Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Ihan yhtälailla joku voi katua sitä, että eli vain muita ajatellen eikä toteuttanut unelmiaan eli hankkinut lapsia.
Tulevaisuuteen ei näe ja varmaksi ei voi tietää asioita joten:
Onko pahempi asia mahdollinen oma kärsimyksesi siitä, että et lisääntynyt, kuin mahdollinen lapsen kärsimys siitä, että lisäännyit?
Tuolla logiikalla syntyvyyden olisi pitänyt loppua jo monta sukupolvea sitten. Mahdollista on myös olla itse onnellinen, tuoda maailmaan lapsi joka elää onnellisen elämän. Ei se ole poissuljettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle?
En ole koskaan ajatellut, että se olisi minulle. Lapsena luulin, ettö kaikille ”tulee” lapsia. Kun sinun ikäisenäsi joku poikaystävä kysyi, haluanko joskus lapsia, vastasin etten ainakaan alle 30-vuotiaana. Kun aloin lähestyä sitä ikää, olin tajunnut, etten koskaan halua.
Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti?
Kyllä puuttui. Pidän kissoista ja hoivavietti kohdistuu kissoihin, mutta en silti ole hankkinut omaa, sillä se olisi sitovaa.
Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Asia kirkastui joskus alle 30-vuotiaana. Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ilmiönä en ollut kuullutkaan siihen mennessä. En ole katunut.
Yleisesti elämänohjeena sinua vanhemmalta naiselta, ei tällaista tarvitse vielä miettiä tai päättää. Katso mihin elämä kuljettaa ja mitä elämältä haluat. Kaikkia vastauksia ei tarvitse olla.
Vierailija kirjoitti:
Oma asenteeni on, että jos ei ehdottomasti halua lapsia, on parempi jättää lapset hankkimatta kuin ottaa riskiä, että vanhemmuus ei sitten sovikaan. Lapsesta kun ei pääse eroon toisin kuin, sanotaan nyt vaikka, että otat tietyn lemmikin ja toteat myöhemmin, ettei se olekaan sinun juttu, jolloin lemmikille voi etsiä uuden kodin. Tai vaihdat asuinpaikkaa, työpaikkaa, alaa, autoa, harrastusta...
Lapsi on ainoa, josta ei koskaan pääse eroon, jos käykin niin, ettei lapsi olekaan oma juttu.
Olen vasta 1. sivulla lukemassa, joten en tiedä mainittiinko tästä myös, mutta itse kehottaisin lapsia hankkivia miettimään myös ne pahimmat skenaariot läpi; jaksaako? Jaksatko ja haluat elää elämääsi sellaisena kuin se on, jos lapsi syntyy vaikeasti vammaisena, syrjäytyy, on pitkään riippuvainen sinusta, on luonteeltaan kuin pahin vihamiehesi, puoliso kuolee/jättää, jäät yksinhuoltajaksi, lapsi sairastuu tai on kroonisesti sairas jne jne. Ei siis mitään inhorealismilla mässäilyä vaan sen faktan toteamista, että joillekuille nämäkin arvat napsahtavat eikä ole mitään takeita siitä, etteikö se samainen arpa osuisi sinulle.
Minä olen 37v. lapseton, mutta sanon aina syntyneeni lapsettomaksi. Tiesin 6-vuotiaana, etten halua lapsia.
Tottakai jos astun ulos ovesta voin jäädä bussin alle. Niin käy aina jollekulle ja se voin tänään olla minä. En kuitenkaan halua elää elämääni pelkojen ohjaamana ja kahlitsemana.
mighjkdfhgk kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Sukupuolielimet eivät tuhoudu synnytyksessä, ajatus on absurdi. Mitä mieltä olet, jos oma äitisi olisi halunnut suojata omien sukuelimiensä ulkonäköä yhtä tarkoin kuin sinä?
No hän ei varmaan olisi tässä pohtimassa sitä, miltä tuntuisi kun hänen olematon äitinsä olisi suojannut sukuelimiensä ulkonäköä ja jättänyt tekemättä tämän ihmisen jolta tätä asiaa kysyt.
Voi pyhä yksinkertaisuus nyt oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Ihan yhtälailla joku voi katua sitä, että eli vain muita ajatellen eikä toteuttanut unelmiaan eli hankkinut lapsia.
