Lue keskustelun säännöt.
Miten ikääntyminen on muuttanut sinua?
Itse huomaan etten osaa enää rauhoittua esimerkiksi katsomaan leffaa. Ajatus harhailee ja ei pysty eläytymään ja keskittymään. Ennen olin tässä todella taitava. Tähän saattaa liittyä lapsiperhearki joka yhtä hullunmyllyä aamusta iltaan mutta silti antoisaa. Mutta ei onnistu enää edes yksinäisinä iltoina leffoihin eläytyminen.
En pidä enää elokuvista tai tv ohjelmista mihin liittyy väkivaltaa.
Olen ollut innokas matkailija, enää se ei kiinnosta niin paljoa.
Vaikka nukun hyvin, olen väsynyt kun herään.
En enää jaksa valvoa myöhään ja yöelämään en jaksa lähteä edes yhtä kertaa vuodessa. Arvostan unta ja lepoa.
Seksihimot jotka ovat olleet aina kovat, ovat hiipuneet.
En välitä enää sotkusta ympärilläni. Aikaisemmin stressaannuin sotkusta ja rakastin järjestystä.
En kestä enää kuumuutta jota ennen rakastin. 16 ja aurinko on hyvä.
En jaksa enää liian sosiaalista elämää. Ennen oli aina ihmisiä ympärillä. Nyt viihdyn myös yksin.
Entä sinä?
Kommentit (308)
Viihdyn nyt, 58v, paljon paremmin nahoissani ja elämässäni kuin joskus kaksi-kolmekymppisenä. Perusluonne tai arvot eivät ole hirveästi muuttuneet, mutta pystyn paremmin laittamaan rajat omille vaateilleni itseäni kohtaan tai muiden vaateille. Eikä tuo tarkoita kiukutteluja tai ristiriitoja, oikeastaan tulen paremmin toimeen ihmisten kanssa kun olen enemmän oma itseni enkä liikaa yritä miellyttää.
Kiloja on tullut ja ryppyjä, välillä vaihdevuodet hikoiluttavat ja aiheuttavat unettomia öitä. Kuitenkin parasta nykyelämässä on tyyneys pään sisällä. Elämässä on tullut monenlaista vastaan: ero, vakavia sairauksia lähipiirissä. Noista olen selvinnyt, itkut itketään ja tuska käydään läpi hengitys kerrallaan, helpottaa jossain vaiheessa. Jos parikymppisenä oli hyvin epävarma ja ujo, kuin vapiseva haavanlehti on nyt enemmän olo kuin vanhalla tammella: otetaan vastaan myrskyt pystyssä pysyen ja tukien lähiympäristöä, mutta nautitaan pienistä asioista, auringosta, lämmöstä, elämästä ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yhtä lapsellinen ja tyhjäpäinen kuin ennenkin. En ole viisastunut. Olen ainoastaan väsyneempi, sekä henkisesti että fyysisesti. En koe kuuluvani mihinkään, en koe että olen missään kohderyhmää. Maailmaa ei ole rakennettu ikääntyville. Lasten kanssa aikoinaan huomasin että maailmaa ei ole myöskään rakennettu lapsille, eikä naisille.
Viisikymppiseksi asti olin terve, sitten alkoi alamäki, ja nyt sairauksia on jo kertynyt kiitettävästi, yksi vakavampi (syöpä) ja muutama keskivakava. Näiden kanssa sitten eletään, eikä todellakaan tunneta enää olevansa nuoria.
Ikääntyminen näkyy myös herkästi kertyvinä kiloina, etenkin keskivartalolle. Ja paino ei tipu millään.
Huomio keskusteluun: jos elää lapsiperhearkea - ei ole ikääntynyt !
Vierailija kirjoitti:
Huomio keskusteluun: jos elää lapsiperhearkea - ei ole ikääntynyt !
No jos on 40+ ikäisenä saanut lapsia, niin kyllä voi olla sekä lapsiperheellinen että "ikääntynyt".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomio keskusteluun: jos elää lapsiperhearkea - ei ole ikääntynyt !
