Sama homma, en ole miniäni piika. Minua äitini ja anoppini auttoivat tosi paljon mutta minä kohtelinkin heitä kunnioittavasti ja autoin heitä kaikessa missä voin. Muistan kun lähdin jälkitarkastukseen ja anoppini otti vapaata töistä ja tuli vauvan kanssa siksi aikaa, kysyi minulta, että osaakohan hän hoitaa, sanoin, että olet kasvattanut kaksi upeaa lasta, osaat paremmin kuin minä. Kuolemaansa asti olivat lapsilleni tärkeät nuo mummut.
Sulla ei siis ole miestä eikä poikaa. Ihme meininki.
Meillä se rajaton isoäiti on kyl ihan minun äitini.