No tottakai, kuka vaan voi katua mitään, tehtyä tai tekemätöntä asiaa, se on kuitenkin vähän huono peruste saattaa uusi elämä maailmaan, että "jos minä sitten vanhana kadun, etten lasta tehnyt, joten pakko kai se sitten on tehdä".
Jaa että ihminen on valmis kokemaan raskauden, synnytyksen, pahimmillaan vuosia kestävät yövalvomiset, hektisen arjen, laittamaan koko oman elämänsä sivuun, uransa sivuun, kokemaan vastuut ja velvollisuudet, muiden arvostelut, kaikki pelot ja huolet, sitoutumaan toiseen ihmiseen koko loppuelämäksi... Vain jotta ei kiikkustuolissa mahdollisesti kaduta?
Eiköhän ne lapset haluta muista syistä. Emmehän välttämättä edes elä eläkeikään asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus lapseen tulee itsestään, turha analysoida.
Eri asia kuin pohtia minne menee opiskelemaan.
Kannattaa myös miettiä miltä tuntuu kuuskymppisenä olla kun muilla on perheet ja lapsenlapset.Haluaisin kovasti ymmärtää mistä tällainen ajattelu syntyy ja millainen koulutustaso tällaisen kirjoittajalla on, koska en pysty itse ajattelemaan noin yksinkertaisesti vaikka yrittäisin. Miten voit luvata että se rakkaus vaan automaattisesti tulee? Tätä en ole koskaan tajunnut. Jos en oikein siedä muiden lapsia koska ne ovat rasittavia ja äänekkäitä niin onko siinä joku ylimaallinen taika että jostain syytä sitä omaa automaattisesti rakastaa vaikka se on just samanlainen kuin kaikki muut lapset? Onko se siis vain siksi että kun se tuli omasta alapäästä niin oma itsekkyys (lapsi on minun egoni jatke) saa ns rakkauden syttymään ihan varmasti?
Kammoan myös vähän että kukaan tekisi lapsia siksi että miettisi, että entä jos muilla onkin sitten jotain ja mulla ei joskus vanhana. Ettei vaan kateus iskisi niin tekisi varmuuden vuoksi. Eikä omia lapsia voi painostaa tekemään omalle vanhemmalleen lapsenlapsia.
Minusta on tosi hyvä, että pohdit näitä, vaikka oletkin saanut alapeukkuja. Ei se vanhemman rakkaus nimittäin tosiaan pamahda automaattisesti kaikille. Maailmassa on miljardeja lapsia, joita ei rakasta kukaan, vähiten vanhempi itse. Pahimmat aikuisuuteen asti kantavat traumat toisille ihmisille aiheuttaa tämän henkilön oma vanhempi tai omat vanhemmat.
Sitten on paljon meitä, minä mukaanlukien, joita ei koskaan ole rakastettu, mutta ollaan sentään siedetty sen verran, ettei nyrkistä tule ja perheessä ei riehuta eikä ryypätä. Mutta ei kyllä tule mitään kannustusta, tukea, halauksia, huomiota ymv. vaan olo on kuin aina olisi ollut huonekalu siellä vanhempien asunnossa. Sellainen vielä, joka on laitettu sivuun, ettei siihen lyö varvastaan, ettei se ole kulkuväylällä ja itse asiassa parempi, jos se on tuolla ullakolla ja hoitaa omat ongelmansa itsenäisesti, ettei vanhemmille tule nyt päänvaivaa siitä, kun lapsella on jokin hullusti.
Vierailija kirjoitti:
mighjkdfhgk kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Sukupuolielimet eivät tuhoudu synnytyksessä, ajatus on absurdi. Mitä mieltä olet, jos oma äitisi olisi halunnut suojata omien sukuelimiensä ulkonäköä yhtä tarkoin kuin sinä?
No hän ei varmaan olisi tässä pohtimassa sitä, miltä tuntuisi kun hänen olematon äitinsä olisi suojannut sukuelimiensä ulkonäköä ja jättänyt tekemättä tämän ihmisen jolta tätä asiaa kysyt.
Voi pyhä yksinkertaisuus nyt oikeasti.
Se oli hänen pointtinsa.