No jos on 40+ ikäisenä saanut lapsia, niin kyllä voi olla sekä lapsiperheellinen että "ikääntynyt".
Riippuu ihmisestä. Jos tarvii lepoa sekä hiljaisuutta voi tuntea olevansa tavallaan ikääntynyt. Voi olla myös sairauksia jotka hidastavat ja vievät voimia.
Vierailija kirjoitti:
-En välitä muitten mielipiteistä senkään vertaa kuin nuorempana. Teen mitä haluan, puen mitä huvittaa.
-Olin nuorena hyvinkin kokoomuslainen arvoiltani, nykyään punavihreä
-Olen itsevarma
-olen lempeämpi ja kärsivällisempi kanssaihmisten kanssa
-syön mieluummin pienen annoksen jotain todella herkullista kuin isin annoksen mättöä
Muuten sama, mutta politiikassa tapahtunut muutos vihreydestä kokoomukseen. Yleensäkin olen huomattavasti konservatiivisempi kuin nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukka ohenee, hampaat murenee, kroppa jäykistyy ja peilistä tuijottaa joku vanha tyyppi. Mutta toisaalta aikaperspektiivi laajenee, ymmärrys lisääntyy eikä ota kaikkea turhan vakavasti.
Olen 40+ työssäkäyvä äiti.
Töiden jälkeen väsyttää enkä jaksa harrastaa urheilua kuin vapaapäivinä.
normaalipainoisena olen onneksi pysynyt ja olen perusterve.
Seksihalut hiipuneet, mikä ihan hyväkin, sillä enää en tiiraile ympärilleni ”sillä silmällä” jatkuvasti. Enkä todellakaan ole kiinnostunut jos joku mies yrittää lähestyä
Olen tyytyväinen ulkonäkööni ja itseluottamus on parempi kuin koskaan, sillä minua ei kiinnosta juuri lainkaan mitä muut mahtavat ajatella minusta.
Sanoisin että elämäni parasta aikaa. Paitsi väsymys. Iltaisin Tekee mieli aikaisin nukkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen hieman yli 50, ja oikeastaan parissa vuodessa on tapahtunut todella merkittävää ikääntymstä, henkisesti ja fyysisesti. Ensinnäkin, yhtäkkiä ilmaantunut kummallisia kipuja ja särkyvä, en voi enää liikkua niin ahkerasti ja kovalla intesiteetillä - vaikka haluaisinkin. JOtenkin myös kaikki alkanut tuntumaan todella vaivalloiselta ja raskaalta; ennen nautin juhlien valmistelusta - nykyään se valmistelu lähinnä ottaa päähän (kauheaa todeta). Myöskään valvoa en jaksa yhtään - kello 9 jälkeen minua lähinnä kiinostaa se, milloin pääsen vuoteeseen. Mutta nukkuminenkin on vaikeutunut, yöuni ei ole enää yhtäjaksoinen periodi. Sitten, ennen olin todella tarkka ulkonäöstäni ja nyt sekin alkanut "lipsumaan" - kenkäostoksilla huomaan miettiväni "miltä tuntuvat jalassa" sen sijaan, että kiinnittäisin ensisijaisesti huomion miltä kengät näyttää. Korkokengillä en enää kävele kuin harvoin, ennen ne oli jalassa miltei päivittäin. Seksikin puolison kanssa tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin nautinnolta. Itse asiassa, tykkään olla kaikkein eniten rauhassa ja yksin (en kuitenkaan ole mielestäni mitenkään masentunut).
Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä muutoksia. Minulle tuli ero, kun olin 46 v. Jäin kolmen lapsen kanssa, nuorin silloin 8 v . ja vanhin 15 v. Lasten isä muutti niin kauas, ettei mikään yhteishuoltajuus ollut mahdollinen. Ymmärrän häntä nyt, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa. Hän sai silloin hyvän mahdollisuuden elämässä: uusi alku ja uusi, hyvä työpaikka.
