Lue keskustelun säännöt.
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Vierailija kirjoitti:
Olen 46-vuotias vela, ja olen aina tiennyt että en halua lapsia. Mitään varsinaista päätöstä siitä, että en hanki lapsia, ei ole ikinä tarvinnut tehdä, vaan se on aina ollut se ainoa olemassa oleva vaihtoehto. Kertaakaan elämäni aikana en ole katunut tai kyseenalaistanut päätöstäni.
Koen tuollaiset ”kyllä se mieli muuttuu kun tapaat sen oikean miehen ” -kommentit todella holhoavina ja alentuvina. Ihan kuin nainen olisi pelkästään hormonien ja viettien vietävänä ilman omaa tahtoa, päätösvaltaa tai harkintakykyä. Olen ollut elämäni rakkauden kanssa yhdessä kohta 25 vuotta, eikä halu lisääntyä ole ikinä nostanut päätään. Ja hän on todellakin paras kumppani minulle, en voisi kuvitellakaan ketään muuta.
Tästä on myös evoluutiobiologi todennut, että lastensaaminen ei ole mikään hormoonien ja viettien ohjaama juttu ihmisellä, koska eläinten kohdalla on riittänyt, että hormoonit ja vietit ohjaa paritteluun, lapset on vaan sitten syntyneet tämän sukupuolivietin seurauksena, mutta nyt, kun lastentulo voidaan ehkäistä, kun on siihen välineet ja ymmärrys, on täysin luonnollista ettei osa lapsia saa eikä haluakkaan, vasta ihan viimeaikoina on ihmislajin naarailla ollut mahdollisuus valita pelkkä seksi, ilman riskiä lapsesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Ap, kirjoituksesi perusteella vaikuttaa siltä, että sinuna todellakin jättäisin perheellistymisen väliin. Olen itse hyvin samankaltainen luonteeltani ja olen lapseton ja hyvin tyytyväinen valintaani. Olen jo 40v eikä mitään vauvakuumetta tms ole koskaan ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan haaveillut tekeväni lapsia, mutta lopullisen varmuuden sille, etten halua lapsia sain, kun kouluttauduin lastenhoitajaksi. Lapset ovat ihania ja huipputyyppejä, mutta valitettavasti kohtasin realismin asian suhteen jo silloin nuorena ja tiesin välittömästi, etten jaksaisi lapsia, jos en saisi taukoa heistä.
Olen kyllä muutenkin sellainen, että tarvitsen taukoa ihmisten seurasta (en käytä niitä muotisanoja nyt tässä, kun en halua lokeroida itseäni), joten aseksuaalina ja aromantikkona minulla ei ole kaipuuta myöskään minkäänlaiseen parisuhteeseen tai toisen ihmisen kanssa saman katon alla asumiseen. Lapsi olisi tietysti vielä vaativampi kuin toinen aikuinen ihminen, lasta on pakko huomioida ja kun lapsi on pieni, elämän on pakko pyöriä lapsen tarpeiden ympärillä.
Vanhemmuus muuttaa prioriteetteja, lähipiirissäni on jokunen tehnyt lapsia ja sen jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa vain niitä lapsia, mitään ei voi tehdä ilman lapsia ja myös vierailta oletetaan lapsista haltioitumista ja halua leikkiä ja viihdyttää lapsia. Kun joku tärkeä ihminen saa jälkikasvua, niin ainakin hetkeksi aikaa siihen päättyy yksi luku elämästä ja alkaa uusi toisenlainen luku, haikeudella olen silloin muistellut niitä menneitä aikoja, kun on voinut ihan aikuisten kesken pitää hauskaa ja puhua muustakin kuin lapsista. Mutta tiedostan, että kyseessä on ohi menevä vaihe, siitä ei ole vielä kokemusta, milloin vanhempien elämään alkaa palata muutakin sisältöä kuin ne lapset, aika näyttää. (tai sanotaan, että on muutakin sisältöä kuin lapset, mutta minä en valitettavasti ole sisältö, jota nähtäisiin ilman lapsia).
Tätä alapeukuttanut voisi osallistua keskusteluun ja kertoa, mistä ei tekstissäni pitänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus lapseen tulee itsestään, turha analysoida.
Eri asia kuin pohtia minne menee opiskelemaan.