Tarkoittavatko nämä jotka sanovat, ettei lapsen pitäisi joutua syntymään tänne, etteivät he itse olisi halunneet joutua syntymään tänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta kolmekymmentä täytettyäni piti kyllä vakavalla mielellä käydä asia läpi miehen kanssa. Mä olen aika omissa oloissa viihtyvä ja maailmasta syvällisellä tasolla kiinnostunut, samoin puoliso. Myös suvussani on useampia esimerkkejä hyvää elämää viettävistä, lapsettomista tädeistä, ja olen aina samastunut enemmän heihin kuin perheenäiteihin.
Sulla on onneksi vielä paljon aikaa miettiä lapsiasiaa. Voi olla, että sopivan miehen kanssa lapsen hankkiminen tuntuukin aivan itsestäänselvältä, tai sitten tunteesi lapsettomuuden valinnasta vahvistuu.
Pakko sanoa että kyllä tällainen omissa oloissaan viihtyvä, maailmasta syvällisesti kiinostunut ihminen voi olla myös vanhempi :D
Ei tarvitse haluta olla töissä lastentarhassa, kiljua riemusta aina kun näkee lapsen tai unelmapäivän olla 12 h Linnanmäellä, että voi silti olla vanhempi. Lapsiakin on monenlaisia kuten aikuisiakin. Oma lapsi on perhettä, arkea ja tuttu, ei joku kummilapsi jonka kanssa mietitään että mitäköhän "lapsijuttua" sen kanssa nyt tekisi tai puhuisi.
Olet ap kovin nuori eikä sinulla onneksi ole kiire iän puolesta. Itse en tuossa vaiheessa tiennyt haluanko lapsia. Myöhemmin sitten halusin. Lapseton elämä voi olla oikein hyvä elämä. Ainoa mitä suosittelen, että jos jossain vaiheessa alat toivoa vahinkoa (että ei tarvitsisi päättää), niin sitten vain jätät turhat pohdinnat ja katsot miten käy:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Ihan yhtälailla joku voi katua sitä, että eli vain muita ajatellen eikä toteuttanut unelmiaan eli hankkinut lapsia.
Tulevaisuuteen ei näe ja varmaksi ei voi tietää asioita joten:
Onko pahempi asia mahdollinen oma kärsimyksesi siitä, että et lisääntynyt, kuin mahdollinen lapsen kärsimys siitä, että lisäännyit?
Tuolla logiikalla syntyvyyden olisi pitänyt loppua jo monta sukupolvea sitten. Mahdollista on myös olla itse onnellinen, tuoda maailmaan lapsi joka elää onnellisen elämän. Ei se ole poissuljettua.
Tässä ei puhuttu poissulkemisesta vaan epämiellyttävien skenaarioiden mahdollisuudesta? Sinä uhkapelaat niillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni oli aina selvää, että haluan lapsia. Ei onneksi tarvinnut kummemmin asiaa pohtia. Miestä sain vähän suostutella parisen vuotta :). Lapset ovat aina olleet rakkainta, mitä elämässäni ikinä voisi olla. Tykkään muutenkin perhe-elämästä, matkustelusta lasten ja miehen kanssa, leffailloista, hauskoista keskusteluista, yms. Ei mikään korvaa koskaan omia lapsia.
Tämä siis lapsirakkaan ihmisen näkökulma. Olisin ollut onneton lapsettomana. Ymmärrän kyllä myös ihmisiä, jotka eivät tunne samoin. Silloin asiaa kannattaa pohtia tarkkaan. Lapset ovat olemassa loppuelämäsi ajan ja sinun on pystyttävä laittamaan omat tarpeesi vähän sivuun äitinä. Kaikki eivät tähän pysty tai halua.
N42
Tulevaisuusko teitä pelottaa noin paljon, että unelmat pitää laittaa sen takia sivuun? Itse otan joka ikinen päivä riskin kuolla ihan vain astumalla kotoa ulos. Kotiinkin on moni kuollut. Jopa nukkuessaan. Silti en pelkää herätä, hypätä auton rattiin, tehdä asioita, olla ja elää omannäköistä elämääni. Pelko ei määrittele sitä kuka olen tai miksi haluan tulla.