Eron jälkeiset vuodet ovat opettaneet eniten minusta itsestäni. Meillähän meni näin, että lasten isä lupasi lapsille, että nämä saavat harrastaa, mitä haluavat ja hän maksaa kaikki kulut. Yhden tai kaksi talvea kestin sitä kuljetusrumbaa ja sitten löysin oman ääneni. Ei ole pakko jaksaa sitä, että käy päivät töissä ja kuljettaa iltaisin yksin yhtä lasta kolmena iltana viikossa korikseen, toista soittotunneille ja tanssiin ja kolmatta ties mihin uimakouluun, luistelukouluun ja voimisteluun. Mikään harrastus ei ollut alle 4 km päässä meidän kodista, joten kaikki illat meni suunnitellessa, kenet pitää viedä tai hakea ja missä välissä laittaa ruokaa ja hoitaa kotityöt. Minä opin itsestäni, että yli oman jaksamisen ei voi mennä, vaikka kuinka haluaisin ja lasten isä haluaisi, että lapset saavat harrastaa.
Olen myös eron jälkeen tehnyt ajoittain osa-aikatyötä, pyytänyt saada tehdä 80% työaikaa siten, että työpäivä on ollut lyhyempi. Onneksi työnantaja on ollut joustava. Sekin on ollut perheen hyväksi, vaikka rahasta on ollut välillä pulaa. Nämä lyhyemmät työpäivät ovat olleet jaksoittaisesta, esim. syyskuusta joulukuun loppuun ja sitten (rahan takia) taas 100% työaika. Jotenkin on oppinut ajattelemaan, että mikään ei ole tärkeämpää kuin oma jaksaminen, kun on vastuussa myös lapsistaan.
Muutama vuosi sitten äitini ( nyt yli 80v.) halvaantui ja minä hänen pyynnöstään kävin siivoamassa ja jakamassa lääkkeet ja apteekissa ja muilla asioilla kerran viikossa. Sitten tuli stoppi. Ilmoitin siskolleni, joka asuu kauempana, että joko hän alkaa käydä kerran viikossa auttamassa tai sitten äiti ostaa apua. Se oli ihan käsittämättömän vaikea asia siskoni ymmärtää, miksen minä voi auttaa, kun lapsetkin ovat jo niin isoja. Esikoinen oli tuolloin armeijassa ja sen jälkeen töissä, ja siskoni yritti painostaa, että voihan iso mies siivota meillä kotona kotilomilla ja laittaa ruuat. Ei voi. Kotilomat armeijasta saa olla lomaa. Äidilleni se oli lopulta ihan ok, että minä käyn hänen luonaan kylässä kerran viikossa, mutta se yhteinen aika käytetään kahvitteluun, eikä siihen, että juoksen apteekissa, jaan viikoksi lääkkeet, siivoan ja ripustan pyykkiä. Hän ei ole mennyt vararikkoon, vaikka ostaa avut. Hän on myös motivoitunut yrittämään itse enemmän, kun ei tytär hoida. Pyykkiä ripustelee telineelle, ei tietenkään lakanoita, mutta muuta pyykkiä ja vaatekaapit pitää järjestyksessä.
Terve itsekkyys, omasta jaksamisesta huolehtiminen ja lempeys itseään kohtaan, niitä olen oppinut kuluneiden 7 vuoden aikana ja muuttunut ihmisenä.
Minua kiinnostaa, että loppuiko niiltä lapsilta kokonaan kaikki harrastukset sitten kun väsyit hoitamaan yksin taksin virkaa? Miten lapset/nuoret suhtautui?
