Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?

Mun ongelma on se että maanantaina on golfturnaus eikä lyönti ole täydellisessä tikissä. Vähän huonoja osumia tulee. 5 kierrosta pelaan viikossa. Mitenhän tuon saisi kuntoon, huoh!

Vierailija kirjoitti:

Voimia kaikille! Itselläni nyt paljon pienempi murhe kuin monilla, että olen elämäntilanteesta johtuen lapseton. Tai siis kuulostaahan tuokin isolta kun sen noin kirjoittaa, mutta mulla olisi siis aikaa tehdä se lapsi vielä jos saisin vaikkapa päätettyä, että menen yksin hoitoihin. Tämä kuitenkin henkisesti tuntuu ylivoimaiselta, enkä tunnu ikään kuin saavan elämän palapeliä tältä osin kasaan.

Ota yhteyttä lapsettomien yhdistys Simpukkaan, saat sieltä tietoa, joka auttaa sua päätöksen teossa. Pääset vertaistuen piiriin ja juttelemaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Se auttaa todella paljon ja vähentää stressiä! Et oo ainoa tossa tilanteessa, meitä on muitakin, tuu mukaan :) Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Elämässä kaikki suht hyvin. Olen kuitenkin välillä surullinen sinkkuudesta. Olen siis 29v nainen. Toiveena on ollut elämänkumppani, jonka kanssa rakentaa yhteistä elämää, mutta sopivaa kumppania ei ole löytynyt. 

Maailma on täynnä miehiä!Jokaiselle löytyy joku!Älä jää kotimaan varaan.Minäkään en löytänyt ketään täältä sitten löysin Euroopasta tosin vain muutomaksi vuodeksi ja nyt olen liian iäkäs kenellekkään.Mutta olihan hetki parisuhdetta.Ainakin opin ettei ole mun juttu.

Eronnut vasta vaikeasta ja myrkyllisestä suhteesta. Huolettaa pystynkö enää luottamaan miehiin, joudunko olemaan loppuelämän yksin, särkyykö sydän vielä monta kertaa. Pelkään, että romahdan psyykkisesti, minulla on ollut joskus vaikeita mt-ongelmia.

Hankala taloudellinen tilanne ja arjen jaksaminen kahden erityislapsen kanssa ilman tukiverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Eronnut vasta vaikeasta ja myrkyllisestä suhteesta. Huolettaa pystynkö enää luottamaan miehiin, joudunko olemaan loppuelämän yksin, särkyykö sydän vielä monta kertaa. Pelkään, että romahdan psyykkisesti, minulla on ollut joskus vaikeita mt-ongelmia.

Voin lohduttaa että olen särkenyt sydämeni 2 kertaa saman mihen vuoksi ja elänyt hänen jälkeen n.40v ilman parisuhdetta.Ei mies ole välttämätön.Minulla on persoonallisuushäiriö mutta selvisin hengissä 70-vuotiaaksi.Miehettä.Ja nyt elämä on silkkiä vaan...

Voimaa!

Lopultakin mun kaikki suurimmatkin murheet on niin pieniä, etten kehtaa edes mainita. Kai sitä pitäs muistaa olla onnellinen... No yks on, että töihin jäi perjantaina todella ärsyttävä ongelma, mikä pyörii edelleen mielessä ja maanantaina se pitäs ratkaista. Toivottavasti en pohdi sitä koko viikonloppua.

Minkä makuista jädeä ostaisin huomenna!

Masennuskaudet ja vaihteleva jaksaminen.

Koen avun hakemisen turhaksi koska se on vain niitä turruttavia lääkkeitä jotka tekevät hällä väliä olon ja lihottavat. Masennusta ne eivät poista.

Työttömyys ja parisuhteen haasteet. 