Jos haluan lapsen, teen sen toteuttaakseni unelmani. En jätä toteuttamatta tätä unelmaa vain sen takia, että tulevaisuudessa saattaa tapahtua ikäviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma asenteeni on, että jos ei ehdottomasti halua lapsia, on parempi jättää lapset hankkimatta kuin ottaa riskiä, että vanhemmuus ei sitten sovikaan. Lapsesta kun ei pääse eroon toisin kuin, sanotaan nyt vaikka, että otat tietyn lemmikin ja toteat myöhemmin, ettei se olekaan sinun juttu, jolloin lemmikille voi etsiä uuden kodin. Tai vaihdat asuinpaikkaa, työpaikkaa, alaa, autoa, harrastusta...
Lapsi on ainoa, josta ei koskaan pääse eroon, jos käykin niin, ettei lapsi olekaan oma juttu.
Olen vasta 1. sivulla lukemassa, joten en tiedä mainittiinko tästä myös, mutta itse kehottaisin lapsia hankkivia miettimään myös ne pahimmat skenaariot läpi; jaksaako? Jaksatko ja haluat elää elämääsi sellaisena kuin se on, jos lapsi syntyy vaikeasti vammaisena, syrjäytyy, on pitkään riippuvainen sinusta, on luonteeltaan kuin pahin vihamiehesi, puoliso kuolee/jättää, jäät yksinhuoltajaksi, lapsi sairastuu tai on kroonisesti sairas jne jne. Ei siis mitään inhorealismilla mässäilyä vaan sen faktan toteamista, että joillekuille nämäkin arvat napsahtavat eikä ole mitään takeita siitä, etteikö se samainen arpa osuisi sinulle.
Minä olen 37v. lapseton, mutta sanon aina syntyneeni lapsettomaksi. Tiesin 6-vuotiaana, etten halua lapsia.
Tottakai jos astun ulos ovesta voin jäädä bussin alle. Niin käy aina jollekulle ja se voin tänään olla minä. En kuitenkaan halua elää elämääni pelkojen ohjaamana ja kahlitsemana.
Älä jaksa olla naurettava. Perusteletko tällä samalla lauseella kaiken mahdollisen epämukavuuden minkä ihminen voi itselleen hankkia? Että koska voi jäädä bussinkin alle ja silti lähtee ulos, niin sama se on hankkia 10 lasta ja 20 koiraa ja muuttaa 100km päähän kaikesta elollisesta jonnekkin vuoristoon, koska voihan se olla, että ihminen olisi silti ihan onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma asenteeni on, että jos ei ehdottomasti halua lapsia, on parempi jättää lapset hankkimatta kuin ottaa riskiä, että vanhemmuus ei sitten sovikaan. Lapsesta kun ei pääse eroon toisin kuin, sanotaan nyt vaikka, että otat tietyn lemmikin ja toteat myöhemmin, ettei se olekaan sinun juttu, jolloin lemmikille voi etsiä uuden kodin. Tai vaihdat asuinpaikkaa, työpaikkaa, alaa, autoa, harrastusta...
Lapsi on ainoa, josta ei koskaan pääse eroon, jos käykin niin, ettei lapsi olekaan oma juttu.
Olen vasta 1. sivulla lukemassa, joten en tiedä mainittiinko tästä myös, mutta itse kehottaisin lapsia hankkivia miettimään myös ne pahimmat skenaariot läpi; jaksaako? Jaksatko ja haluat elää elämääsi sellaisena kuin se on, jos lapsi syntyy vaikeasti vammaisena, syrjäytyy, on pitkään riippuvainen sinusta, on luonteeltaan kuin pahin vihamiehesi, puoliso kuolee/jättää, jäät yksinhuoltajaksi, lapsi sairastuu tai on kroonisesti sairas jne jne. Ei siis mitään inhorealismilla mässäilyä vaan sen faktan toteamista, että joillekuille nämäkin arvat napsahtavat eikä ole mitään takeita siitä, etteikö se samainen arpa osuisi sinulle.
Minä olen 37v. lapseton, mutta sanon aina syntyneeni lapsettomaksi. Tiesin 6-vuotiaana, etten halua lapsia.