Meidän perheessä on loppuneet kaikki harrastusmenot maaliskuussa Koronan takia ja nyt kun harrastukset taas alkaisi, miettii itse, miten paljon enemmän on jäänyt vapaa-aikaa iltoihin, kun ei ole vientiä harrastuksiin. Viime talvi erityisesti oli rankka, kun tiistaille sattumalta osui muskari, show-tanssi ja parkour. Mieheni on joka toinen viikko iltavuoroissa, joten joka toinen tiistai oli minulla kiinni harrastuskuljetuksissa. Tuli monta kertaa mieleen, onko tässä enää mitään järkeä: viedä yksi lapsi keskustaan muskariin klo 17, samalla reissulla toinen show-tanssiin klo 17.30, hakea se eka lapsi muskarista klo 17.45, hakea kotoa parkourin menevä lapsi että ehtii klo 18.30 ja hakea se toinen lapsi show-tanssista klo 18.30 ja vielä tehdä yksi hakureissu, kun parkour päättyy klo 19.30. Mikrossa jotain Saarioisten pitsaa ehti välillä lämmitellä eikä mitään muuta. Meillä lapset haluavat harrastaa, mutta äiti on vähän väsynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskallan enemmän. Muiden mielipiteet kiinnostaa vähemmän. Ymmärrän erilaisuutta paremmin. Huomaan että voin itse vaikuttaa asioihin, mutta en kaikkiin, ja hyväksyn sen. Olen samaan aikaan vähemmän kiinnostunut itsestäni, mutta toisaalta enemmän kiinnostunut miettimään sitä, mihin aion loppuelämäni käyttää. Osaan unohtaa tai jättää huomiotta. En arastele ottaa kantaa tai tuoda itseäni esille silloin kun pidän sitä tärkeänä.
Matkustaminen, liikunta, musiikki, leffat ja hauskanpito kiinnostavat edelleen.
Olen 46.
Kukat ovat alkaneet kiinnostaa, ja otan niistä kuvia.
Samasta käsittämättömästä syystä olen alkanut tuntea vetoa Bruce Springsteenin musiikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiemmin laitoin meikkiä ja rullasin hiukset kiharoille myös vapaapäivinä. Nyt vapaapäivät ja lomat menee ilman laittautumista.
Olen 50 vuotta täytettyäni tullut hajamielisemmäksi. En enää keskity kuuntelemaan. Puolisoni tästä usein huomauttelee, etten kuuntele. En niin, koska mietin omia juttuja.
Töissä iskee usein kesken päivän väsymys. Nyt kun olen tehnyt puoli vuotta etänä 3 päivää viikossa, saatan käyttää ruokatauon pikku nokosiin. Kummasti virkistää, vaikka nukkuisi vain 20 min. Töissä ei sentään kehtaa alkaa nokosille kesken työpäivän, vaikka mieli tekisi. Omat vanhemmat ovat nukkuneet päiväunia koko eläkkeellä olonsa ajan. Lieneekö geeneissä tuo päiväväsymys.
Ajatukset ei pyöri enää jatkuvasti genitaalien ympärillä ja turha hötkyily on jäänyt vähemmälle. Osaan kävellä jo hiljaa ja myös nauraa itselleni.
Naama alkaa pikkuhiljaa roikkua.. seksihalut kadonneet kokonaan, se tosin ei haittaa kun ei ole enää kumppania kenen kanssa sitä harrastaisi. Baarit ei kiinnosta, mieluiten olen yksin mökillä. Näkö huononee, ei pysty lukemaan tuntikausia. N43
Minä kyllä tykkäisin vielä matkailusta, jos ei olisi koronauhkaa. Tuntuu vapauttavalta lähteä vaikka junalla vieraaseen kaupunkiin tutustumaan nähtävyyksiin, maisemiin, kaupunkikuvaan, erilaiseen tunnelmaan. Pidän eniten alle viikon kestävistä matkoista. Sitten on jo kiva palata kotiin.
Ikääntyminen on kuitenkin hidastanut minua enkä hoksaa asioita enää lainkaan yhtä sujuvasti kuin nuorena.
Jousto on kadonnut polvista, juoksuaskelet tärähtelevät eivätkä jousta. Iho on kuiva. Ja tosiaan, lukukelpoisia kirjoja saa etsiä. Ei jaksaisi enää lukea samoja kliseisiä juttuja. Ikä näkyy myös naamassa.
Ennen kannoin kolme vesiämpäriä kerralla rantasaunaan, enää ei mene kuin yksi. Kädet on niin heikentyneet.
Huomaa että facebook on turha ja poista se ei enää kiinnosta muiden kuvien tai tarinoiden katsominen.
Huomaat olevasi vanha kun et saa enää baarista ketään mukaasi vaikka kuinka flirttailisi, shame.
Kylmää ei kestä vaikka miten rakastaisi raitista ilmaa ja pukisi paljon vaatteita päälle.