Kannattaa myös miettiä miltä tuntuu kuuskymppisenä olla kun muilla on perheet ja lapsenlapset.Haluaisin kovasti ymmärtää mistä tällainen ajattelu syntyy ja millainen koulutustaso tällaisen kirjoittajalla on, koska en pysty itse ajattelemaan noin yksinkertaisesti vaikka yrittäisin. Miten voit luvata että se rakkaus vaan automaattisesti tulee? Tätä en ole koskaan tajunnut. Jos en oikein siedä muiden lapsia koska ne ovat rasittavia ja äänekkäitä niin onko siinä joku ylimaallinen taika että jostain syytä sitä omaa automaattisesti rakastaa vaikka se on just samanlainen kuin kaikki muut lapset? Onko se siis vain siksi että kun se tuli omasta alapäästä niin oma itsekkyys (lapsi on minun egoni jatke) saa ns rakkauden syttymään ihan varmasti?
Kammoan myös vähän että kukaan tekisi lapsia siksi että miettisi, että entä jos muilla onkin sitten jotain ja mulla ei joskus vanhana. Ettei vaan kateus iskisi niin tekisi varmuuden vuoksi. Eikä omia lapsia voi painostaa tekemään omalle vanhemmalleen lapsenlapsia.
En ole tuon kirjoittaja, mutta tuo koulututasokommentti on asiaton eikä liity asiaan mitenkään. Meitä on moneksi monista erilaisista taustoista. Lisään kuitenkin, että oma määritelmäsi oman lapsen erityisyydestä ("tullut omasta alapäästä") saa minut epäilemään sinun sydämesi sivistystä, vaikka olisit oikeustieteen tohtori. Ajatteletko esim. omasta äidistäsi niin kylmiä ajatuksia, että teitä yhdistää se, että tulit hänen alapäästään? Jos näin on, en ihmettele yhtään, ettet ymmärrä sitä äidinrakkauden syntymistä. Ei se tietenkään kaikille synny, koska ihmisissä on myös ohjelmointivirheitä. Mutta kyllä se periaatteessa on biologinen tosiasia, joka mahdollistaa aivan kaiken ihmiselämän. Ilman melkoisen automaattista äidinrakkauden syntymistä ei yksikään vauva olisi hengissä eikä koko ihmiskuntaa olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
En nyt puhu pelkästä maapallosta, vaan myös siitä lapsesta. Entä jos rakastan häntä niin paljon, että se menee kaiken edelle, omien viettieni, rakkaudenkaipuuni, kotileikinhaluni ja tarpeideni "jatkaa sukulinjaa" ym. (joka ei pitkällä tähtäimellä edes tarkoita mitään, aurinko kun tulee sammumaan eikä mitkään paremmiksi koetut omat geenitkään tule pelastamaan siltä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli vakaa parisuhde ja täydellinen elämäntilanne. Lapsi hankittiin. Hän kärsii neuropsykiatrisista vaivoista. Ek kadu lasta ja rakastan häntä, mutta kaipaan entistä elämääni. Tulen omistamaan koko loppuelämäni lapselle ja siitä huolimatta hänellä tulee olemaan todennäköisesti vaikeuksia läpi elämän. Murehdin päivittäin miten lapseni käy tulevaisuudessa ja tunnen vanhemmuudestani huonommuudentunnetta. Elämäni on lapsen saannin jälkeen täyttynyt murheista, huolista, kiireestä, melusta, syytöksistä, syyllisyydestä yms. Positiivista on sitten se että kokee suurta rakkautta. En hanki enää uutta lasta, vaan vastuullinen teko on omistaa kaikki jäljelle jäävät voimani tälle yhdelle erityiselle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
Lasten tekemisen kohdalla olisikin tärkeämpää miettiä, että millainen elämä sillä lapsella tulee olemaan. Kun on selvää, että maailma vain kurjistuu, niin voi olla, että moni eläkkeellä ollessaan katuu sitä, että teki ne lapset tähän mailmaan siitä itsekkäästä syystä, ett pelkäsi, että muuten katuu eläkkeellä ollessan sitä, ettei tehnyt lapsia.
Niin, onko mahdollinen oma menetys pahempi asia kuin mahdollinen lapsen kokema menetys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmat olisi voineet ajatella, että ei voi hankkia lasta maailmaan joka ihan kohta tuhoutuu ydinsotaan tai sitten Aidsiin. No ei se sitten kuitenkaan onneksi tuhoutunut. Sen sijaan on ollut ihan mahtavaa kokea miten internet on avannut ja yhdistänyt maailman, miten voi itseään ja mielikuvitustaan toteuttaa tietokonepeleissä. Monen tautiin ja vaivaan on tällä välin saatu hoito, naisen asema on parantunut ja elintaso noussut, ehkäisyä on eikä aviottomuuskaan tai abortti tai homous ole paha. On virtuaalitodellisuus ja avaruudessa matkaillaan. Mun äiti olisi ikionnellinen kun näkisi kuinka hyvin mulla on asiat. Näin me nähdään maailma eri lailla.