Tottakai jos astun ulos ovesta voin jäädä bussin alle. Niin käy aina jollekulle ja se voin tänään olla minä. En kuitenkaan halua elää elämääni pelkojen ohjaamana ja kahlitsemana.
Älä jaksa olla naurettava. Perusteletko tällä samalla lauseella kaiken mahdollisen epämukavuuden minkä ihminen voi itselleen hankkia? Että koska voi jäädä bussinkin alle ja silti lähtee ulos, niin sama se on hankkia 10 lasta ja 20 koiraa ja muuttaa 100km päähän kaikesta elollisesta jonnekkin vuoristoon, koska voihan se olla, että ihminen olisi silti ihan onnellinen.
Minusta kaikkien kannattaisi kokeilla teltassa asumista, koska kyllähän se talokin voi palaa ihan milloin vain, joten jokainen ottaa kuitenkin riskin siitä, että voi joutua epämukavasti telttaan asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Ihan yhtälailla joku voi katua sitä, että eli vain muita ajatellen eikä toteuttanut unelmiaan eli hankkinut lapsia.
Tulevaisuuteen ei näe ja varmaksi ei voi tietää asioita joten:
Onko pahempi asia mahdollinen oma kärsimyksesi siitä, että et lisääntynyt, kuin mahdollinen lapsen kärsimys siitä, että lisäännyit?
Tuolla logiikalla syntyvyyden olisi pitänyt loppua jo monta sukupolvea sitten. Mahdollista on myös olla itse onnellinen, tuoda maailmaan lapsi joka elää onnellisen elämän. Ei se ole poissuljettua.
Tässä ei puhuttu poissulkemisesta vaan epämiellyttävien skenaarioiden mahdollisuudesta? Sinä uhkapelaat niillä.
Olen kuitenkin ikäni puolesta hyvin pitkälle näkemässä millaisessa maailmassa lapseni varttuu. Jos tilanne näyttää liian pahalta, niin kyllähän täältä aina pois pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma asenteeni on, että jos ei ehdottomasti halua lapsia, on parempi jättää lapset hankkimatta kuin ottaa riskiä, että vanhemmuus ei sitten sovikaan. Lapsesta kun ei pääse eroon toisin kuin, sanotaan nyt vaikka, että otat tietyn lemmikin ja toteat myöhemmin, ettei se olekaan sinun juttu, jolloin lemmikille voi etsiä uuden kodin. Tai vaihdat asuinpaikkaa, työpaikkaa, alaa, autoa, harrastusta...
Lapsi on ainoa, josta ei koskaan pääse eroon, jos käykin niin, ettei lapsi olekaan oma juttu.
Olen vasta 1. sivulla lukemassa, joten en tiedä mainittiinko tästä myös, mutta itse kehottaisin lapsia hankkivia miettimään myös ne pahimmat skenaariot läpi; jaksaako? Jaksatko ja haluat elää elämääsi sellaisena kuin se on, jos lapsi syntyy vaikeasti vammaisena, syrjäytyy, on pitkään riippuvainen sinusta, on luonteeltaan kuin pahin vihamiehesi, puoliso kuolee/jättää, jäät yksinhuoltajaksi, lapsi sairastuu tai on kroonisesti sairas jne jne. Ei siis mitään inhorealismilla mässäilyä vaan sen faktan toteamista, että joillekuille nämäkin arvat napsahtavat eikä ole mitään takeita siitä, etteikö se samainen arpa osuisi sinulle.
Minä olen 37v. lapseton, mutta sanon aina syntyneeni lapsettomaksi. Tiesin 6-vuotiaana, etten halua lapsia.
Tottakai jos astun ulos ovesta voin jäädä bussin alle. Niin käy aina jollekulle ja se voin tänään olla minä. En kuitenkaan halua elää elämääni pelkojen ohjaamana ja kahlitsemana.
Ei ole kyse vain minusta, vaan siitä lapsesta. Hänen olemassaolollansa ei ole osaa eikä arpaa sen kanssa mitä hän haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Tulevaisuusko teitä pelottaa noin paljon, että unelmat pitää laittaa sen takia sivuun? Itse otan joka ikinen päivä riskin kuolla ihan vain astumalla kotoa ulos. Kotiinkin on moni kuollut. Jopa nukkuessaan. Silti en pelkää herätä, hypätä auton rattiin, tehdä asioita, olla ja elää omannäköistä elämääni. Pelko ei määrittele sitä kuka olen tai miksi haluan tulla.