Väsynyt 24/7.
Kahvia menee monta litraa päivässä.
Koti on paras paikka ja sohva!
Mikään ei nouse päähän vaikka kuinka vetäisi lärvit.
Kaikki alkaa ärsyttämään.
N.26
Onhan näitä muutoksia. Minulle tuli ero, kun olin 46 v. Jäin kolmen lapsen kanssa, nuorin silloin 8 v . ja vanhin 15 v. Lasten isä muutti niin kauas, ettei mikään yhteishuoltajuus ollut mahdollinen. Ymmärrän häntä nyt, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa. Hän sai silloin hyvän mahdollisuuden elämässä: uusi alku ja uusi, hyvä työpaikka.
Eron jälkeiset vuodet ovat opettaneet eniten minusta itsestäni. Meillähän meni näin, että lasten isä lupasi lapsille, että nämä saavat harrastaa, mitä haluavat ja hän maksaa kaikki kulut. Yhden tai kaksi talvea kestin sitä kuljetusrumbaa ja sitten löysin oman ääneni. Ei ole pakko jaksaa sitä, että käy päivät töissä ja kuljettaa iltaisin yksin yhtä lasta kolmena iltana viikossa korikseen, toista soittotunneille ja tanssiin ja kolmatta ties mihin uimakouluun, luistelukouluun ja voimisteluun. Mikään harrastus ei ollut alle 4 km päässä meidän kodista, joten kaikki illat meni suunnitellessa, kenet pitää viedä tai hakea ja missä välissä laittaa ruokaa ja hoitaa kotityöt. Minä opin itsestäni, että yli oman jaksamisen ei voi mennä, vaikka kuinka haluaisin ja lasten isä haluaisi, että lapset saavat harrastaa.
Olen myös eron jälkeen tehnyt ajoittain osa-aikatyötä, pyytänyt saada tehdä 80% työaikaa siten, että työpäivä on ollut lyhyempi. Onneksi työnantaja on ollut joustava. Sekin on ollut perheen hyväksi, vaikka rahasta on ollut välillä pulaa. Nämä lyhyemmät työpäivät ovat olleet jaksoittaisesta, esim. syyskuusta joulukuun loppuun ja sitten (rahan takia) taas 100% työaika. Jotenkin on oppinut ajattelemaan, että mikään ei ole tärkeämpää kuin oma jaksaminen, kun on vastuussa myös lapsistaan.
Muutama vuosi sitten äitini ( nyt yli 80v.) halvaantui ja minä hänen pyynnöstään kävin siivoamassa ja jakamassa lääkkeet ja apteekissa ja muilla asioilla kerran viikossa. Sitten tuli stoppi. Ilmoitin siskolleni, joka asuu kauempana, että joko hän alkaa käydä kerran viikossa auttamassa tai sitten äiti ostaa apua. Se oli ihan käsittämättömän vaikea asia siskoni ymmärtää, miksen minä voi auttaa, kun lapsetkin ovat jo niin isoja. Esikoinen oli tuolloin armeijassa ja sen jälkeen töissä, ja siskoni yritti painostaa, että voihan iso mies siivota meillä kotona kotilomilla ja laittaa ruuat. Ei voi. Kotilomat armeijasta saa olla lomaa. Äidilleni se oli lopulta ihan ok, että minä käyn hänen luonaan kylässä kerran viikossa, mutta se yhteinen aika käytetään kahvitteluun, eikä siihen, että juoksen apteekissa, jaan viikoksi lääkkeet, siivoan ja ripustan pyykkiä. Hän ei ole mennyt vararikkoon, vaikka ostaa avut. Hän on myös motivoitunut yrittämään itse enemmän, kun ei tytär hoida. Pyykkiä ripustelee telineelle, ei tietenkään lakanoita, mutta muuta pyykkiä ja vaatekaapit pitää järjestyksessä.
Terve itsekkyys, omasta jaksamisesta huolehtiminen ja lempeys itseään kohtaan, niitä olen oppinut kuluneiden 7 vuoden aikana ja muuttunut ihmisenä.