Miettisin sinuna lapsia myös siitä lähtökohdasta, että jos jäätkin niiden kanssa yksin. Biologia sitoo aina naista lapsiin, miehiä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Väestönräjähdys ja ilmastonmuutos on sellainen tuhoisa yhdistelmä, että en halua jälkeläisiä kärsimään tähän maailmaan.
"Nykyisessä ilmastotodellisuudessa tämän vuosisadan aikana miljardit ihmiset tulevat kuolemaan kuumuuteen, janoon, tauteihin, tulviin, tulipaloihin ja ennen kaikkea siihen, että ruokaa ei enää ole. Ja lopulta, kansainvälisen kaaoksen seurauksena, järjettömään ampumiseen ja räiskintään. Miljardit ihmiset ovat pian liikkeellä. Monissa paikoissa ei pian voi enää elää. Tämä on tietenkin jo alkanut: joka vuosi jo viime vuosikymmenellä miljoonat pakenivat kodeistaan, mutta tilanteen massiivisuus voi alkaa tuntua täällä Suomessakin ehkä huomenna, tai ehkä viiden, ehkä kymmenen, ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä. Kukaan ei tiedä. Se riippuu jokaisesta meistä itsestämme ja siitä, päätämmekö elää ikään kuin massiiviset asiat jotka oikeasti tapahtuvat ja ovat tapahtumassa ovat totta vai ei.
Sivilisaation romahtaminen kuulostaa erikoiselta, mutta se ei ole sitä. Se tarkoittaa vuosisatojen inhimillisen, yhteiskunnallisen ja älyllisen kehityksen sortumista ja lopulta mitätöitymistä. Se tarkoittaa maailmantalouden ja kansainvälisen kaupan kaatumista, sosiaaliturvajärjestelmien hajoamista, yhteiskuntarauhan murenemista. Se tarkoittaa epäonnistuneita ruokasatoja, vallankaappauksia, pelosta ja sekasorrosta nousevaa diktatuuria ja fasismia, maa-alueiden ja resurssien väkivaltaista puolustamista. Se tarkoittaa myös ei enää ulkomaanmatkoja, ei kahvia, ei viiniä tai oliiviöljyä, ei yliopistollista perustutkimusta, ei asumistukia, ei ehkä enää kela-korvattuja lääkkeitä, tai lääkkeitä ylipäätään."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
En nyt puhu pelkästä maapallosta, vaan myös siitä lapsesta. Entä jos rakastan häntä niin paljon, että se menee kaiken edelle, omien viettieni, rakkaudenkaipuuni, kotileikinhaluni ja tarpeideni "jatkaa sukulinjaa" ym. (joka ei pitkällä tähtäimellä edes tarkoita mitään, aurinko kun tulee sammumaan eikä mitkään paremmiksi koetut omat geenitkään tule pelastamaan siltä)
Minä näen tuon positiivisena, näetkö sinä sen sitten negatiivisena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Vähän samasta syystä kuin "hankitaan" puoliso. Miksi kukaan haluaa puolison? Miksi kukaan haluaa asua ja elää saman katon alla toisen kanssa? Miksi kukaan haluaa rakastaa ja olla rakastettu?
Samasta syystä se lapsikin useimmiten "hankitaan".
Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Puolisolla ei ole vaihtoehtona olla kärsimättä kuolemaa. Hän ei myöskään tule vastaamaan seurauksista, joita nykyiset aikuiset elintasollaan aiheuttavat.
Niinhän mekin koko ajan maksamme kovaa hintaa siitä miten vanhempamme ja isovanhempamme elivät. :) Hehän tätä maapalloa ovat olleet tuhoamassa pidempään, käyttäneet muovia holtittomasti, levittäneet lapsilleen myrkyllistä auringonrasvaa tms jotka nykypäivänä luokiteltu haitallisiksi, jääneet nuorina eläkkeelle, jne. Nyt maksamme kovaa hintaa siitä. Itse olen vasta 30v ja elänyt jo kolme lamaa. Silti elämä on elämisen arvoista ja uskon sen olevan lapsellanikin, vaikka helpolla sekään sukupolvi ei tule pääsemään. Ihminen sopeutuu muuttuviin tilanteisiin onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vauvakuume ja sitten kun mies on hollilla eli parisuhde on, asia selvä.
Mielestäni asia on maailman luonnollisin, ei sitä tarvitse analysoida.
Parasta elämässäni on ollut lapsen saaminen, parempaa asiaa ei voi olla.