Jos haluan lapsen, teen sen toteuttaakseni unelmani. En jätä toteuttamatta tätä unelmaa vain sen takia, että tulevaisuudessa saattaa tapahtua ikäviä asioita.
Tiesitkö, että se lapsi on ihan erillinen ihminen, eikä tupsahda tähän maailmaan toteuttamaan sinun unelmiasi. Entäs se lapsi, mikä hänen unelmansa mahtaa olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma asenteeni on, että jos ei ehdottomasti halua lapsia, on parempi jättää lapset hankkimatta kuin ottaa riskiä, että vanhemmuus ei sitten sovikaan. Lapsesta kun ei pääse eroon toisin kuin, sanotaan nyt vaikka, että otat tietyn lemmikin ja toteat myöhemmin, ettei se olekaan sinun juttu, jolloin lemmikille voi etsiä uuden kodin. Tai vaihdat asuinpaikkaa, työpaikkaa, alaa, autoa, harrastusta...
Lapsi on ainoa, josta ei koskaan pääse eroon, jos käykin niin, ettei lapsi olekaan oma juttu.
Olen vasta 1. sivulla lukemassa, joten en tiedä mainittiinko tästä myös, mutta itse kehottaisin lapsia hankkivia miettimään myös ne pahimmat skenaariot läpi; jaksaako? Jaksatko ja haluat elää elämääsi sellaisena kuin se on, jos lapsi syntyy vaikeasti vammaisena, syrjäytyy, on pitkään riippuvainen sinusta, on luonteeltaan kuin pahin vihamiehesi, puoliso kuolee/jättää, jäät yksinhuoltajaksi, lapsi sairastuu tai on kroonisesti sairas jne jne. Ei siis mitään inhorealismilla mässäilyä vaan sen faktan toteamista, että joillekuille nämäkin arvat napsahtavat eikä ole mitään takeita siitä, etteikö se samainen arpa osuisi sinulle.
Minä olen 37v. lapseton, mutta sanon aina syntyneeni lapsettomaksi. Tiesin 6-vuotiaana, etten halua lapsia.
Tottakai jos astun ulos ovesta voin jäädä bussin alle. Niin käy aina jollekulle ja se voin tänään olla minä. En kuitenkaan halua elää elämääni pelkojen ohjaamana ja kahlitsemana.
Älä jaksa olla naurettava. Perusteletko tällä samalla lauseella kaiken mahdollisen epämukavuuden minkä ihminen voi itselleen hankkia? Että koska voi jäädä bussinkin alle ja silti lähtee ulos, niin sama se on hankkia 10 lasta ja 20 koiraa ja muuttaa 100km päähän kaikesta elollisesta jonnekkin vuoristoon, koska voihan se olla, että ihminen olisi silti ihan onnellinen.
Miksei ihminen voisi olla onnellinen vuoristossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mighjkdfhgk kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Sukupuolielimet eivät tuhoudu synnytyksessä, ajatus on absurdi. Mitä mieltä olet, jos oma äitisi olisi halunnut suojata omien sukuelimiensä ulkonäköä yhtä tarkoin kuin sinä?
No hän ei varmaan olisi tässä pohtimassa sitä, miltä tuntuisi kun hänen olematon äitinsä olisi suojannut sukuelimiensä ulkonäköä ja jättänyt tekemättä tämän ihmisen jolta tätä asiaa kysyt.
Voi pyhä yksinkertaisuus nyt oikeasti.
Se oli hänen pointtinsa.
Tarkoittavatko nämä jotka sanovat, ettei lapsen pitäisi joutua syntymään tänne, etteivät he itse olisi halunneet joutua syntymään tänne?
No voi herranen aika sentään, tajuatko että tuollaista on ihan turha miettiä? Jos en olisi syntynyt, niin sitten en olisi syntynyt, mutta en olisi täällä pohtimassa asiaa? En olisi kaipaamassa sellaista mitä ei ikinä ole ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mighjkdfhgk kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Sukupuolielimet eivät tuhoudu synnytyksessä, ajatus on absurdi. Mitä mieltä olet, jos oma äitisi olisi halunnut suojata omien sukuelimiensä ulkonäköä yhtä tarkoin kuin sinä?