Keväällä olin niin onnellinen pitkästä aikaa, kun oli töitä ja rakkautta <3 

Se etten voi viettää lasteni kanssa aikaa niin paljon kuin haluaisin koska ex-mieheni uuden naisystävänsä kanssa on alkanut pyörittää uusydinperhettä ja pitää meidänkin lapset niin kiireisinä perhemenoissaan, nainen käyttäytyykin kuin äiti lapsille ja minä olen jäämässä erilleen lapsistamme. En ymmärrä miksei vanhemmuutta voi hoitaa niin kuin eroperheissä hoidetaan ja hoitakoon uutta suhdettaan parisuhteena. Lähivanhemman pitäisi kyllä tukea etävanhemman vanhemmuutta ainakin niin että jättää lapselle vapaata perheaikaa sen etävanhemmankin luona. Nyt joudun koko ajan peräämään lapsia itselleni eikä aina edes onnistu sen lisäksi että jo tavattuja peruuntuu viimetipassa. 

Kaikki elämässäni tapahtuneet jollakin tasolla traumatisoineet asiat, jotka aiemmin olen vain yrittänyt sivuuttaa ja unohtaa, tuntuvat kaatuvan nyt niin pahasti päälle, etten kykene kunnolla selviämään arjesta tai opiskelusta. Nyt olen joutunut kohtaamaan ne... olen menettänyt lähes kaikki läheisimmät ystäväni ja tulen tämän takia menettämään ehkä myös yhteyden perheenjäseneeni. Joudun kärsimään kohtuuttomasti asioista, jotka ovat muiden syytä. Olen hakenut apua, mutta ainakin toistaiseksi vain pahentaa ahdistustani sillä joissakin asioissa en varmaan pysty enää pitämään kulisseja yllä. Tiedän että minua pystytään auttamaan vain kun olen rehellinen, mutta joudun sen takia luultavasti luopumaan hyvin monesta itselleni tärkeästä asiasta. Mielenterveysongelmat. Siinä vähän miettimistä niille, jotka eivät ota nuorten ongelmia/pahaa oloa tosissaan koska "eihän nyt heillä mikään voi olla huonosti, hehän ovat nuoria ja elämä on helppoa ja kivaa kunhan on katto pään päällä ja ruokaa lautasella".

Äitini sairastaa pitkälle edennyttä alzhaimeria, kädet ja jalat ei enää oikein toimi. Silti asuu yksin kotona OKTssa, kaukana meistä lapsista. Koronan takia hoitolaitoksiin ei oteta, eikä äiti sinne ymmärrä edes haluta. Soitan hänelle aamulla ja illalla ja puhelut ovat todella masentavia ja uuvuttavia. Vaikka sanavarasto on jo kaventunut, osaa kaikki sanat mitä tarvitsee vaihaan, negatiivisuuteen ja ilkeyteen. Kotisairaanhoitajille todella ikävä. Hokee haluaan kuolla. Minäkin toivon että äiti pääsee pian pois. 

Se että pohjoismaat tuhoutuvat pikkuhiljaa väkivallan ja pommien takia.

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuolee terminaaliin syöpään 1-2v sisällä. Ollaan huonoissa väleissä väkivaltaisen ja epävakaan lapsuuden takia. En tiedä miten tulen korjaamaan tilanteen ennen hänen poismenoaan. Haluaisin antaa anteeksi, mutta en ole tähän mennessä siihen pystynyt muuten kuin ajatuksen tasolla. 

Pikkuveli on sekaisin äidin syövän takia ja vihoittelee mulle, koska äiti uhriutuu siitä, että en ole hänen kanssaan tekemisissä, vaikka syyt on molempien tiedossa. Pikkuveli elää jotain fantasiaa, jossa äiti on pyhimys, joka ei ole tehnyt koskaan mitään väärin. Äiti käyttää tätä hyväkseen, juoksuttaa ja pelottelee pikkuveljeä minkä kerkeää. Pikkuveljelle kehittynyt päihdeongelma, hengaa epämääräsissä porukoissa, saanut kaupungilla turpaansa jne. Olemme aiemmin olleet pikkuveljen kanssa todella läheisiä. Sattuu sydämeen, etten voi auttaa häntä ennen kuin äiti on poissa kuvioista. 

Siinä varmaan ne pahimmat. Muuten elämä hymyilee ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Tietysti surullista, että elämä hymyilee pääasiassa silloin, kun en ole missään tekemisissä äitini ja pikkuveljeni kanssa. 

Miksi sinun pitäisi antaa anteeksi äidillesi? Onko hän edes pyytänyt? Ja miksi sinun pitäisi korjata tilanne?