Kehua täällä ei saa joten en tee sitä.
Kaikki meni hyvin.
Myös lapsi ilahduttaa useita ihmisiä, isovanhempia, ystäviä, lapsen serkkuja, enot, sedät jne.Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi oikeastaan halusit lapsia? Tai että onko sulla todella antaa niille kaikkea sellaista henkistä ja taloudellista että niiden elämä olisi hyvää? Tavallaan kadehdin sun kaltaisia ihmisiä jotka ei juuri ajattele paljoa, tekee ja menee ja lisääntyy vaan koska normaalia tai luonnollista. Itse en pystyisi samaan ja ajattelen liikaa.
Miksi ihmeessäihan selvää asiaa pitäisi erikseen pysähtyä miettimän? Siis sitä, miksi haluaa lapsen. Lasten haluaminen ja saaminen on maailman luonnollisin asia. Ei sitä ole pakko analysoida jos ei tunne siihen tarvetta. Olemme miehen kanssa tervejärkisiä aikuisia ja taloudellinen tilanne oli jo tuolloin ihan ok, eli ei ollut myöskään erityisempää syytä kauheasti pohtia, voimmeko tarjota hyvän lapsiüuuden jälkeläisillemme.
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat olisi voineet ajatella, että ei voi hankkia lasta maailmaan joka ihan kohta tuhoutuu ydinsotaan tai sitten Aidsiin. No ei se sitten kuitenkaan onneksi tuhoutunut. Sen sijaan on ollut ihan mahtavaa kokea miten internet on avannut ja yhdistänyt maailman, miten voi itseään ja mielikuvitustaan toteuttaa tietokonepeleissä. Monen tautiin ja vaivaan on tällä välin saatu hoito, naisen asema on parantunut ja elintaso noussut, ehkäisyä on eikä aviottomuuskaan tai abortti tai homous ole paha. On virtuaalitodellisuus ja avaruudessa matkaillaan. Mun äiti olisi ikionnellinen kun näkisi kuinka hyvin mulla on asiat. Näin me nähdään maailma eri lailla.
Oon samaa mieltä, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta maailma on myös monin osin tosi mielenkiintoinen ja jännittävä paikka uteliaalle mielelle. En tiedä riittääkö tää mulla kuitenkaan perusteluksi omien biologisten lasten hankinnalle, kun voin tuohon samaan maailmankatsomukseen kannustaa vaikka niitä sukulaisten tai ystävien lapsia jotka jo ovat olemassa.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Miettisin sinuna lapsia myös siitä lähtökohdasta, että jos jäätkin niiden kanssa yksin. Biologia sitoo aina naista lapsiin, miehiä ei.
Ei yksinhuoltajuus ole mitään kauheaa. Tavallista mukavaa perhearkea.
Vierailija kirjoitti:
Olen 29v vakituisessa parisuhteessa oleva vapaaehtoisesti lapseton nainen, puolisoni on vuoden vanhempi eikä hänkään halua lapsia. Minä en niitä ole ikinä halunnut, paitsi sellaisessa rakkaushuumassa joku ajatus lisääntymisestä on käynyt mielessä, mutta se menee aina ohi. Pikkulapset ovat ihan kivoja ja söpöjä jotkut, mutta pääasiassa lapset eivät kiinnosta ollenkaan. En halua myöskään elää elämääni ketään muuta varten, joten siinä mielessä olen kyllä itsekäskin. Eläimistä pidän ja niitä hoivaan mielelläni, tosin helpon lemmikin valitsin eli kissan. Koiraa en jaksaisi.
Haluan myös pitää kroppani mahdollisimman toimintakuntoisena ja nauttia seksistä. En siis tietoisesti halua ottaa riskiä siitä, että sukupuolielimeni tuhoutuisivat. Tunnen oman kroppani ja osaan aika hyvin arvioida mitä sille raskauden ja synnytyksen myötä kävisi, en halua sitä, en pienintäkään riskiä.
Perheen ympärillä pyörivä elämä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Arvostan vapautta ja luovuutta ja haaveilen taiteilijan urasta, pyrin sitä kohti myös. Puolisoni on samankaltainen. Yhdessä voimme olla riittävän vapaita, mutta enempiä kahleita ei haluta.
Sukupuolielimet eivät tuhoudu synnytyksessä, ajatus on absurdi. Mitä mieltä olet, jos oma äitisi olisi halunnut suojata omien sukuelimiensä ulkonäköä yhtä tarkoin kuin sinä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kysyin tätä jo useammassa ketjussa että mitä varten ihmiset haluavat sen vauvan, mutta sain vastaukseksi vain joko ignoraamista tai raivoa.