No hän ei varmaan olisi tässä pohtimassa sitä, miltä tuntuisi kun hänen olematon äitinsä olisi suojannut sukuelimiensä ulkonäköä ja jättänyt tekemättä tämän ihmisen jolta tätä asiaa kysyt.
Voi pyhä yksinkertaisuus nyt oikeasti.
Se oli hänen pointtinsa.
Tarkoittavatko nämä jotka sanovat, ettei lapsen pitäisi joutua syntymään tänne, etteivät he itse olisi halunneet joutua syntymään tänne?
Mitä väliä sillä on? Ei kukaan ole kuitenkaan itse valinnut syntyä tänne. Ihan pöljä ajatus tuollainen, että syntymätön lapsi olisi joku olemassaoleva asia.
"Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?"
En haaveillut vanhemmuudesta nuorempana. Tapasin tulevan mieheni yhteisessä opiskelupaikassa ja aika nopeasti ymmärsin, että sovimme hyvin yhteen. Muutama vuosi kului opiskellessa, yhdessä asuessa, työnteossa, kämppien remontoinneissa, matkustellessa. Sitten alkoi tuntua, että olisi mukava perustaa perhe. Ostettiin talo, jota rempattiin. Mentiin naimisiin, vuoden kuluttua siitä syntyi esikoinen ja siitä vuoden päästä kakkonen. Siitä vuoden päästä olisi syntynyt kolmonen, jos raskaus ei olisi mennyt kesken, eli kuopuksen syntymiseen meni puoli vuotta enemmän.
Perheen kokoa mietittiin yhdessä ja kumpikin piti hyvänä sitä, että olisi useampiakin kuin se puolitoista lasta. Saatiin kolme, ja neljättä harkittiin, mutta se olisi vaatinut auton- ja talonvaihtoa, niin että päätettiin jättää se ajatus. Jälkeen päin ajatellen neljäs olisi kyllä käynyt ihan hyvin. Tytöillä on välillä kolmas pyörä-efekti ja se olisi eliminoitu tuolla :)
Kun esikoinen syntyi, mulla ei ollut yhtään mitään kokemusta vauvoista. Ensimmäinen vuosi äitinä oli opettelua. Toinen vuosi oli kaikkein työläin vuosi, kun oli yksivuotias ja vauva. Kolmannen synnyttyä kaikki kävi tosi vaivattomasti ja kolmen pienen kanssa eläminen oli helppoa kun homma tuntui olevan hanskassa. Olen aina arvostanut yksityisyyttä ja omaa rauhaa ja ollut kärsimätön ja polttanut päreet nopeasti. Lasten kanssa olen oppinut rauhalliseksi ja pitkäpinnaisemmaksi ja hakemaan ratkaisuja.
Oma lapsuus on ollut vähän kaksijakoinen, iskä oli mukava ja leppoisa, mutta äiti varsinainen kyttääjämarttyyri, joka pyöritti perhettä aivan oman mielensä mukaan. Ikävien äitikokemusten takia olin etukäteen päättänyt että saisin vain poikia. No, sain pelkästään tyttöjä :D Äitini jossain vaiheessa sanoi toivovansa, että saisin joskus tytön joka olisi luonteeltaan kuten minä, "jotta saisit kokea saman mitä minä". No, esikoiseni on samanlainen siinä suhteessa, että tulistuu helposti. Meillä on mitä parhaat välit hänen kanssaan. Samoin muiden tyttöjen kanssa. On myös ollut hienoa huomata, miten läheiset tyttäristä keskenään on tullut.
En ole ikinä katunut lasten hankkimista. Päin vastoin he ovat varmaankin parasta, mitä ollaan miehen kanssa saatu aikaiseksi. Yhdessä ollaan tehty ja koettu kaikenlaista, on matkailtu ja harrastettu ja asuttu ulkomaillakin. Kaikki ovat erilaisia, mutta ihan yhtä rakkaita. Mulla on ihana perhe, ja aikuisten lasten kumppanit ja lapset on nykyään myös osa mun ihanaa perhettä.