Tunnustele itseäsi: haluatko mennä tapaamaan häntä ja kertoa hänelle avoimesti mitä ajattelet ja miltä tuntuu (ellet ole niin jo aiemmin tehnyt). Jos hän ei tee omaa osuuttaan, että voisitte käsitellä asian yhdessä, niin se ei ole sinun syysi. Jotkut ihmiset eivät opi elämänsä aikana mitään, joten on kai sama milloin he kuolevat?

Veljesi varmaan lähestyy sinua äitinne kuoleman jälkeen, sitten ehkä hänenkin silmänsä avautuvat.

Se että ihmiset tuhoavat luonnon.

Miehen lapsella masennus.

Olen alkanut vasta nyt kesän lopulla pikku hiljaa ymmärtää, että suhde miesystäväni kanssa on ohi. Todella ohi. Että emme enää näe silloin tällöin edes satunnaisesti tai vaihda viestejä. Hän ei kysy kuulumisiani, koska ei ole kiinnostunut, enkä minä voi kysyä hänen, sillä olisin rasite, joka täytyy vain torjua kohteliaasti.

Aiemmin luulin, että kyllä tämä tästä vielä lähtee, en halunnut nähdä todellisuutta. Iso pala on pois elämästäni ja pikku hiljaa alan aavistaa sen lopullisuuden. Eikä ole mitään tilalle, ei mitään. Mua ei ole olemassa kenellekään enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuolee terminaaliin syöpään 1-2v sisällä. Ollaan huonoissa väleissä väkivaltaisen ja epävakaan lapsuuden takia. En tiedä miten tulen korjaamaan tilanteen ennen hänen poismenoaan. Haluaisin antaa anteeksi, mutta en ole tähän mennessä siihen pystynyt muuten kuin ajatuksen tasolla. 

Pikkuveli on sekaisin äidin syövän takia ja vihoittelee mulle, koska äiti uhriutuu siitä, että en ole hänen kanssaan tekemisissä, vaikka syyt on molempien tiedossa. Pikkuveli elää jotain fantasiaa, jossa äiti on pyhimys, joka ei ole tehnyt koskaan mitään väärin. Äiti käyttää tätä hyväkseen, juoksuttaa ja pelottelee pikkuveljeä minkä kerkeää. Pikkuveljelle kehittynyt päihdeongelma, hengaa epämääräsissä porukoissa, saanut kaupungilla turpaansa jne. Olemme aiemmin olleet pikkuveljen kanssa todella läheisiä. Sattuu sydämeen, etten voi auttaa häntä ennen kuin äiti on poissa kuvioista. 

Siinä varmaan ne pahimmat. Muuten elämä hymyilee ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Tietysti surullista, että elämä hymyilee pääasiassa silloin, kun en ole missään tekemisissä äitini ja pikkuveljeni kanssa. 

Miksi sinun pitäisi antaa anteeksi äidillesi? Onko hän edes pyytänyt? Ja miksi sinun pitäisi korjata tilanne?

Tunnustele itseäsi: haluatko mennä tapaamaan häntä ja kertoa hänelle avoimesti mitä ajattelet ja miltä tuntuu (ellet ole niin jo aiemmin tehnyt). Jos hän ei tee omaa osuuttaan, että voisitte käsitellä asian yhdessä, niin se ei ole sinun syysi. Jotkut ihmiset eivät opi elämänsä aikana mitään, joten on kai sama milloin he kuolevat?

Veljesi varmaan lähestyy sinua äitinne kuoleman jälkeen, sitten ehkä hänenkin silmänsä avautuvat.

Tuon vaiheen kokeneena taidan tietää, miten raskas se on sinulle. Jotenkin meihin on iskostunut tiytty mallitarina: kun kuolema lähestyy, asiat puhutaan halki ja sitten ollaan onnellisia. Näin ei mitä todennäköisimmin useimmiten tapahdu. Itse yritin löytää isäni kanssa jonkinlaista ymmärrystä ja lähentymistä, ja ne muutamat yritykset isäni tulkitsi "riidaksi". Olisi ollut parempi, että en olisi yrittänytkään. 

Jäin leskeksi.