Hankitaanko niitä "omaisuudeksi"? Tuskin monikaan niitä tekee "veronmaksajiksi" kun töistä käydään yhä kiristyvää kilpailua myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vai yritetäänkö siinä hankkia sosiaalisia suhteita joita on vaikeuksia saada muuten?Maailma on lisäksi jo ilman kenenkään apua raskaasti liikakansoitettu.
Eiköhän useimmat hanki sen lapsen rakastettavakseen. Kun koetaan, että on jotain annettavaa pienelle lapselle, nuorelle ihmiselle. Että haluaa kasvattaa lasta, opettaa tätä, näyttää tälle maailmaa, jättää tälle omaisuutensa.
Ottaen huomioon maapallon nykyisen tilan, miten voi kutsua rakkaudeksi tänne tekemistä? Väittäisin, että suurinta rakkautta on pistää omat tarpeensa sivuun ja ajatella sitä lasta.
Koko elämää ei voi elää ajatellen vain muiden parasta, muiden onnea, muiden elämää. Ja tarkoitan tällä nyt ulkopuolisia henkilöitä, ympäri maailman, ilmastonmuutosta, nälänhätää, jne.
Koska viimeistään eläkkeellä ollessasi saatat huomata, että uhrasit koko elämäsi pelastaaksesi maapallon, mutta kaikki olikin hyödytöntä. Tai voihan asiat olla hyvinkin silloin, jolloin saattaa miettiä miksi antoi sukunsa päättyä pelkkien tulevaisuuden pelkojen takia.
Huomisesta ei voi tietää emmekä voi pelastaa maapalloa, mutta omasta ja läheistemme elämästä voimme yrittää tehdä mahdollisimman hyvän.
En nyt puhu pelkästä maapallosta, vaan myös siitä lapsesta. Entä jos rakastan häntä niin paljon, että se menee kaiken edelle, omien viettieni, rakkaudenkaipuuni, kotileikinhaluni ja tarpeideni "jatkaa sukulinjaa" ym. (joka ei pitkällä tähtäimellä edes tarkoita mitään, aurinko kun tulee sammumaan eikä mitkään paremmiksi koetut omat geenitkään tule pelastamaan siltä)
Minä näen tuon positiivisena, näetkö sinä sen sitten negatiivisena?
Minkä? Tarkoitin että mitä jos rakastan lastani niin paljon, etten edes pakota häntä tänne? Koska hänen etunsa menee omani edelle.
Itse kailotin jo lapsena, että vauvat ovat yök. Teini-iässä en asiaa ajatellut oikein mitenkään. Parikymppisenä ajattelin, etten oikeastaan halua lapsia, mutta ehkä jos löydän täydellisen miehen, niin ehkä. Naimisiinmentyäni jouduin ihan tosissaan miettimään asiaa. Itse nautin täysin rinnoin ihan vaan pariskunta-arjesta ja järkytyin siitä, miten vahva ja yhtäkkinen oletus sukulaisilta ja ehkä mieheltäkin alkoi, että nyt on sitten lapsenteon aika. Mietin haluanko: EN. Mutta kaikki muut haluavat: KAI MINÄ YHDESTÄ LAPSESTA SELVIÄISIN? Onneksi, näin jälkikäteen ajatellen, minulle tuli terveysvaivoja, joiden tietyt hoidot olisivat voineet hankaloittaa raskautumista huomattavasti. Sen sijaan, että ajatus olisi tuntunut minusta pahalta, huomasinkin näkeväni hoidot ratkaisuna "velvollisuusvauvan" hankkimatta jättämiseksi ja olin onnellinen. Ko. reaktiosta tajusin, että en minä voi tehdä lasta tai yrittää alkaa leikkiä äiti vain siksi, että sukulaiset sitä haluavat. Nyt oon yli 30-kymppinen ja vela ehdottomasti.
Pohjimmaisia syitä siihen, etten halua lapsia, on varmaan niin oma fyysinen kuin psyykkinen terveys, joiden uskoisin olevan lapsen kanssa tosi koetuksella. Myös fyysisten ongelmien periytyminen pelottaisi. Olen tosi stressaava, ääniherkkä ja mun toleranssi esimerkiksi univajeelle on todella huono. Voin sanoa, että pelkästään arki koiranpennun kanssa oli itselleni ihan hermoja raastavaa ja ne huonot yöunet ja haukkumisen kouluttaminen kestivät vain pari kuukautta! Parempi näin, mä autan lapsia ja nuoria työni kautta, toiset saa auttaa heitä vanhemman roolissa.